särkyä

Pahuksen alkuvuosi ja Oscar-humu. Eletään taas sitä aikaa vuodesta, kun teatterissa menee turhauttavan paljon kiinnostavia elokuvia, eikä aika ja varallisuus riitä kaikkien katsomiseen mitenkään. Elokuvia ei myöskään voi vältellä, koska niitä ruoditaan kaikissa medioissa tauotta. Parhaiden valitseminen päältä on mukavaa, mutta tällaisissa tapauksissa minulle yleensä mahdotonta

Islolla on ollut puolentoista viikon aikana paljon poikkeuksia tunteihin, joten olen omistanut aikaani jumppailun sijaan kulttuurille. Kiitos helpottuneiden aikataulujen, kaksi must see -elokuvaa on nyt  nähty ja niiden lisäksi käväisin liiton kirjailijaillassa ja lukupiirissäkin. Hyviä kokemuksia kaikki.

Elokuviksi valikoitui toistaiseksi Philomena ja Her. Molemmat antoivat rutkasti ajattelemisen aihetta ja ovat mielestäni ehdottomasti Oscar-ehdokkuutensa ansainneet. Muita katsojia tuntui molemmat paikoin naurattavan kovasti, mutta itse en näitä komedioina nähnyt. Koin molemmat elokuvat ensisijaisesti pelottaviksi ajankuviksi - toinen (lähi)menneisyydestä, toinen jostain, ei välttämättä niin kaukaisesta tulevaisuudesta. Philomenan tapausta ei auttanut tieto siitä, että se perustuu tositapahtumiin. Aina yhtä ihana Judi Dench helpotti katsomiskokemusta huomattavasti, ja Steve Coogankin on hiljalleen salakavalasti kivunnut mahdolliseksi suosikki-Stevekseni elokuvien maailmassa (sori, Carell). Puistattavan kauhea tarina, hieno elokuva, mahtavaa roolityötä ja liikaan reposteluun sortumaton käsikirjoitus ja ohjaus. 

Her taas tiivisti varsin onnistuneesti pelkojani siitä, kuinka edistyvän teknologian myötä olemme koko ajan niin tavoitettavissa, ettei kukaan oikeasti enää kommunikoi keskenään. Ilmeisesti en ole ainoa, jota arveluttaa. Leffan jäljiltä puhelin unohtuikin sitten onnellisesti loppuillaksi laukun pohjalle. Seuraavaksi voisin opetella pitämään sitä oikeasti joskus kiinni.

On tainnut mennä paljon Joaquin Phoenix -elokuvia ohi viime vuosina ja olikin hienoa nähdä mies kankaalla pitkästä aikaa, etenkin tällaisessa pienieleisessä draamaroolissa. En edes osaa kuvitella, miten tarina olisi toiminut kellään muulla näyttelijällä - Phoenixin karisma kuitenkin riittää siihen, että jaksaa katsoa minuuttikaupalla lähikuvaa näyttelijän kasvoista, eikä kohtauksessa tapahdu oikeastaan mitään toiminnallista. Kiitos tästä kuuluu luonnollisesti myös käsikirjoitukselle ja ohjaukselle. Piristävän erilaista ja silti tunnistettavasti Spike Jonzea. 

Heristä piti kuitenkin iso osa ajasta tuijotella kattoon, kun muutoin mielestäni mainiot lähikuvat tuntuivat silmissä pahalta. Mukavia tekemisiä on tässä muutenkin varjostanut torstaiaamusta asti vaivannut päänsärky, johon särkylääkkeet vaikuttavat vaihtelevasti. Muistini vuotaa entisestään ja keskittymiskyky kärsii. Lähinnä tekisi mieli istua pimeässä, hiljaisessa huoneessa ja juoda välillä jotain rauhoittavaa teetä. Tähän tarkoitukseen ei taida töistä vapaata saada, joten sen sijaan olen akuuttihoitona yrittänyt kävellä paljon, venytellä ja maata piikkimatolla päivittäin, juoda riittävästi vettä ja välttää ylimääräisen tekstin lukemista ruudulta. Vähän alkaa jo helpottaa.

Seurailen vielä pari päivää ja katson, miten jumpparutiinin palaaminen normaaliin vaikuttaa. Jos ei, on kai nöyrryttävä ja varattava sarjakäynti hierojalle. Mukavaa tekemistä tietysti sekin, vaikkei säästölinjaan istukaan.

tammikuun luetut

Kjell Westö: Kangastus 38

Joululahjat, mikä ihana syy tarttua uutuuskirjoihin huomattavasti normaalia nopeammin! Marko on ärsyttävän hyvä valitsemaan lahjakirjoja, ja vaikka Kangastus 38 ei ollutkaan ihan parhaiden nappiosumien veroinen, oiva valinta se oli silti. Dekkarimainen lähestysmistapa koukutti, vaikka kirja ei imaissutkaan mukaansa kuten Älä käy yöhön yksin aikoinaan teki. Alkuun minun oli vaikea saada päähenkilöistä otetta, mutta kiinnyin molempiin lopulta. Tiivistettynä Kangastus 38 on kaunis ja vähän turhauttava kuvaus kahdesta yksinäisestä ihmisestä suurempien poliittisten kuvioiden ja kuohunnan keskellä. Toimii todennäköisesti niin erilaisten jännityskertomusten, poliittisen historian, human interest -tarinoiden kuin ajankuvakertomusten ystäville. Westön Helsinki-kuvauskaan ei petä. Voi niitä aikoja, kun Munkkiniemi oli kaukaista esikaupunkialuetta, jonne edes taloudenhoitaja ei jaksanut päivittäin matkustaa. Varoitus: aiheuttaa kaipuuta kesäiseen kantakaupunkiin.

Andrei Kurkov: Kuolema ja pingviini

Liityin lukupiiriin, jossa käsitellään tätä teosta huomenna ja voi hyvin olla, että tapaamisen jälkeen olisi erilaista sanottavaa tästä Kurkovin harmillisen vähän mainetta saaneesta kirjasta. Päähenkilö on vielä eläville ihmisille muistokirjoituksia eli ristejä kirjoittava kirjailija, jolla on lemmikkinä kerrostaloasunnossaan eläintarhasta pelastettu pingviini. Sitten ristien aiheina olleita ihmisiä alkaa kuolla. Pingviini alleviivaa koko tarinan absurdiutta, mutta tuo samalla tarinaan ihmeellistä inhimillisyyttä. Jostain syystä paras sana kuvaamaan romaania olisi minun mielestäni "mutkaton". Tämäkin oli tarina yksinäisyydestä ja politiikasta, mutta paljon Westötä kevyempi lukukokemus. Tekstissä on mutkattomuudesta ja keveydestä huolimatta kuitenkin paljon karua asiaa yhteiskunnasta ja entisen itäblokin tilanteesta. Mieleeni tuli vahvasti Viktor Pelevinin Generation P, mutta sen sijaan, että puolivälissä oltaisiin äidytty syömään kärpässieniä ja sekoilemaan lukija kartalta, tarina pysyi mutkattomana ja luettavana loppuun saakka. Ilahduttavaa.

Dan Simmons: Hyperion

Minulla on ihan järjetön määrä scifiklassikoita lukematta ja olen yrittänyt selättää niitä kohtaan tuntemaani kammoa askel kerrallaan. Hyperion tuntui enemmän pitkältä lenkiltä kuin askeleelta, mutta tykkäsin siitä kyllä. Kirja herätti myös kysymyksiä vanhasta opiskeluyhteisöstäni: ovatko miespuoliset englanninopiskelijat sattumalta kiinnostuneita laajasti scifistä vai vaikuttavatko Hyperioinin kaltaiset teokset lukijakunnan hakeutumiseen englanninkielisen kirjallisuuden opintojen pariin? En kyllä ihmettelisi jälkimmäistä. Hyperion oli nimittäin kirjallisin kirja, jonka olen aikoihin lukenut. Selvitystyö osoittikin, että Simmons on koulutukseltaan (ja pitkän linjan ammatiltaan) englanninopettaja - ja se näkyy. Vaikka siis jännittävillä planeetoilla, aluksilla ja TekoÄlyjen maailmassa liikutaankin, vilisee teos viittauksia jos jonkinlaiseen vanhan maailman klassikkoon ja sitoo tottumattomammankin scifin lukijan teoksen tapahtumiin. Tunnistin monia viittauksia, Romeo ja Julia suosikkina (ja helpoimpana), mutta veikkaisin sen olevan vain pintaraapaisu siihen kaivoon, josta Simmons on tarinaansa ammentanut. Lisäksi tarina kulki dekkarimaisesti eteenpäin, eikä episodirakenne tuntunut alkuoletuksista huolimatta lainkaan raskaalta. Virkistävä lukukokemus ja klassikko syystä.

janen jalanjäljillä

En tiedä, miksi tammikuu tuntuu minusta aina niin ylivoimaiselta. Päivät menevät ohi, enkä saa mitään aikaan. Töissä jaksan tsempata tarpeelliset hommat tehtävälistan avulla, mutta silti olo tuntuu hyödyttömältä. Mikään määrä unta ei riitä. Aurinko paistaa, mutta työpäivien aikana sitä ei ehdi nähdä. Villakoirat kerääntyvät nurkkiin. Ruoka ei maistu, kokkaaminen ei huvita. Ahdistaa. Mikään ei kiinnosta. Koko ajan sattuu johonkin. Olo on turpea. Onneksi Marko on viihtynyt keittiössä minunkin edestäni, niin olen sentään syönyt oikeaa ruokaa joka päivä, enkä vain elellyt suklaalla ja voileivillä. 

Halleluja, kohta on tämä tuskien taival ohi. 

Vaikka yleensä kevään edetessä olo helpottaa luonnostaan, ajattelin malitillisesti mutta aktiivisesti avittaa. Täten päätän, että helmikuussa teen ainakin yhden hyödyllisen kotiasian joka päivä. Palautan avokadot, kasvimaidot, lounassalaatit ja määpähkinävoin ruokavalioon. Yritän ulkoilla ulkoilun vuoksi edes kerran, pari viikossa. Ylipäätään koitan saada käännettyä turpo-Hannan enemmän sinne turbo-Hannan suuntaan. Vertaistukea kaivataan!

Kuun vaihtuminen on aina hyvä katalysaattori, mutta joskus tarvittava sysäys löytyy täysin odottamattomista paikoista. Eilen törmäsin tehottomana hetkenä internetin ihmemaassa vanhoihin kuviin Jane Seymourista ja koin ne jostain syystä kovin inspiroiviksi.

Valloittavia. Tekisi oikeasti mieli tulostaa nuo tapetiksi.

Tosin on pakko sanoa, että on se nykyinenkin Jane itse asiassa minusta aika inspiroiva tapaus. Pahuksen säteilevä ja hyvinvoivan oloinen nainen. Mikä on salaisuutesi, Jane? Haluan tietää.

esirippu laskee

Yle on näyttänyt joulukuun lopulta asti viimeisiä filmatisoituja ITV:n Poirot-jaksoja. Olen katsonut kaikki jo valmiiksi haikeana ja melko pelonsekaisin tuntein. Kaksi viimeistä jaksoa katsoin nyt menneellä viikolla. Tiesin sarjan loppuvan, tiesin tarinan tapahtumat ja silti olo viimeisen jakson lopputekstien alkaessa oli sanoinkuvaamattoman kamala.

Tykkään kovasti Agatha Christien romaaneista, mutta suhteeni sarjaan on erityinen. Voin kyllä mukisematta katsoa muitakin tulkitsijoita, mutta David Suchet'n näyttelemä Poirot on ollut elämässäni niin kauan kuin muistan. Sarjan alkaessa olin 7-vuotias ja Poirot oli lapsuudessani kiinteä osa lauantai-iltoja. Muistan katsoneeni sarjaa äidin kanssa, mutta veikkaisin, että ruudun äärelle on silloin jo löytänyt koko perhe.

Itse asiassa David Suchet'n Poirot on vähän kuin perhettä.

Huoneeni Bristolissa.

Muutkin hahmot ovat toki rakkaita: lapsuuteni suuri ihastus, kapteeni Hastings, aina yhtä säntillinen ja maailman hienoimman otsiksen omaava Miss Lemon ja tietysti Japp, jonka nimi pitää aina ajatella Poirot'n tapaan äännettynä.  Onneksi kaikki saatiin mukaan vielä viimeiselle kaudelle, Hastings viimeiseen tarinaankin.

Mahtuuhan joukkoon kökköjäkin jaksoja, mutta kaikesta huolimatta Poirot on mielestäni aika lailla täydellinen sarja. Etenkin 2000-luvun puolella tehdyt elokuvamittaiset jaksot ovat pääasiassa todella hyviä ja rooleissa on vilahtanut noin kaikki merkittävät brittinäyttelijät, mikä tietysti kutkuttaa minunkaltaistani intomielistä julkkisbongaria suuresti. Christien klassikkotarinoiden toimivat sovitukset, tarkkaan harkitut kuvauspaikat, 30-luvun tyyli ja tunnelma sekä erinomainen näyttelijäntyö ovat sarjan tunnusmerkkejä ja tekevät murhamysteereistä ykkösluokan viihdettä.

Puhumattakaan kaikkien aikojen tyylikkäimmästä alkutunnarista ikinä.

Suosikkitarinaani tai filmatisointia en voi valita, joten tyydyn sanomaan, että ihana Poirot, ihana David Suchet. Ihanaa, että Suchet pääsi näyttelemään kaikki Christien Poirot-romaanit ja valtaosan novelleistakin. Ihanaa, että Yle näytti viimeiset jaksot nopealla aikataululla, eikä pantannut niitä jonnekin hamaan tulevaisuuteen. Onneksi on uusinnat. Ja melkein yhtä ihana neiti Marple.

prunus armeniaca

Vastoin parempaa tietoani sorruin muutama viikko sitten ostamaan rasian aprikooseja K-kaupan hedelmäalesta. Aprikoosit ovat Suomessa häviävän pienen osan vuodesta hyviä ja se aika ei todellakaan osu tammikuulle. Tietysti hedelmät olivat karvaita ja kivikovia, joten kypsyttelin niitä pari viikkoa. Eilen ne olivat viimeinkin pehmeitä, mutta edelleen mauttomia - paitsi paikoin inhan kitkeriä. Pihi ei kuitenkaan heitä rasiallista hedelmiä roskiin. Mikä avuksi?

Tilanteen ratkaisuun liittyy muutama käänteentekevä ahaa-elämys pääni sisällä.

1. Hilloa voi keittää muulloinkin kuin syksyllä!

2. Hilloa ei tarvitse keittää kasapäin kerralla!

3. Hilloa voi keittää myös ilman jonkun muun testaamaa ohjetta!

Olen niitä ihmisiä, jotka tehtailevat mieluusti hillot puolen kaupungin tarpeisiin kerralla. Olenkin ollut koko talven pahoillani, koska en jaksanut syksyllä tehdä ollenkaan omppuhilloa. Pari purnukallista kirsikkahilloa keitin, siinä kaikki. Tietysti tämä on tarkoittanut huomattavasti väljempää jääkaappia näin talven mittaan, mutta kun vastoin kaikkia odotuksia kirsikkahillo on alkanut maistua Markollekin, olin varma, etten itse ehdi hilloapajille ollenkaan.

Siispä tiistai-illan ratoksi viskasin noin 400 grammaa syömäkelvottomia aprikooseja kattilaan, mausteet ja hillosokerin perään ja hetken päästä minulla olikin purkillinen höyryävän ihanaa, oranssia hilloa. Ei siitä toki universumin parasta aprikoosihilloa tullut ja minun makuuni oli vähän turhan makeaa, mutta voin sanoa, että se maistui luksukselta paahtoleivällä tänä aamuna.

Makupala Ranskaa keittiössäni.

Sitä paitsi Marko ei tykkää aprikoosihillosta, joten tämä on minun. Minun! Toisaalta samaa se kutale väitti kirsikoistakin.