the grand budapest hotel

Joskus tulee niitä päiviä, kun liian vähien yöunien jälkeen päätä särkee ihan julmetusti, on liian kiire ja tekisi mieli siirtää sovitut elokuvatreffit jonnekin DVD-julkaisun jälkeiseen aikaan.

Taas kerran totean, että tällaisissa hetkissä intuitio voi olla todella väärässä ja elokuviin kannattaa ehdottomasti mennä vaikka sitten apteekin kautta. Etenkin jos tarjolla on Wes Andersonia. Tein niin eilen.

Oi Anderson, sinä mieleiseni naiivin ja absurdin välimaastossa liikkumisen taituri. Muita tuotoksia mitenkään väheksymättä, The Grand Budapest Hotel saattaa olla mielestäni Andersonin paras elokuva. Eikä vähiten Ralph Fiennesin takia. Kuten julisteesta näkyy, elokuvassa on kaikki eli katsomon julkkisbongarille elokuva on pelkkää juhlaa. Kankaalla juhlii kuitenkin pääosassa ihanan epätyypillisesti roolitettu - ja käsittämättömän iätön - Fiennes.

Juoni on mainio, mutta tavallaan taas kerran elokuvakokemuksen kannalta epäolennainen. Christie-diggarille kuitenkin upposi tarinankerronnaltaankin. Näyttelijöiden ohella minua kutkutti kuitenkin eniten elokuvan visuaalinen ilme ja se, miten Anderson on saanut ihmisnäyttelijät toimimaan fyysisesti ja visuaalisesti kuin nuket ikään. 

Katsokaa tämä.

Paitsi jos ette ole ikinä tykänneet mistään Wes Andersonin elokuvasta, niin sitten ei ehkä kannata.

Paitsi että katsokaa silti. Tarjoan hämmentyneet sympatiakahvit, jos kokemus on kurja.

Joskus tulee muuten myös niitä päiviä, kun liian vähien yöunien jälkeen päätä särkee ihan julmetusti, on liian kiire ja tekisi mieli ottaa aikalisä. Silloin on ihan ok olla menemättä tanssitunnille ja laittaa rauhassa ruokaa, pakata tavarat ja kadottaa pala palalta kaaosta kotoa. Tein niin tänään. Huomenna hyppään aamukuuden junaan ja kiidän tapaamaan suvun uutta tulokasta, ja niitä ennestään tuttuja myös.

hyviä asioita

Pelkään pahoin, että vereni rauta-arvot heittelevät taas. Tai ainakin olo on hälyttävän samanlainen kuin alkuvuodesta. Koko ajan väsyttää, päätä särkee, en tunne nälkää ajoissa, mikään ei kiinnosta ja sohvalta nouseminen on sula mahdottomuus. Ja tämä kaikki luonnollisesti nostaa muutenkin pulputtelevan stressitason jonnekin sfääreihin.

Yritin kovasti nollata vapaapäivinä ja onnistuinkin mielestäni ihan hyvin, mutta heräsin silti tänään aamulla ennen herätyskelloa, ennen seitsemää.

Aamun perusteella uskallan väittää, että myös suorittajaminä on tehnyt pahemman laatuisen paluun. Ennen töitä ehdin laittamaan tämän ja huomisen päivän lounaat valmiiksi, leipoa illaksi kasvispiirakan, pestä koneellisen pyykkiä, tiskata ja purkaa viimeinkin loput tavarat Tampereen-reissun jäljiltä. Ja sitten sätin itseäni, kun imurointi jäi iltapäivään.

Lukijoille ja ennen kaikkea minulle kerrottakoon, että töihin piti lähteä kymmeneltä. Armeliaampi ote voisi olla paikallaan.

Armeliaampi voisin olla myös kulunutta viikkoa kohtaan. Kun olo on ihan letku, meinaa muistaa vain kurjat asiat, vaikka kivojakin on sattunut tielle melkeinpä roppakaupalla. Esimerkiksi:

• En ollut saanut kirjastosta ilmoitusviestiä varauksen saapumisesta ja varaus meni ohi. Laitoin kuitenkin kirjan uudelleen varaukseen ja se saapui samana päivänä.
  
  

• Maijalta koekäyttöön otetut korkonilkkurit ovat hyvät kävellä, eivätkä saa jalkojani kipeiksi. Nyt minulla on aikuiskengät. Tai on, kunhan lunastan ne virallisesti edelliseltä omistajalta.
  
  
• Katsoimme Nolanin Batman-trilogia tiistaina loppuun, minkä johdosta keskustelimme ilahduttavan paljon Nolanin Batman-trilogian eri puolista. Lisäksi trilogian katsominen on tarkoittanut paljon Cillian Murphya ja Gary Oldmania telkkarissani.
  
  
• Löysin Amazonista sopivan USB-audioadapterin kympillä, eikä siis tarvitse upottaa sataa euroa läppärin kuulokeliitännän korjauttamiseen.
  
  
• Sain tilinauhan. Kaikki töissä vietetyt illat ja sunnuntait näkyvät viimeinkin myös palkkakuitissa.
  
  
• Selätin hetkellisesti Billy Crystal -inhoni ja katsoin kuukausien psyykkaamisen jälkeen Kun Harry tapasi Sallyn pitkästä, pitkästä aikaa. Hurraa! Inhoan silti edelleen Billy Crystalia.
  
  
• Sain Paheessa kakkupalan kaupanpäällisiksi maistiaisen uudesta minttubrowniesta.
  
  
• Jaksoin perjantain kiinteytysjumpassa tehdä kaikki vatsalihasliikkeet.
  
  
• Mieliorkesterini Tundramatiks kävi Joensuussa ilmaisella keikalla. Keikka oli mainio. Ostin oheismyyntipisteestä koekuuntelematta uuden levyn ja se osoittautui erinomaiseksi päätökseksi.
  
  
  
  
  
  
• Viikon paras uutinen on kuitenkin se, että minusta tuli uudemman kerran täti. Kävin jo vähän hepuloimassa vauvanvaateosastolla. Tiistain palkkapäivää odotellessa.

maaliskuun luetut

Maaliskuun kirjat käsittelivät naisia.

Paula Havaste: Kaksi rakkautta

Onneksi Maija suositteli tätä, sillä itse en olisi tarttunut tähän kirjaan kuuna päivänä, koska tapaan karttaa kaikkia Suomen sota-aikoihin sijoittuvia romaaneja. Havasteen romaania lukiessa ymmärsin kuitenkin mm. sen, että minua kiinnostaa arjen kuvaus kirjallisuudessa. Kaksi rakkautta kertoo siis sota-ajan arjesta, päähenkilönsä Annan kautta kotiin jääneistä ja haaveensa hukanneista naisista. Kerronta tuntui realistiselta, mutta kerronta piti myös lukijan kiinni arjessa, eikä lukukokemus siis tuntunut liian raskaalta. Sota-ajan asetelman alla Kaksi rakkautta on myös aikaansa asenteellisesti ehkä edellä olevan Annan kasvutarina naiivista nuoresta naisesta aikuisuuteen. Enempää en kerro, ettei arjen sekaan mahtuvat isommat juonipaljastukset mene pilalle.

Johanna Sinisalo: Auringon ydin

Aika usein minua ahdistaa: feminisimiä ei kuulemma enää tarvita, kaikki mahdollinen on säännöillä kielletty ja syömisestäkin on tullut pirun vaikeaa. Ilmeisesti Johanna Sinisaloakin ahdistaa. Auringon ydin on dystooppinen yhteiskuntasatiiri, jonka maailma muistuttaa kovasti omaamme, mutta jossain 1800-luvulla on tapahtunut vinksahdus. Romaanin Suomessa naisista on jalostettu tottelevaisia, miehiä miellyttäviä eloisia. Nautintoaineetkin ovat johtavan viranomaisen, Terveysviraston, toimesta kaikki kielletty ja alamaailma diilaa chiliä. Kirjassa vaihtelee muutama kertojanääni, kirjeet ja erilaiset tekstilähteet, joissa valotetaan kirjan maailman historiaa ja yhteiskunnallista tilannetta. Minussa tämä ainakin herätti paljon ajatuksia ja koska tapahtumia tuli väkisinkin peilattua ympäröivään yhteiskuntaan, se herätti myös tervettä tarvetta nousta barrikadeille. Suosittelen.

Christian Jungersen: Poikkeus säännöstä

Kirjan keskiössä on neljän naisen (ja yhden poissaolevan miehen) työyhteisö Tanskan kansanmurhien tutkimuskeskuksessa. Pientä yhteisöä repivät ystävyys- ja valtasuhteet ja työpaikkakiusaaminen tekee ihmisistä hirviöitä. Kiusaamisen ohella käsitellään luonnollisesti melko mittavasti enemmän ja vähemmän tunnettuja kansanmurhia. Kirja käsitteleekin ensisijaisesti ihmisen pahuutta ja sitä, kuinka se voi manifestoitua niin pienessä kuin isossakin mittakaavassa. Välissä tarjotaan erään päähenkilön kirjoittamia artikkeleita otsikolla Pahuuden psykologia. Artikkelien lukeminen olisi varmasti tuonut tarinaan syvyyttä, mutta pakko tunnustaa, että itse luin niitä harppoen, jos ollenkaan. Itse juoni etenee vaihdellen jokaisen naisen näkökulmasta, mutta puolia ei lukijana voi olla valitsematta. Asetelma on jännittävä ja tarttumapintaa on paljon, mutta jostain syystä kirja onnistui koukuttamaan vasta viimeisen muutaman sadan sivun aikana. Ehkä pidin liikaa taukoja. Yli 600-sivuinen kirja on harvinaisen nopealukuinen ja olisikin ehkä ollut peliliike lukea sitä pitempinä pätkinä kerrallaan.

Tiivistettynä maaliskuun lukuvalinnoista totean, että sota on hanurista, maailma on hanurista ja ihmiset ovat hanurista. Mikään kirjoista ei ollut mitenkään erityisen raskas, mutta tunnen nyt tarvetta siirtyä lukemaan pelkkiä Neiti Etsiviä.

lomapalapeli

Viikonloppu meni vähän penkin alle. Lauantain pitkä työvuoro, sunnuntain yksöisvapaa, liian vähäuniset yöt, kipeä jalka, hajonnut pesukoneen liitin, pilaantuneet suolakurkut, huono olo, paha mieli, ahdistus. Jarmuschin uusi ja sunnuntaibrunssi olivat mukavia, mutta toisina hetkinä varmasti parempia kokemuksia.

Yritin olla ihmisten ilmoilla, mutta se oli isomman luokan virhearvio tämän viikonlopun kontekstissa. Tämä maanantai tuntuu jatkavan ihan samalla linjalla.

Kummasti siis loma-asiat pyörivät mielessä.

Tuoreempana työntekijänä on hankala selittää vuosikymmeniä talossa olleille, ettei käytössä ole yhtä paljon lomapäiviä kuin muilla. Minulle ei myöskään kerry ylitöitä samalla tavalla, joten ylityövapaiden varaan ei voi laskea. Viimeisen pari viikkoa olenkin aina sopivan kolon tullen pyöritellyt lomapalapeliä: miten maksimoida omien lomapäivien hyöty niin, että vapaata voisi pitää tarpeen tullen pitkin vuotta, mutta kesälläkin ehtisi pitää joitain viikkoja lomaa putkeen.

Helpommin sanottu kuin tehty. Tänä vuonna tuntuu olevan vielä ihan liikaa liikkuvia osia.

Olenko lähdössä syksyllä matkalle vai en? Jos olen, kuinka pitkäksi aikaa? Tarvitaanko minua töissä toukokuun puolivälissä vai ei? Minä viikonloppuna kummipojan synttäreitä vietetään? Voiko kesällä olla useampi ihminen lomalla samaan aikaan vai pitääkö meidän ketjuttaa lomamme koko kesälle? Voinko itse edes tänä vuonna toivoa lomani ajankohtaa? Milloin ja minne Marko lähtee kieliharjoitteluun?

Riippuen siitä, miten kesälomat järjestyvät ja jos vapaaehtoistun taas välipäivinä töihin, talvi/kevätkaudelle olisi näillä näkymin jäämässä ainakin viisi elintärkeää lomapäivää. Se tuntuu riittämättömältä ja onkin vähemmän kuin tänä keväänä, mutta jotain sentään. Ja ehkä palkattomilla voi paikata, jos oikein tiukaksi menee.

Kun nyt selviäisi sinne kesään ensin.
Tai edes huhtikuun.
Tai kuulisi, miten ja milloin sitä odotettua olisi mahdollisuus pitää.

makutarina: sananen broilerista

Syön joskus harvakseltaan lihaa. Ulospäin luokittelen itseni pesco-vegetaristiksi, koska näin pystyn kontrolloimaan, mitä, mistä tulevaa ja kenen laittamaa lihaa syön.

Broileria en syö koskaan.

Työterveyshoitaja meinasi pudota tuoliltaan, kun kerroin, että taustalla ovat eettiset syyt. Ilmeisesti nykyisessä työpaikassani tämä on harvinaista. En ymmärrä. Lähtökohtaisesti olen ahdistunut siitä, että muutamassa kymmenessä vuodessa on jalostettu eläin, joka kasvaa jättikokoiseksi lihakoneeksi viidessä viikossa. Olen myös ahdistunut siitä, että jalostetuista broilerituotteista on tullut peruselintarvike, joiden alkuperästä ei välitetä - huolimatta siitä, että kasvattamoiden olosuhteet nousevat otsikoihin säännöllisin väliajoin.

Tällä viikolla postiluukusta kolahti vuosia tilaamani, tasalaatuinen ja ihana Maku-lehti (2/2014). Maku on perinteisesti ollut aika puolueeton: tuotemerkkejä löytyy, mutta yleensä esiteteltyinä uutuuksina tai muuten perusteltuina. Resepteissä tai jutuissa harvoin merkkejä painotetaan. Maksetut mainoksetkin ovat yleensä tunnistettavissa, vaikkakin lehden linjassa.

Siksi hämmennys olikin valtava, kun lehden loppupuolelta löytyi "artikkeli" otsikolla Broilerin lyhyt historia. Alle puolen sivun tekstin lukeminen lisäsi hämmennystä entisestään.

Minua ei haittaa, että broilerista puhutaan lehdessä. Minua ei haittaa, että suomalaisen broilerinkasvatuksen historiasta tai nykytilasta kerrotaan kuluttajille. Sen sijaan minua haittaa, jos arvostamassani lehdessä ei pysytä asialinjalla. Liha-kirjankin kirjoittaneen Mika Remeksen tekstin sävy on epäilyttävä ja kosiskelevuudessaan oksettava. Jopa broileria syövä mies hörähti epäuskoisena, kun luin otteita tekstistä ääneen.

Vai mitä sanotte tästä? Kursiivit omani.

Tänä päivänä broilerintuotanto perustuu äärimmilleen vietyyn nopeuteen, tehokkuuteen ja erikoistumiseen. Vastakuoriutuneet broilerit tuodaan koko kasvatuserä kerrallaan broilerikasvattamoihin. Tipusilla on aluksi valtavasti tilaa hallissa taaperrella puhtaalla kuivikepohjalla. Ruokaa saa syödä rajattomasti, lämpötila on säädetty optimaaliseksi.

Kai myös tiesitte, että Suomessa ollaan niin kovin hygieenisiä, ettei salmonellavaaraa oikeastaan ole ja loppuvaiheessa (siis siellä viiden viikon korvilla) kasvattamossa on "tunnelma kuin torikokouksessa"? Ahdasta siis on, mutta kyllä siellä liikkumaan mahtuu. Sitä teksti ei luonnollisestikaan kerro, kuinka paljon tilaa on ja miten hyvinvoivia kaikessa tilassa tepastelevat broilerit ovat.

Suomalaisten lehtien ja mainostajien suhteesta ei puhuta usein, mutta joskus sentään. En ole tyhmä enkä edes niin naiivi, ettenkö ymmärtäisi lobbausta tapahtuvan alalla kuin alalla. Silti tässä mennään mielestäni pahasti yli.

Kunnia suurimittaisemman broilerituotannon käynnistämisestä kuuluu Saarionen Oy:n johtajalle Reino A. Avoniukselle, joka amerikkalaisopein alkoi selvittää, mikä broilerirotu sopisi Suomessa parhaiten tuotantoon. [...] Untuvikkoja kasvatettiin asiasta innostuneilla maatiloilla navetoihin ja talleihin rakennetuissa kasvattamoissa. Alan kehittäjiin kuului myös euralainen Hannes Kariniemi, jonka broileritilasta kasvoi Suomen suurin boilerijalostamo [sic] Kariniemi oy.

Remes näkyy olevan myös Tiede-lehden vakituinen avustaja. Etenkin tämän taustan valossa olisin odottanut huomattavasti neutraalimpaa otetta. Ehkä olen sittenkin naiivi.

Täytyy seurata, mihin suuntaan Maku on menossa. Jos tämän sävyisiä juttuja alkaa ilmestyä Makutarina-palstalla enemmänkin, lopetan tilauksen. Se olisi sääli. Olen tilannut Maku-lehteä numerosta 2 alkaen eli yli kymmenen vuotta. Olen seurannut lehden kehitystä, innostunut uusista palstoista ja hyvästellyt haikeana vanhoja. Tilauksen lopettaminen olisi kuin rakkaasta ystävästä eroaminen. Mutta kasvavathan ne ystävätkin joskus erilleen.

---

ps. Pöyristyksen keskelläkin boilerijalostamo herätti päässäni loputtomia, riemukkaita Photoshop-mahdollisuuksia.