askel kevenee

Tililleni ropsahti eilen elämäni ensimmäiset täydet lomarahat. Onneksi tilinauha tuli jo viikko sitten, että ehdin totuttautua ajatukseen ja miettiä, mitä "ylimääräisillä" rahoilla teen. Muuten olisi voinut kulutushysteria vallata.

Sanonpa vaan, että on käsittämättömän vapauttava tunne ymmärtää, että marraskuusta asti jatkunut lomamatkaan säästäminen on nyt ohi. Muutenkin olen kiitettävän kurinalaisesti jaksanut toimia, mutta minimimäärän lisäksi on nyt vähän löysääkin ja lomaraha tilkitsi kevään aikana olosuhteiden pakosta ilmaantuneet vajeet.

Vinguttelin luotolle isälle kesälahjaksi kunnon sandaalit pari viikkoa sitten ja ne on nyt maksettu pois ja muutenkin luottokortti on nollilla. Siirsin myös rahaa säästötilille odottamaan akuutimpia tarpeita.

Eilen lounastunnilla kävelin Intersportiin ja ostin uudet aerobiclenkkarit, kun edelliset irvistelivät jo ulkosaumoista.

Meitsi on Spiderman.

Minulla ei ole ikinä ollut näin kalliita liikuntakenkuroita (89,90, OVH 100€). Vieressä olisi ollut ihan kelvolliset kengät viidelläkympillä, mutta jostain maalaisjärjen syövereistä kaivoin ymmärryksen, että jos käy 90% ajasta tanssillisilla tunneilla, ei kevyen kengän hankkiminen ole huono ajatus. Eli tervetuloa kotiin, Adizero Feather.

Testasin uudet lenkkarit jo eilen zumbassa. Hämmentävää huomata, miten iso eron kengän fyysinen paino voi tehdä (ei ne edellisetkään mitkään klohmot nimittäin olleet). Vähän nahkealta vielä tuntui ja päkiän alta puuttuu se pyörimistä helpottava pyörylä. Pohjassa on kuitenkin paikoin liukkaampi kuviointi avittamassa ja helteellä vahattu lattia on nahkea ihan millä tahansa kengillä, joten lopullisen tuomion annan vasta ilmojen viilennyttyä. Toistaiseksi ihan hyvä fiilis siis kengistä ja parempi niin. Lomarahoista huolimatta en raaski kuitenkaan ostaa uusia lenkkareita ennen kuin nämäkin hajoavat palasiksi.

Jos seuraavaksi lopultakin niitä jumppavaatteita. Nyaaangh. Voisikohan joku sovittaa ne puolestani?

rokin jälkimainingeissa

Phuuuuuh. Onneksi nimiäisiä vietetään jokaisen ihmisen elämässä vain kerran eikä siskokaan täytä neljääkymmentä enää toistamiseen. Mahtava oli Karkkilan yhdistetty mökki- ja juhlaviikonloppu, mutta sieltä paluu keskellä rokkiviikon hulinoita oli melkoinen kokemus. Tarkentaen sanottakoon, että viikko meni mitä parhaiten, mutta nyt on takki aika tyhjä.

Ei viime viikollakaan enää kotona päässä paljon liikkunut. Ei sillä, että olisin siellä aikaa viettänytkään. Joka päivä suuntasin käytännössä suoraan töistä johonkin ja pakollinen siivoushysteriakin (olihan viikonlopuksi tulossa vieraita) tuli koettua terassivisiitin jälkeen. Suosittelen suorittamaan nämä aktiviteetit kuitenkin toisinpäin, siivoaminen näytti monin paikoin nimittäin paljon enemmän Youtube-jumitukselta kuin pölyjen pyyhkimiseltä. No, oppia ikä kaikki.

Ensimmäistä kertaa tulin kokeilleeksi myös ihan normaalia töissäoloa viikonloppuna. Ihan hyvin meni: työt loppuivat neljän pintaan ja pyörän avulla alueelle ehti vartissa. En síis aikataulullisesti missannut juuri mitään, mutta lempiosani festarointia, eli kiireetön kahvinsiemailu ja käyskentely ympäriinsä iltapäivän laiskassa tunnelmassa, kärsivät kyllä.

Viikonlopun tavoitteissa oli lähinnä Studio Killers, Dalindeo ja Alice in Chains. Johtuisiko sitten siitä, etten ottanut hulluna paineita, mutta taisin nähdä enemmän keikkoja kuin vuosiin. Edellä mainittujen lisäksi tuli katsottua esimerkiksi Ellie Gouldingia, Haimia, Opethia, Aksimia sekä Portishead ja Trentemøller käytännössä kokonaan.

Minulla ei ole mitään aikeita laittaa näitä parhausjärjestykseen, niin erilaisista artisteista on kyse. Haim tosin ei valitettavasti kohdallani päässyt oikeuksiinsa, sillä kärsin keikan ajan liian auringon ja ruoan aiheuttamasta pahoinvoinnista. Opethin olisin toivonut telttaan. Trentemølleriin sen sijaan menin ilman mitään ennakko-odotuksia ja kah, siellähän meni fiilistellessä koko tunti. Vastoin yleistä musiikinkuunteluani tykkäsin instrumentaalibiiseistä enemmän kuin niistä, joissa oli laulaja mukana. Ja Trentemøllerillä itsellään oli koneasioiden päällä ksylofoni. Hurraa kyslofonille!

Suurin musiikillinen hämmennys liittyi kuitenkin siihen, ettei vanha suosikkini Sour Times ei olekaan Velvet Chainin omaa alkuperäistuotantoa.

Who knew?! Paitsi varmaan kaikki, jotka ovat perehtyneet Portisheadin tuotantoon. Itse en juurikaan ole, koska olen aina kokenut bändin äärimmäisen ahdistavaksi. Iloinen yllätys olikin, etten kokenut pakottavaa tarvetta lähteä teltasta itkemään maailmantuskaani, vaan kuuntelin koko setin loppuun - loput tosin teltan ulkoreunamilta, koska hapenpuutteelle en tahdonvoimallakaan mitään mahtanut.

Muutenhan Portishead ei mikään ilontäyteinen keikka ollut. En tiedä, missä kohtaa telttaa Oskari Onninen seisoi, mutta minun ympärilläni tunnelma oli enemmän harras ja huomioiva kuin hillittömästi hurraava.

Lähdettiin Portisheadista vain himppu etuajassa ja käveltiin suoraan tölkkibaarin aidan eteen katsomaan Alice in Chainsia paraatipaikalle. Virkistävää nähdä esteettömästi lavalle ja olla kärsimättä päälle huojuvista humalaisista. Esimerkiksi Studio Killersistä en nimittäin nähnyt oikeastaan mitään. Eipä tietty tarvinnutkaan, sen verran laitettiin Antin kanssa jalalla koreasti. 

Alice in Chains ei ole koskaan kuulunut sekään omiin suursuosikeihin, mutta tippa linssissä siellä silti olin. Tuntui tärkeältä sukupolvikokemukselta, kun useammankin biisin aikana ehti tajuta, kuka kavereista tällä hetkellä on menossa kappaleiksi. William DuVall täytti myös saappaansa mielestäni ansiokkaasti, vaikka seurueena olimmekin sitä mieltä, että laulaja näyttää kovasti Lenny Kravitzilta. Toisaalta: oli Lennyn musiikista mitä mieltä tahansa, onko Kravitzilta näyttäminen millään muotoa huono asia? Rohkenen epäillä.

Eilinen meni muilla krapulassa, minulla väsymyskoomassa. Tämän viikon ohjelmaan olen määrännyt itselleni mansikoita, salaattilounaita, pitempiä yöunia eikä mieluusti yhtään olutta. Henkinen ja fyysinen detox taitaa olla paikallaan ennen kuin loma viimeinkin alkaa. 

8 työpäivää enää.

kevyttä kesälukemista

Tai sitten ei. Kesäkuun kirjojen äärellä olen syyllistynyt, pohtinut, itkenyt ja voinut vähän pahoin.

Toni Morrison: Minun kansani, minun rakkaani

Taas lukupiirikirja, jota en olisi tullut koskaan lukeneeksi muuten. Suhtautumiseni on kaksipiippuinen: kirja oli todella hyvä, laadukas ja tärkeä, mutta lukeminen oli minulle tosi hidasta ja hankalaa. Tietysti orjuus - hienosti orjien näkökulmasta kerrottuna - on aiheena niin rankka, ettei lukukokemuksen pidä pelkkää päivänpaistetta ollakaan. Kirja vääntää vatsaa, avaa silmiä ja pakottaa ajattelemaan. Ehkä luen tämän joskus pimeänä talvikautena uudestaan ja saan kiinni niistäkin osista, jotka tällä lukukerralla livahtivat karkuun.

Patti Smith: Just Kids

Olen aika itkuherkkä, mutta vaikka kirja olisi kuinka kaunis ja koskettava, harvoin tulee volloteltua lukiessa. Nyt kävi toisin: viimeiset kymmenen sivua kyyneleet valuivat valtoimenaan. En ole koskaan ollut Patti Smith -fani, en ole koskaan oikein jaksanut tutustua. Onneksi Marko on ja tulin ostaneeksi tämän kirjan syntymäpäivälahjaksi. En muista, koska olisin viimeksi lukenut näin kaunista englantia ja soljuvaa tekstiä. Tietysti loputon julkkisvirta tarinan tuoksinnassa kävi välillä ylivoimaiseksi kestää, mutta sellaista se varmaankin on ollut 70-luvun alun New Yorkin taiteilijapiireissä. Jos Patti Smith on törmännyt Allen Ginsbergiin, Jim Carrolliin ja Jimi Hendrixiin elämänsä varrella, en minä sille mitään mahda. Suosittelen tätä luettavaksi ihan kaikille. Lisävarusteiksi pannullinen hyvää teetä ja nessupaketti.

Jonathan Safran Foer: Eating Animals

Olen vältellyt tätä kirjaa sen ilmestymisestä asti eli viitisen vuotta. Vuosi sitten pariisilaisessa kirjakaupassa otin itsenäi niskasta kiinni ja ostin kirjan hyllyyni. Tähän asti silti meni, että uskalsin sen lukea. Nyt tunnen itseni tyhmäksi, kirja ei nimittäin ollut lainkaan niin paha kuin pelkäsin. Vaikka teurastamolinjan tapahtumat ovatkin sanoinkuvaamattoman kauheaa luettavaa, ne eivät täytä koko kirjaa, vaan pääpaino on Safran Foerin pohdiskelevalla tarinoinnilla. Kirja päästää moralisoimatta ääneen kaikenlaiset ihmiset: lihansyöjät, tuottajat, työntekijät, vegaanit, aktivistit. Toivon, että kirjaan myös tarttuisivat kaikenlaiset ihmiset, eivät ainoastaan kaltaiseni koko aikuisikänsä ruokavalionsa kanssa painiskelleen entiset idealistiteinit. Safran Foerin tarinankerronta kantaa raskaiden ja kevyempien kohtien yli punaisena lankana, ja samalla kirja haastaa varmasti jokaisen lukijansa kyseenalaistamaan omat oikeina pitämänsä uskomukset.

Laura Honkasalo: Nuukaillen

Honkasalon uutukaisen herättämistä tuntemuksista kirjoittelinkin jo vähän aiemmin. Muuttuneen elämäntilanteen myötä kirjailija on joutunut kiristämään kukkaronnyörejä ja kaivamaan isoäidin nuukailuopit esiin. Monia hyödyllisiä vinkkejä löytyy varmasti kaikille, vaikka suurin osa ei yhtä laajamittaiseen nuukailuun olekaan valmis - minäkin tartuin kirjaan lähinnä uteliaisuudesta. Toisaalta tykkäsin Honkasalon tuttavallisesta tyylistä, toisaalta olisin kaivannut hyvältä kirjoittajalta kuitenkin vähän muodollisempaa tekstiä: mukana oli paljon täytesanoja ja esimerkiksi tavarasta käytettiin enimmäkseen sanaa kama. Honkasalo puhuu paljon blogeista, ja kieltämättä lukiessa tulikin mieleen, olisiko kirjoitustyyli ollut enemmän paikallaan juuri blogitekstinä kuin painettuna kansien välissä.

Seuraavaksi hömppää listalle, kiitos.

kuinka pelastaa kukkaro ja maailma

Olen viime aikoina kevyen kesälukemisen sijaan jostain syystä lukenut Jonathan Safran Foerin kirjaa Eating Animals sekä Laura Honkasalon uutusteosta Nuukaillen.

Vaikka ne näennäisesti käsittelevät eri asioita, ihmisen oikeutta syödä lihaa ja penninvenyttämistä arjessa selviytyäkseen, yhteneväisiä teemoja on paljon. Nuukailemalla ja syömällä kasvipitoisempaa ruokaa säästää paitsi omia rahojaan, myös luonnonvaroja. Honkasalon kirjan alaotsikko "eli kuinka pelastin kukkaroni ja maailman" pätee siis yllättävän hyvin molempiin.

Molemmat kirjat sisältävät painavaa asiaa, mutta minulle loppupeleissä aika vähän uutta tietoa. Omat tuntemukseni kiteytyvät siihen, että olen alkanut uudestaan kyseenalaistaa kalansyönnin (Safran Foer) ja sen sijaan, että miettisin rahaa normaaliin tapaani paljon, mietin sitä nyt koko ajan (Honkasalo).

Koska en oikeasti halua jättää kalaa pois ruokavaliostani, keskityn nyt murehtimaan rahasyyllistymistä.

Olen lähipiiriltä kuullut viime aikoina monesti, että olen poikkeuksellisen hyvä rahojeni kanssa. Paljon mahdollista. Sitkeää opettelua se on kuitenkin vaatinut.

En voi millään muotoa väittää, että olisin taianomaisesti aina pärjännyt omillani. Sekä yhteiskunnan että vanhempien taloudellinen tuki on tullut ehdottomasti tarpeeseen vuosien varrella. 

Kun lopultakin sain palkkatöitä, karkasi työttömänä opeteltu kurinalaisuus jonnekin taivaan tuuliin ja huoleton rahankäyttö karkasi hetkeksi täysin lapasesta. Toisin sanoen viimeistään viikkoa ennen palkkapäivää tili huusi tyhjyyttään ja minimaaliset ruokaostokset piti tehdä luotolle, jonka sitten maksoi pois palkan tultua - ja kierre oli valmis.

Huolellisen budjetoinnin opin nimenomaan työttömyysaikana ja niitä taitoja olen hiljalleen kaivanut naftaliinista.

Ihan ideaali tilanne ei toki ole vieläkään. Nykyään palkkapäivän alla tili on edelleen useimmin nollilla, mutta ei ennen kuin kaapissa on ruokaa viimeisillekin päiville. Eri tarkoituksiin säästettävä raha on siirretty ulottumattomiin toiselle tilille jo paljon aiemmin. Minulla on puskurirahasto. Toisaalta tarpeellisten hankintojen kyljessä tulee edelleen helposti ostettua paljon ylimääräistä, vaikka kotona tuntuukin toisinaan pelkältä tavarakaaokselta. Viikonloppuna totesin omistavani tuhottoman määrän kivoja mekkoja, mutta viimeksi tänään kävin haaveilemassa Zalandon sivuilla Desigualin alessa uusia - Desigualejahan on kaapissani vasta yksi.

Siksi syyllistynkin Honkasalon kirjaa lukiessani vähän väliä, vaikka oikeasti tiedän kotitekoisten pullien olevan ihan hyvin uunissa.

Melkein puolitoista vuotta joka ikinen ostokseni on kulkenut taulukkolaskentaohjelman kautta. Se tietysti vaatii viitseliäisyyttä ja pienen vittuilun kestämistä sekä tutuilta että tuntemattomilta (viimeksi viime viikolla minulle napistiin siitä, että kuitit tuhoavat luontoa). Se on kuitenkin kummankin arvoista, sillä tiedän täsmälleen, mihin rahani valuvat. Yllätys ei ole, että (vuokran ja laskujen lisäksi) isointa lukua näyttävät ruokakaupan ja ravintolan sarakkeet.

Oikea nuukailija söisi vähemmän ulkona ja kotonakin varmaan enemmän kaurapuuroa, mutta olen ihan liian hedonisti siihen. Kotona kokkaaminen on ihanaa, ja osaan oikeasti tehdä edullisista - ja yleensä melko eettisistäkin - raaka-aineista hyvää perusruokaa. Mutta olisinko silti vaihtanut lauantaista ystävän kanssa vietettyä Amarillon burgerihetkeä mihinkään muuhun? Tuskinpa vain.

En ole vielä lukenut Honkasaloa loppuun, mutta toivon, että viimeisiltä sivuilta paljastuu taikakikka siihen, miten syyllistymisen kanssa eletään tai tullaan sinuiksi. Koska kaiken keskellä jopa minun järkeni sanoo, että olen rahojeni kanssa ihan hyvä, eikä minun tai maailman talous kaadu ketjuravintolassa nautittuun vuohenjuustohampurilaiseen.

Tasapainoksi ja vaihtelun vuoksi tänään ohjelmassa on ystävän kanssa kotona kokkailua, ruokalistalla tofua maapähkinäkastikkeessa. Minun tofuni on GM-vapaata. Maapähkinävoi on sitä hyvää ja halpaa Lidlin versiota. Sisäiset safranfoer ja honkasalo saavat puolestani pitää vapaaillan ja nostaa vaikka jalat ylös.

support bras

My boyfriend went to London and all I got was this lousy T-shirt awesome card!

No ei. Sain myös hienon Help-elokuvajulisteen, joka odottaa nyt kehystämistä. Ja toki tuliaispussista löyty myös perinteinen Doubledecker.