1982

Yleensä syntymäpäivänä kutkuttelee ja tuntuu erilaiselta kuin muina päivinä. Ei tänään. Tuntui kaikin puolin lähinnä välisynttäreiltä. En saanut tänään yhtään lahjaa, enkä oikein itsekään jaksanut juhlia. Äiti ja Jussi piipahtivat iltapäivällä ja käytiin kiinalaisessa lounaalla. Illalla suuntasin kirjastoon ja kiinteytysjumppaan. Kreisein meininki.

Lauantaina sentään pidettiin pienimuotoiset istujaiset. Leipomisen keskellä stressasin soittolistasta, kunnes tajusin, että Spotifyssa on pakko olla valmiita listoja syntymävuoteni musiikista. En ollut väärässä.

Olen joskus tarkastanut, mitkä biisit ovat olleet jenkkilistan kärjessä syntymäpäivänäni. Tylsähköstä tuloksesta olen aukottomasti päätellyt, että 1982 on ollut Thilleriä lukuun ottamatta kuivakka musiikkivuosi. Mutta mitä vielä!

NOW 1982 -levyltä löytyi lukuisia aarteita, kuten Talk Talk, Come On Eileen, Mad World, The Look of Love, Ebony & Ivory, Eye of the Tiger, Layla ja ties mitä hienouksia vielä! Löydöstä inspiroituneena intouduin oikeasti kuuntelemaan syntymäpäiväni jenkkiykkösen (mitä sanoinkaan siitä aukottomasta päättelystä?).

Ei tuo niin yltiökamala ollutkaan, jos ei nyt Tears for Fearsin tasolle yltänytkään. Oppitunti kuitenkin suoritettu.

Seuraavaksi pitäisi kai hankkia oppimateriaaliksi Frozen. Synttäriviikonlopun perinne jo kolmatta vuotta on korkata Once Upon a Timen uusi kausi. Nyt olin ensimmäistä kertaa hahmoista ihan ulapalla.

we want more?

Katsottiin eilen Areenasta We Want More -ohjelman Don Huonot -jakso. Olin ihan täpinöissäni: Jussi Chydeniuskin mukana! Kaikki ihanat!

Oi voi.

Mielestäni formaatti on periaatteessa ihan hauska, mutta kieltämättä ainakin tätä jaksoa katsoessa tuli olo kuin olisi sitä vanhaa Boyzone-dokkaria katsonut. Vaivaannuttavaa vatvomista, joka ei oikeastaan kuulu ainakaan tässä mittakaavassa katsojalle.

Toki lienee syytä pohtia, kuinka paljon kyseisestä vatvomisesta on käsikirjoitettua ja ennalta sovittua. En tiedä, mutta minua fanina ei sinällään kiinnosta, minkälaista paskaa yhtyeen jäsenten välillä mahdollisesti edelleen velloo. Nyt sitä painotettiin jaksossa enemmän kuin hyviä hetkiä, musiikillisia onnistumisia ja hienoa uraa. 

Tai sitten sitä ei vaan halua tunnustaa itselleen, että vanhan suosikkiyhtyeen jäsenet eivät ole erityisen hyvissä väleissä. Vähän samanlainen kurja olo jäikin kuin silloin, kun Monty Python -dokkarisarjasta ymmärsin, etteivät Pythonit ole keskenään oikeastaan kavereita ollenkaan.

Lisäksi We Want Moren leikkaus oli toteutettu niin, että kaikki vaikuttivat sympaattisilta järjen ihmisiltä - paitsi Ahola. Tai sitten olen asunut niin kauan täällä itärajalla, etten enää osaa kuunnella kunnon helsinkinasaalia. Tai sitten Kalle Ahola vaan  on kakkiainen, mistäs tuota tietää.

Selvittämistä ja julkista likapyykin pesua enemmän sen sijaan kiinnostaisi, miten musiikinteko yhdessä sujuu vuosien jälkeen ja saadaanko aikaan mitään kelvollista. Jos siis loppusarjan aikana kuullaan edes yksi hyvä uusi ralli, annan formaatille anteeksi. Ainakin vähän.

T: fanityttö vuodesta 1995.

ps. Toteutuksessa ketutteli myös, etteivät musiikki-insertit ikinä suoraan liittyneet siihen, mistä puhuttiin. Ja miksi oi miksi arkistomateriaalissa ei oltu hyödynnetty Ylen omaa Sinun tähtesi Don Huonot -taltiointia?! Se on kuitenkin yksi parhaita keikkataltiointeja, joita olen koskaan nähnyt. Kauheaa hölmöilyä.

mistä serla tulee

Käytiin perjantaina päiväreissulla tutustumassa Mäntän Serlachius-museoihin.Viisi tuntia matkalla, neljä perillä ja viisi tuntia takaisin. Rankka reissu, mutta mukavaa vaihtelua arkeen kieltämättä.

Hassu paikka tuo Mänttä. Alle 7000 asukkaan kunta ilman hyviä julkisia liikenneyhteyksiä ja silti siellä on ihan käsittämättömän hieno taidemuseo, jossa on mielettömät kokoelmat ja vaikuttavat vaihtuvat näyttelyt. Väkisin tuli ajatelleeksi, miltä Karkkilassa näyttäisi, jos vaikkapa Joseph Bremer olisi ollut intohimoinen taideihminen.

Taidemuseon puolella keskityin uudelta puolelta 23 taiteilijan teoksia esittelevään Superpop!-näyttelyyn ja vanhan kartanon kokoelmanäyttelyihin. Aika ei riittänyt enää pidempään pihalla käyskentelyyn, mutta onneksi juoksin edes kurkistamaan saareen, sillä rannasta löytyi graniittiveistos, joka oli lempilöytöni koko reissulta.

Yksi suosikkiteoksistani oli Katri Kuparisen teoskokonaisuus.

Vaaoille sai nousta ja ne näyttivät eri lukuja. Paheellista ja koukuttavaa!

Jo toiset Brillot tänä vuonna.

Sieltä se kurkistaa.

Göstan jälkeen tehtiin vielä pikapyrähdys kulttuurihistorialliseen Gustaf-museoon. Siitä en ollut yhtä vaikuttunut, mutta Mäntän ja paperitehtaan historiaa valottava osuus tuli kyllä tarpeeseen. Taidemuseon jälkeen oli sellainen katsomisähky, että multimedialla, aidonkokoisilla nukeilla ja ammattilaisten ääninäyttelijöiden äänillä varustetulla tarinalla toteutettu "näyttely" tuntui erittäin virkistävältä. Juoksin läpi myös museoidut konttorihuoneet, mutta muihin näyttelyihin ei enää mitenkään kyennyt keskittymään.

Hyvä palvelu näyttää tältä.

Kaiken kaikkiaan olin vaikuttunut museoista ja suosittelen Mänttää ehdottomasti päiväreissukohteena esimerkiksi Jyväskylästä, Tampereelta tai Helsingin suunnalta. Hauska tunnelma ja ihan omanlaisensa paikka. Keskustan liepeillä riittää kaunista järvimaisemaa ja vanhoja teollisuusrakennuksia, pyöriä ja sateenvarjoja saa lainata kaupungilta. Huippua! 

Taidemuseolta löytyvää Ravintola Göstaa en tosin suosittele, jos haluaa mahansa täyteen. Vieläkin on annoksesta vähän paha mieli.

aikainen syysloma

Koska en päässyt New Yorkiin, suuntasin syyskuun lomaviikollani Karkkilaan ja Helsinkiin. En ehkä nähnyt Empire State Buildingia tai käyskennellyt Greenwich Villagessa, mutta sain laulaa Mokomaa 3-vuotiaan ukuleleartistin säestyksellä ja seurata, kuinka viisikuukautinen siskontyttö söi ensimmäistä kertaa päärynäsosetta. Eikä tarvinnut edes lentää Atlantin yli!

Helsingissä oli luvassa lähinnä synttäreitä, mutta perjantaina vietin välipäivää kaupungissa. Jotenkin huomasin istuvani aurinkoisessa Ruttopuistossa aamukymmenen aikaan kaipaamassa epätoivoisesti kotiin. Minulle ei käy ikinä näin - ei ikinä! Helsingissä tykkään mennä tukka putkella, tutkia museoita, kierrellä kauppoja, kävellä vanhoja katuja, katsella taloja, ajaa ratikalla ja juoda loputtomia määriä lattea. Nyt ei huvittanut mikään näistä.

Hämmentävä vihreys ei ole muokkauksen tulosta.

Koska lauantain juhlien skippaaminen olisi kuitenkin harmittanut liiaksi, en lähtenyt rautatieasemalle selvittämään sarjalipun paikkavarauksen muuttamista, vaan Markon tsemppaamana  bussiseikkailulle Kuusisaaren suuntaan. Perillä odotti hulppea rantatalo lasiseinineen ja retrovessoineen (siellä oli sellainen vanhanaikainen bidee!).

Terve vaan, Didrichsenin taidemuseo ja Edvard Munchin näyttely.

Koska Munch ei lukeudu mihinkään mielitaiteilijoihini, näyttely solahti osastoon "ihan kiva". Suosikkejani olivat 1900-luvun alun naiskuvaukset ja kokonaisuutena tykkäsinkin enemmän alakerran litografioista, joita jaksoin tuijotella huomattavasti kauemmin kuin yläkerran öljymaalauksia.

Vaikka museossa oli perjantaiaamuksi hämmentävän paljon väkeä, kuuluisten teosten edessä ei silti - ilahduttavaa kyllä - parveiltu eli nekin oli mahdollista nähdä. Tämä oli äärimmäisen mukavaa siksi, että Huuto ja Madonna olivat mukana "vain" litografioina ja oudosti perimmäisessä nurkassa umpikujassa piilossa. Parveilijoiden paikalle sattuessa niitä ei siis olisi nähnyt lainkaan.

Enemmän osui jo upposi lauantaina ennen synttärijuhliin suuntaamista tarkastamani Hilma af Klint Taidehallissa. Olen käynyt Taidehallissa viimeksi ehkä 15 vuotta sitten ja olin unohtanut, miten hieno tila se on! Näyttelykin tuntui juuri sinne tehdyltä, vaikka lainassa olikin. Kaiken kaikkiaan kiinnostava kokonaisuus, jonne hakeuduin ennen kaikkea kiinnostavan tarinan takia (summa summarum: af Klint maalasi abstrakteja maalauksia vuosikymmeniä ennen kuin taidesuuntaus ns. keksittiin, ja kielsi teosten julkisen esittämisen testamentissaan 20 vuodeksi). Vaan enpä odottanut uppoutuvani töihin ihan täysillä, oikeasti aika järisyttävä kokemus. Eniten fiilistelin Evolutionen-sarjaa, joka vangitsi minut eteensä hyväksi toviksi. Jostain syystä suosikkityötäni sarjasta en kuvannut ja nyt korpeaa, koska en löydä sitä internetistäkä. Olisi varmaan pitänyt investoida julkaisuun.

En tiedä, ravaisinko näin ahkerasti Helsingin taidenäyttelyissä, jos asuisin siellä. Tuskin. Mutta tiedän kyllä, mita varmasti tekisin. Katsoisin KAVIn As if! -sarjan alusta loppuun. Torstai-illan kunniaksi raahauduimme yliväsyneinä Orioniin katsomaan Linklaterin läpimurron Dazed and Cofused, joka taisi olla sarjan ainoa elokuva, jota en ollut aiemmin nähnyt. Teatterissa oli paljon epäilyttävän nuoria hipstereitä, mutta ei se paljon iloa pilannut. Lähinnä harmitti, etten ollut tajunnut ostaa jotain ysärihenkisiä karkkeja. Edessäni istuvalla tytöllä oli pussillinen Dracula pilsejä. Nerokasta!

Ehkä silti oli asiat paremmin ilman leffakarkkeja. Päällimmäisenä muistona reissusta on nimittäin kammottava närästys. Tai kuvittelisin, että jos herää mahakipuun aamuyöllä ja luulee olevansa mahataudissa, ei kaikki ole kunnossa. Koska en halua ajatella mahahaavamahdollisuutta, syytän ruokavaliota. Söin enemmän eineksiä ja uppopaistettuja asioita kuin aikoihin ja koska sekä perjantai- että lauantai-iltoihin kuului jokunen olut, se varmaan sinetöi asiaan.

Nyt olen siis lempeiden ruokien dieetillä ja jouduin kieltäytymään leipomotuoreesta suklaamunkistakin varmuuden vuoksi. Onneksi maha on jo hieman rauhoittunut, joten eiköhän tämä tästä vielä iloksi muutu. Ja Joensuun elokuva-arkistosarjakin on tänä syksynä mitä  mainioin.

elokuun luetut

Vahingossa elokuun kirjojen nimiin päätyi hassua luu- ja kuolematematiikkaa. Se joka saa sidottua Vieraan ja Paksun tädin tähän teemaan saa leivoksen. Oma pää ei siihen taivu.

Alan Garner: Boneland

Luin vaihtoaikana kurssille Alan Garnerin walesilaisia myyttejä ja nykypäivää yhdistävän lastenromaanin The Owl Service, josta en tajunnut mitään. Ajattelin seitsemässä vuodessa kypsyneeni Garnerin tyyliin ja poimin Bonelandin mukaani bathilaisesta kirjakaupasta. Mutta Boneland onkin myyttejä ja nykypäivää yhdistävä kirja aikuisille! Ja vieläpä 60-luvulla aloitetun trilogian viimeinen osa! Luuloista huolimatta en siis noin 2/3 ajasta tajunnut kirjasta mitään. Voihan Garner, vielä minä tuotantosi otan haltuun, sillä vaikka olisinkin täysin ulapalla tapahtumista, jotenkin taianomaiselta tekstisi tuntuu. Voisin aloittaa vähän suunnitelmallisemmin lukemalla trilogian kaksi ensimmäistä osaa eli lastenromaanit The Weirdstone of Brisingamenin ja The Moon of Gomrathin. Sitten tartun mielelläni uudelleen Bonelandiinkin.

Riikka Pulkkinen: Vieras

Pulkkinen on taas saanut aikaiseksi hienon romaanin naisista eri elämäntilanteissa. Kehyskertomus kaiken taakseen jättävästä kolmekymppisestä Mariasta koukutti minut mukaansa välittömästi, mutta myös 7-vuotiaan Yasminan ja pilkahdukset uuden kämppiksen Mélanien tarinasta puhuttelivat. Itselleni ehkä parasta antia oli kuitenkin Marian teini-iän traumojen avaaminen ja nivominen hahmon myöhempiin elämänvaiheisiin. Hieno, monitasoinen romaani, jossa valtava kasa isoja teemoja - rasismista syömishäiriöön, yhteisön vastuusta muukalaisuuteen ja juurettomuudesta itsensä löytämiseen - mahtuvat sopusoinnussa yksien kansien väliin kauniilla suomella kerrottuna. Ei tosin olisi pitänyt lukea Vierasta oman New Yorkin -matkan peruunnuttua, matkakuumetta kun ei tätä lukiessa voi välttää.

Marko Hautala: Käärinliinat

Ei ihan niin vetävä kuin aiemmin lukemani Itsevalaisevat, mutta aika kuumottava opus silti. Siinä missä Itsevalaisevat pohdiskeli kultteja ja nuorten aivopesua, Käärinliinat käsittelee mielen sairautta ja manipulaatiota. Eli ihan yhtä inha tunnelma tämänkin romaanin läpi kulki erittäin sujuvalla suomella höystettynä. Itsevalaisevien tapaan suosittelen.

Charlaine Harris: Pahan veren valtakunta

Lähinnä kiinnostaa tietää, miten Harris saa tarinaa pidettyä kasassa vielä kuusi romaania. Tämä ainakin alkoi olla jo niin huttua, että oksat pois. Ei minulla näistä Sookie-romaaneista oikeasti ole enää mitään sanottavaakaan. Ja silti tiedä lukevani myös ne kuusi viimeistä, todennäköisesti ennemmin kuin myöhemmin.

Hillevi Wahl: Paksu täti rokkaa tykimmin

Kirjoittajan pointtina on ollut kirjoittaa hauska kirja ylipainosta ylipainoisille. Mikäs siinä, mutta saakuri kun oli ärsyttävää kieltä! Vaikka kertojana selvästi esiintyi kirjailija itse, välillä jopa nimeltä, puhuttiin aina kolmannessa persoonassa tätinä. Raaaaa! Suomennoskin tökki paikoin. Vaan muotoseikat sikseen. Hauskoja, harmittomia ja monelle varmaan tuttuja tilanteita ylipainoisen naisen elämästä. Helppo lukea, helppo unohtaa. Harmi.

Kathy Reichs: Pyhät luut

Bones-sarja perustuu Reichsin romaaneihin ja vähän kahtalaisin mielin otin sen vastaan, kun kaverit tyhjensivät kirjahyllyään muuton alta. Otin sen siis hömppälukemiseksi, mutta aika pian paljastui, että teksti olikin aika tiedepainotteista - vaikka oikeusantropologiset ja tutkimukselliset asiat oli toki kirjoitettu sellaiseen muotoon, että tällainen tavislukijakin pysyy kärryillä. Luiden tutkintaa ja rikosten selvittämistä siivittivät satunnaiset, päälleliimatut ja norarobertsmaiset romangiset kohtaukset. Hämmentävä yhdistelmä osoittautui kuitenkin yllättävän nopealukuiseksi teknisistä yksityiskohdistaan ja vaikeista nimistään huolimatta (minulle Lähi-Idän tyypilliset nimet ovat vaikeita). Jeesuksen elämänvaiheiden tutkiminen ja kristillisten myyttien alkuperä on minusta aina jännää, joten jaksoin viihdyttyä kirjasta, mutta ei se kuitenkaan sen suurempaa innostusta Reichsin tuotantoon saanut aikaan. Paikoin jopa huomasin kaipaamaavani aikanaan kylmäksi jättäneen televisioversioinnin kyynisempää Temperance Brennania