oodi kookosmaidolle

Kookos tapaa jakaa ihmiset kahteen leiriin. 

On niitä, jotka vihaavat kookosta yli kaiken, eivätkä siedä sen häivääkään lähimaastossaan. Sitten on minunkaltaisiani ihmisiä, jotka suihkuttelevat aamuisin kookoksista body sprayta ennen töihin lähtöä ja elelisivät mieluusti Bountyilla hamaan loppuun asti.

Rehellisyyden nimissä mainittakoon, että olen myös kuullut sellaisista ihmisistä, jotka pitävät kookosmaidosta ruuassa, mutta muuten ei kookoksen maku tai koostumus napostele. Menee minulta melkein yhtä yli hilseen kuin kummalliset kookokosenvihaajat.

Ei ole ikinä ollut epäilystäkään, ettenkö olisi intohimoinen kookoksenrakastaja. Ryppyä rakkauteen ei ole vieläkään ilmaantunut, vaan päivänpolttava kysymys kuuluu, että miten halvatussa olen unohtanut kookosmaidon elämästäni. Tai lähinnä ollut ymmärtämättä sen moninaisuutta.

Alkuviikosta mieleni teki tomaattikeittoa ja ostin hetken mielijohteesta pitkästä aikaa purkin kookosmaitoa sen sekaan. Puolet menikin keittoon, mutta lopulle piti keksiä innovatiisempi käyttötarkoitus. Eilen tein aamiaiselle ehkä maailman parhaan smoothien, johon tuli banaania, mustikoita, kookosmaitoa ja vettä (ja spirulinaa). Yön yli turvottelin täksi aamuksi chiapuuron - myös mustikoilla ja kookosmaidolla (ja spirulinalla). Ah, mitä luksusta!

Tosin ensi kerralla laitan puuroon enemmän vettä suhteessa kookosmaitoon, vähempikin kermaisuus kun olisi aamun alkajaiseksi riittänyt. Mutta eipähän jäänyt nälkä, sen verran tuhtia evästä oli.

Suluista voikin päätellä, että kookos myös peittää spirulinan maun alleen aika tehokkaasti! Hyvä huijaus, kunnes totun spirulinan makuun. Jos ikinä. Juttelin nimittäin viikonloppuna yhden super-superfoodistin kanssa. Tämäkin yksilö nauttii spirulinansa runsaan veden, sitruunan ja suolan kanssa.

Kokeilujen innoittamana päätin alkaa pitää kookosmaitoa vakituisemmin kotona, helposti järjestettävä luksus kun on arkeen enemmän kuin tervetullutta. 

Kunhan en vaan jumahtaisi näihin samoihin ruokiin. Jos lukijoista löytyy kaappikookostelijoita, saa ilmoittautua kommenttiboksissa. Smoothie ja chiapuuro kun taisivat valitettavasti olla innovatiivisuuteni huippukohta.

tammikuun toteemieläimet

Töissä on taas ollut kamalaa haipakkaa ja vaikka ruksaan asioita tehdyksi minkä kerkeän, tuntuu, ettei rahkeet riitä oikeasti minkään järkevän toteuttamiseen. Harmaus valtaa mielialaa myös työajan loputtua ja olen varma, että elämä valuu ohitseni, enkä edes huomaa. Olo on kamala. 

Yhtäkkiä muistin poteneeni täsmälleen samaa oloa viime tammikuussa - ja ehkä kaikkina edeltävinäkin vuosina - ja siinä samalla palautui mieleen, kuinka löysin odottamatonta inspiraatioenergiaa Jane Seymourin nuoruudenkuvista.

Ihanat naiset ovat aina paikallaan, mutta nyt olen huomannut kääntyväni taas itselleni vähän tutumpien hahmojen pariin. Googlen kuvahaku laulaa harva se päivä ja löydän itseni huokailemasta enevässä samojen daamien kuvien ääreltä 

Tämän tammikuun toteemieläimeni ovat Judi Dench ja Maggie Smith.

Olen myös näytellyt Titaniaa. En näyttänyt samalta.
(Kuva)

(Kuva)

Oi niin ihania nuorina, mutta nämäkin leidit kyllä ehdottomasti vain paranevat ikääntyessään.

(Kuva)

(Kuva)

Lissukin olisi hyvä toteemieläin!
(Kuva)

Muuten tällä viikolla olen enimmäkseen antanut elämän valua ohitseni ihan suosiolla Tapiossa. Pride ja Paddington nähty. Kiitos, brittielokuvat 2015. Työkiireiden ja kaikkien kammottavien uutistapahtumien keskellä teette maailmasta paljon mukavamman paikan olla.

20-luvun lumoissa

En ole perinteisesti ollut Woody Allenin ystävä. Annie Hall puhutteli nuorta minua siinä missä muitakin ja Kaikki sanovat I Love You on toki valloittava, mutta en ole ikinä tajunnut Allen-uskontoa tai jaksanut kahlata tuotantoa sen enempää läpi.

Tallensin kuitenkin jouluaattona Midnight in Parisin, jonka katsoimme eilen. Kylläpä kolisi.

Olen potenut jo pitemmän aikaa jotain kummallista 20-lukukaihoa. Se alkoi Poirot-dekkareilla ja pukudraamoilla, kasvoi Zeldan elämäkertaan ja Downton Abbey -koukkuun (vaikka menenkin vielä 10-luvulla). Viikonlopun aikana ahmin Hemingwayn ensimmäisestä avioliitosta kertovan romaanin Nuoruutemme Pariisi.

Midnight in Paris tipahti eteen siis kuin tilauksesta, mutta onneksi ehdin lukea sekä Zeldan että Hemingway-romaanin alle, koska niiden tuoman taustatiedon myötä oli helpompi seurata ajan julkkiksia suhdeverkostoineen. Zeldan tulkinnasta en tykännyt, Scott Fitzgeraldista kyllä. Hemingway oli vähän liian karikatyyri, Gertrude Stein juuri sopivasti. Dali taas oli jo niin överi, että hahmoon oli pakko ihastua. Ja myönnettäköön, että aina jos elokuvassa edes vilahtaa Cole Porter, olen riemuissani.

Nurinkurista fiilistellä tätä kaikkea, kun itse elokuvan pointti tiivistyy siihen, ettei nostalgiaan kannata vajota. Tai kuten alkupuolella jo siististi tiivistetään:

Nostalgia is denial - denial of the painful present... the name for this denial is golden age thinking - the erroneous notion that a different time period is better than the one one's living in - it's a flaw in the romantic imagination of those people who find it difficult to cope with the present.

Ymmärrän viisauden ja osaan kyllä suhteuttaa sen jopa ihan omassa aikajanassani. Mutta on siinä jazzajassa silti jotakin kiiehtovaa - ja noissa mielettömissä naisissa kuuluisten miesten takana etenkin.

Hadley ja Ernest, 1922. Wikipedia.

Ehkä pieni nostalgiakaiho siis sallitaan, vaikka yrittäisikin nauttia nykypäivästä. Sitä paitsi valitsen mieluusti nykyajan mukavuudet ja Allenin kuvaaman Pariisin Hadleyn ja Ernestin huomattavasti epämääräisemmän Pariisin sijaan. Tämän päivän ammuskelu-Pariisi on sitten ihan toinen juttu.

(Kirja oli kyllä poikkeuksellisen ihana ja se aiheutti palon lukea pitkästä aikaa Hemingwaytä. Ei huono.)

poliittista juonittelua ja perskurkkanoita

...eli mitä luin joulukuussa!

Riikka Pulkkinen: Iiris Lempivaaran levoton ja painava sydän

Kevyttä Pulkkista, mitä tämä on? Puhdasta chick litiä näemmä! Alunperin jatkokertomuksena ilmestynyt Iiris Lempivaaran levoton ja painava sydän oli lajityypille uskolliseen tapaan hömppää ja äärimmäisen nopeaa luettavaa, mutta sepä ei tarkoita, etteikö riveiltä ja niiden välistä olisi sujahtanut päähän kytemään hyvä ajatus jos toinenkin. Hauska pieni kirja erilaisella otteella ja ehdottoman tervetullut lisä suomalaisen chick litin joukkoon. Ilahduttavia yllätyksiä sinne kaivataankin.

M. John Harrison: Eilisen mystinen sydän

Lukupiirivalinta ei nyt ollut kohdallani täysosuma. Vaikea sanoa, mitä tästä ajattelin, koska en ihan oikeasti vieläkään tiedä, mitä oikeastaan luin. Aina kirjan ollessa kädessä luulin olevani kartalla, mutta seuraavana päivänä tajusin muutamia lyhyitä poikkeuksia lukuun ottamatta olevani täysin tietämätön viimeksi lukemistani tapahtumista tai niiden yhteydestä varsinaiseen juoneen. Eskampismista ja viattomuuden lopusta tarinassa on tiivistäen kyse ja niinpä painostava ja synkkä tunnelma seuraa lukijaa ensimmäiseltä sivulta viimeiselle asti. Epäilyksestä, julmuudesta ja ahdistuksesta pitää lukea ilman sen suurempia selittelyä, eivätkä edes loppusivut tuo kaivattua katarsista, sillä mikään ei oikeastaan selviä. Vähän turhan iso kirja väsyneeseen vuodenaikaan. Taidan käydä kuuntelemassa lukupiirin ajatukset - ja lukea tämä kummallisella tavalla kauniin romaanin sitten uudestaan.

Tessa Hadley: The London Train

Hauska pieni löytö kirjaston hyllyjen välistä. London Trainissa ei sinällään tapahtunut kauheasti: kahteen osaan jaettu romaani tarjosi pienen katkelman kahden ihmisen elämästä hyvin erilaisen kriisiin hetkellä. Henkilöitä yhdistää sekä symbolisesti että konkreettisesti Cardiff-Lontoo-juna, joten periaatteessa itsenäiset osat eivät jääneet toisistaan irrallisiksi. Tarina ei onneksi ollut liian raskas, mutta ajattelemisen aihetta tuli sen verran, ettei hötön puolellekaan lipsuttu. Helppolukuista mutta kaunista englantia, sujuvaa kerrontaa ja ihanaa mutta ei liian raskasta kuvailua. Toisin sanoen erinomaista lomalukemista. Tosin nyt kaihoan takaisin Cardiffiin.

Gregory Maguire: Noita: Lännen ilkeän noidan elämä ja teot

Tartuin tähän uteliasuuttani kirjaston fantasiahyllyä selatessa ja koska Ihmemaa Oz on ollut minulle rakas kirja niin kauan kuin muistan, tartuin tähän harvinaisen pelonsekaisin tuntein. Turhaan pelkäsin. Noita oli mukaansatempaavin ja positiivisin yllätys hetkeen. Vahvasti poliittisen ja moraalia pohdiskelevan tarinan keskiössä on virheäihoisena syntynyt Elfaba (L. Frank Baum, kaunis kunnianosoitus), joka väärinymmärrysten, ennakkoluulojen, hirmuhallinnon ahdistavan ilmapiirin ja poliittisen kieroilun seurauksena päätyy omaksumaan Lännen ilkeän noidan tittelin. Lastenkirjamaiseen tapaan alkuperäiset Oz-tarinat ovat asetelmiltaan mustavalkoisia: hyvä on aina hyvää, paha aina pahaa. Noita pakottaa näkemään niin alkuperäisen tarinan nimettömät ilkeät noidat, sokerisen ihanan Glindan kuin itse Ozin velhon ja Dorothynkin uudessa valossa. Pelkäsin Noidan lukemisen pilaavan yhden lempikirjani iäksi, mutta Maguiren teos on niin vahvasti itsenäinen kokonaisuus, että huoli oli täysin turha. Kunhan Ihmemaa Oz palautuu kaverilta lainasta, tartun siihen varmasti taas kerran mutta nyt ehkä vähän virkistyneemmin silmin.

Jossain välissä älysin muuten kurkata kansilehdeltä teoksen alkuperäisen nimen, joka on Wicked. Kyllä, tämä on se teos, mihin hittimusikaali perustuu. Hyvä löytö! Ja kolme jatko-osaa vielä lukematta.

Roald Dahl: Iso Kiltti Jätti

Koska Oz oli lainassa, tartuin saturomaanin tarpeessa joskus taannoin kirja-alesta hamstraamaani Dahlin klassikkoon. En muista, olenko lukenut IKJ:n lapsena (todennäköisesti kyllä), mutta vaikka muuten Dahlin tuotantoa olenkin kahlannut ahkerasti, aikuisiällä se on jäänyt lukematta. Jostain syystä olin siis ennakkoluuloinen, mutta taas kerran ilman perusteita. Teksti on dahlmaisen vetävä, Tuomas Nevanlinnan suomennos nerokas. Pelkään kyllä pahoin, että nykyisessä sääntöjen Suomessa aletaan kohta sensuroimaan lasten klassikoita ja silloin IKJ saattaa hyvinkin tulla ainakin osittain siistityksi, Toivon hartaasti, ettei näin käy, sillä samalla katoaa tai menettää merkityksensä moni herkullinen uudissana, kuten vaikkapa turhanhimoinen, tuhnean tuoksuva, nipotouhottaa, perskurkkana ja tietysti se poksutuhnu. Vähemmän räävittömässä tekstissä niissä ei voi mitenkään olla samanlaista tenhoa.

---

Luettua-sivulta laskin, että Iso Kiltti Jätti oli 54. vuonna 2014 lukemani kirja. Se on muutama vähemmän kuin edellisenä vuonna, mutta aika mukavasti silti. Muutamia turhakkeitakin joukkoon mahtui, mutta pääasiassa olen kyllä viihtynyt valintojeni parissa.

Yhdellä vilkaisulla valittu vuoden suosikit sattumanvaraisessa järjestyksessä:

1. Dicker: Totuus Harry Quebertin tapauksesta
2. Maguire: Noita

3. Baker: Longbournin talossa

4. Smith: Just Kids

5. Milford: Zelda

6. Westö: Kangastus 38

Suosittelen varauksetta.

uusi vuosi, tutut kuviot

Uusi vuosi on otettu vastaan perinteisin menoin kuohuvalla, tähtisadetikuilla ja keskiyön valokuvakimaralla. Vaikka kekkereilläkin oli melko sama meininki kuin aina ennenkin, kummasti teema-asut piristivät mieltä ja tunnelmaa. Näitä lisää!

Väki oli panostanut asuihin kiitettävästi ja ilahduttavaa kyllä, en ollut ainoa elokuvista televisiomaailmaan loikannut. Hyvin mahduimme joukkoon me vähän vapaammin kutsua tulkinneetkin.

Alla vielä referenssikuva, koska olemuksemme eivät läheskään kaikille juhlijoillekaan olleet tuttuja.

Tohtoria ja Rickyä samaan kuvaan odotellessa.

Voi, olisinpa saanut euron jokaisesta "olisi pitänyt arvata, että sulla on jotain tuollaista"-versioinnista. Minulle valinta ei ollut mitenkään itsestäänselvä, mutta tässäpä taas tilanne, jossa mitä ilmeisimmin on sokea omille touhuilleen. Asu oli kokonaisuudessaan käytännössä nollabudjetilla kasattu, mutta kokonaisuutena ihan onnistunut. Erityisen ylpeä olen viidessä minuutissa syntyneestä äänimeisseliratkaisusta.

Äänitehosteista piti valitettavasti vastata itse.

Matt Smithin Tohtori oli siis viidestä asuideastani ainoa Who-aiheinen, mutta myös ainoa, jonka pystyin parissa päivässä toteuttamaan. Bonuksena tulevia teemajuhlia ajatellen on nyt muutama erinomainen asuidea valmiina!

Tapanani on ollut listailla vuoden vaihtuessa tänne blogin puolelle toiveita tulevalle vuodelle. Ajankohtaisimmat toiveeni vuodelle 2015 ovat vahvasti sidoksissa uudenvuoden vastaanottoon. Valkoista kauluspaitaa ja siistiä hametta alennusmyynneistä noutaessani tajusin, että vaatekaappini sisältö on todella kehnossa jamassa. Siistejä perusvaatteita on surullisen vähän. Sellaisia joista itse tykkään on vielä huomattavasti vähemmän. Vuonna 2015 annan itselleni luvan siis hankkia uusia vaatteita. Mitä monikäyttöisempiä ja ajattomampia, sen parempi.

Lisäksi valtaosa aaton valokuvista oli julkaisukelvottomia, koska silmänaluseni olivat tummemmat kuin klassisen leffapahiksen mieli. Väsyneelle olemukselle on tehtävä jotain. Voisin samalla innolla etsiä ratkaisua myös iho-ongelmiini - aaton tofucurry aiheutti naamalleni allergisen rapureaktion ja sen uudelleen esiin tuomat punaiset näpyt koristavat poskia edelleen tehden asiasta ajankohtaisen.

Muutenkin fyysiseen - ja sitä kautta henkiseen - hyvinvointiin haluaisin panostaa. Käydä edes silloin tallöin hieronnassa, muistaa syödä hankkimiani superfoodeja vähän säännöllisemmin ja välttää luisumasta taas aneemisiin veriarvoihin. Haluaisin myös käydä enemmän teatterissa, kirjoittaa enemmän kirjeitä, opetella tekemään blinejä, keskittyä paremmin siihen mitä olen tekemässä niin töissä kuin vapaa-ajalla ja murehtia tulevaisuutta huomattavasti vähemmän. Ainakaan yksin keskellä yötä.

Jo perinteiseen tapaan kasasin myös tavoitekuvakollaasin, joka on taas edeltäjäänsä paljon seesteisempi yleisilmeeltään.

 Kuvat internetin syövereistä, muokkaukset omia.

Kurkistus-tunika ei päässyt mukaan kuvaan, mutta on ajatuksissani mukana. Ja sehän on monikäyttöinen perusvaate arkeen ja juhlaan.

Tiedän, että tummiin silmänalusiin paras apu on ruokavalio ja uni, mutta koska niiden vaikutusaika ei ole välitön, tehokkaita kosmetiikkavinkkejä otetaan vastaan!