Keittokirjahaaste 1: Vege

Ensimmäiseksi haastekirjaksi valikoitui keittiöni uusin tulokas, joululahjaksi saamani Vege.

Vege: Herkullista kasvisruokaa

Gummerus 2014

"Kirjan reseptit ovat Voi Hyvin -lehden parhaita kasvisruokareseptejä."

Kirjassa oli melko simppeleitä perusruokaohjeita, mutta pienellä twistillä. Toisin sanoen linja ei ole tylsä ja tämä on ihan hyvä lisä keittiöön, vaikka omistaisikin jo muutaman kasviskeittokirjan. Mukana on sekä arkeen sopivia ruokia että vähän fiinimpiä, erikoisempia ohjeita.

Harkitsemiani reseptejä:

- Marinoitu papusalaatti

- Lämmin sienisalaatti ja valkosipulikastike

- Auringonkukansiemen-hampunsiemenlevite

- Pinaatti-pähkinäpiirakka

- Feta-kurpitsafalafelit ja paahdettu paprikadippi

- Juurespaisti

- Siemenkeksit ja paprikasalsa

Kaupasta saa vielä punajuuria ja minulla on kerrankin härkäpapuja, koska keitin niitä tiistaina pakastimeen, joten kokeiltavaksi päätyi seuraava resepti.

Punajuuri-härkäpapuröstit ja piparjuuritsatsiki

10 kpl

1 dl härkäpapuja

400 g punajuuria

5 cm:n pala purjoa

1 valkosipulinkynsi

½tl timjamia

1/4 tl salviaa

2 tl omenaviinietikkaa

1 tl suolaa

mustapippuria

2 munaa

Laita härkäpavut likoamaan yön yli tai vähintään 8 tunniksi. Huuhtele ja keitä 45-60 minuuttia. Anna jäähtyä.

Kuori ja raasta punajuuret karkeaksi raasteeksi. Hienonna härkäpavut, purjo ja valkosipuli. Yhdistä ainekset kulhossa. Lisää mausteet ja omenaviinietikka ja sekoita joukkoon kananmuna.

Muotoile seoksesta pieniä röstejä. Paista niitä lettupannulla tilkassa öljyä miedolla lämmöllä ja hitaasti molemmin puolin. Voit tehdä röstit myös uunissa. Paista niitä silloin 225 asteessa 15-20 minuuttia.

2 dl raastettua kurkkua

1-2 rkl raastettua piparjuurta

1 valkosipulinkynsi

2 dl maustamatonta jogurttia

1 tl hunajaa

ripaus suolaa

mustapippuria

Raasta kurkku karkeaksi raasteeksi ja valuta suurin osa nesteestä siivilässä. Raasta piparjuuri hienoksi raasteeksi. Purista valkosipulinkynsi. Sekoita kaikki ainekset. Mausta suolalla ja pippurilla.

Valmistus

Keitin pavut jo tiistaina ja ne porisivat kattilassa 30 minuuttia eli huomattavasti lyhemmän aikaa kuin tämä ohje opasti. Pavut eivät siis hajonneet niin hyvin kuin ehkä olisi ollut tarpeen, mutta ihan kelpo röstejä tuli silti. En vieläkään omista lettupannua, joten paistoin röstit isommalla pannulla sopivina kakkaroina (ei mitään uuniterveysruokaa vapaata vapaapäiviä edeltävänä perjantaina!). Tosin kuten kaikki tietävät "paista tilkassa öljyä" on huijausta: reseptissä olisi voinut ihan hyvin lukea rehdisti vaikkapa "paista reilussa lorauksessa öljyä". Mutta ehkä se ei sovi Voi Hyvin -lehden linjaan.

Lisukkeeksi tein kasviksilla ja fetalla höystettyä kuskusia, koska olen lisukeihminen ja ansaitsin sen, koska oli tyhmä päivä.

Arvio

Vähistä raaka-aineista huolimatta rösteissä oli täyteläinen maku ja pitkän paistoajan ansiosta yllättävän pihvimäinen koostumus, jos vertaa esim. aika samalla periaatteella tehtäviin Smitten Kitchenin kesäkurpitsafrtittereihin. Mieleen tuli vanhat suosikit,  Elite Foodin Lindströmin pihvit, jotka kyllä maussa voittavat nämä vielä hienoisesti. Kuskus toimi parina hyvin, pottumuusin tai vastaavan kanssa olisi varmaan ollut liiankin tuhtia. Piparjuuritsatsiki oli huippua! Sitä ainakin teen lisää, vaikka en rösteihin heti palaisikaan.

"Hyvvee oli. V***n hyvvee", arvioi puolestaan kanssasyöjä.

Huomionarvoista on myös se, että tämä resepti on gluteeniton ja äärimmäisen helppo toteuttaa vegaanisena. Raaka-aineet ovat myös edullisia ympäri vuoden. Kalleinta ainakin näin kevättalvella oli piparjuuri, joka maksoi 2,5 euroa, enkä tiedä mihin muuhun sitä käyttäisin. Mutta palasesta riittää kyllä useampaankin ruokaan. Tästä ohjeesta tuli myös ruokaa ainakin neljälle syöjälle, joten oikeasti aika taloudellista sapuskaa.

Tässä näyssä silmä lepää. Tasagrammojen tuoman tyydytyksen ylittää
vain se fakta, että 400g punajuuria maksaa 0,44 euroa!

Vege resepteineen oli kaikin puolin hyvä avaus tälle haasteelle ja rohkaisee jatkamaan eteenpäin. Lisäksi ainakin kirjan pinaatti-pähkinäpiirakka näytti niin törkeän hyvältä, että teen sitä todennäköisesti jo ensi viikolla, vaikka tämä kirja onkin nyt haasteen osalta suoritettu.

keittokirjahaaste!

Minulla on keittiössä kiva Ikean hyllykkö, jossa säilytän lähinnä teekannuja, lääkkeitä, kolikkopurkkia, Markon satunnaisia viskipulloja ja keittokirjoja. Tarkentaen kahtakymmentä keittokirjaa, joista edes jossain määrin aktiivisessa käytössä on kaksi. On suklaakirjaa, smoothiekirjaa, Jamie Oliverin ja Marttojen keittokirjaa, vegeä ja vegaania, Frantsilan yrttitilaa, ranskalaista keittiötä, vietnamilaista keittiötä, maailman kasviskeittiötä ja kirsikkana kakun päällä yksi cocktail-kirja.

Tässä aamun ratoksi siivotessani tulin taas ajatelleeksi, miten hölmöä on pitää niitä siellä pölyä keräämässä. Koska en raaski laittaa kirjoja tältä istumalta kierrätykseen, kehitin itselleni projektin. Tästä alkakoon KEVÄÄN KEITTOKIRJAHAASTE.

Säännöt:

- Kokeilen yhtä reseptiä viikossa jokaisesta kirjasta vuorollaan.

- Haasteeseen ei lasketa ylimääräisiä samasta kirjasta kokeiltuja reseptejä.

- Tutummista kirjoista kokeilen reseptiä, jota en ole aikaisemmin käyttänyt.

- Postaan reseptit, kirjojen tiedot, kuvat ja sekalaiset ajatelmat blogiin tägillä keittokirjahaaste.

20 kirjaa, 20 reseptiä. Isoin haaste taitaa itse asiassa olla kirjojen selaamisen opettelu. Jos aloitan tällä viikolla ja pysyn aikataulussa, olen valmis kesä-heinäkuun taitteessa. Pienet lipsumiset ja spurtit sallittakoon. 

Ystävällismielinen vedonlyönti otsikolla "kuinka kauan Hannan hermo kestää" puolestaan sallittakoon lähipiirille.

Tavataan ruokapatojen äärellä.

helmikuun kirjat

Merete Mazzarella: Sielun pimeä puoli

Kerran englanninopiskelija, aina englanninopiskelija. Toisin sanoen laitoin Mazzarellan kirjan varaukseen sillä sekunnilla, kun kuulin sen olemassaolosta maan mainiosta Lukuneuvoja-blogista. Kirja kertoo Mary Shelleyn elämästä, Frankenstein-romaanin synnystä ja sen myöhemmistä vaikutuksista populaarikulttuuriin. Kiinnostavaa! Niin kovin monella tasolla! Enimmäkseen tykkäsin myös Mazzarellan tavasta käsitellä Shelleyn elämää ja sen eri nyansseja. Tosin koko alkuosan kuulin päässäni Johnin äänen hokemassa "Frankenstein's creature! Not monster!" (ks. kappaleen aloituslause). Onneksi jossain sivun 96 korvilla Mazzarellakin alkaa käyttää hirviön sijaan sanaa olento. Kiitos siitä. Suosittelen tätä teosta kyllä, jos kirjallisuudenhistoria, naisasialiike, 1800-luvun ajankuva ja kirjailijoiden väliset suhteet kiinnostavat. Tai jos olet sielultasi englanninopiskelija.

Stephen Hawking: Minun lyhyt historiani

Lyhyydestä huolimatta tämä kirja oli aika hengästyttävä tapaus. Hawking oli onnistunut tunkemaan 124 sivuun pääpiirteittäin elämänsä tärkeät tapahtumat monilla hassuilla anekdooteilla ja runsailla kuvilla höystettynä. Sille on varmaan joku hieno fysiikan termikin, kun valtaisa massa täyttää näennäisesti pienen tilavuuden. En valitettavasti tiedä juuri mitään fysiikasta, vaikka vahingossa sitä tämänkin kirjan sivuilta luin - ja samalla tulin oppineeksi asian jos toisenkin. Lapsuusvuosista kertovat luvut kuvituksineen olivat suosikkejani, mutta ihan kaikkia osuuksia höysti Hawkingin kutkuttavan kuiva huumori, itseironia ja viiltävä kynä. Kaikin puolin viehättävä kirja! Ymmärrän kyllä, että kirjoittaminen on Hawkingille hidasta puuhaa, mutta ihan mielelläni olisin vielä vaikka 30 sivua lukenut miehen elämästä ja pureutunut yksityiskohtiin. Sitä varten on onneksi toiset elämäkerrat.

Stephen 12v. (Kuva.)

Amy Tan: Luutohtorin tytär

Annalla on tapana aina silloin tällöin iskeä käsiini kirja saatesanoilla "sun pitäisi lukea tää". Ikinä en ole kannen perusteella ymmärtänyt, miksi juuri minun ja miksi juuri se kirja, mutta eipä ole Anna ikinä ollut väärässä: tällä metodilla muistan lukeneeni ainakin Riikka Pulkkisen Totta ja Martina Lewyckan Meidät kaikki on tehty liimasta. Myös Luutohtorin tytär päätyi minulle Annalta ja se pyöri hyllyssä monta kuukautta, koska amerikankiinalaisia ja historiaa ja jotain luutohtoreita, mitäs minä niistä. Mutta kun sitten viimein Tanin romaanin avasin, en malttanut laskea sitä käsistäni. Luutohtorin tytär on älyttömän mukaansatempaava ja ajatuksia herättävä tarina eri sukupolven naisista,  muuttuvasta maailmasta ja sukupolvien välisestä kuilusta. Yksittäisten ihmisten tarinat heijastuvat kulttuurista katsomatta universaaliin mittakaavaan eli tarttumapintaa löytyy kolmekymppiselle suomalaisellekin. Samalla saattaa oppia vahingossa asioita Kiinan historiasta (hävettää miten vähän tiedän Aasian maiden vaiheista). Ymmärtääkseni nämä ovat kaikki Tanille tyypillisiä teemoja, joten ehkäpä tästä löytyikin uusi kirjallinen aarrearkku. Tai vähintäänkin kiinnostava kirjailija, jonka tuotantoon tarttua myöhemminkin.

Grégoire Delacourt: Katseenvangitsijat

Alkuasetelma on sopivan absurdi: parikymppisen, poikkeuksellisen komean, mutta vähän yksinäisen nuoren miehen oveen koputetaan yllättäen. Arthur avaa oven ja sen takana seisoo Scarlett Johansson. Sitten seurataan parivaljakon vaiheita viikon verran. Kirjan kerronta on sujuvaa, ilmaisut mukavan nokkelia ja popkulttuuriviittaukset riemastuttavia, mutta tarina sisältää paljon ihan vakavaakin pohdintaa, eikä siis tunnu hutulta. Silti Katseenvangitsijoita vaivasi vähän sama kuin muutakin lukemaani ranskalaista nykykirjallisuutta: unohdin sen heti luettuani. Näin viikkoa myöhemmin en enää meinaa keksiä tästä sanottavaa. Lokeroitakoon kategoriaan "oivaa matkalukemista".

jotkut keikat lentää selällään

(Otsikko. Yritin avata, mitä biisi minulle merkitsee, mutta ei onnistu parissa rivissä tai edes kappaleessa, joten kiinnostuneet avatkoon linkin ja luokoon siihen oman suhteensa.)

Perjantaina oli Länsisatamasta selviämisen jälkeen muutama tunti hengailuaikaa ennen jäähallille suuntaamista. Voin kertoa, että väsytti. Virpin kanssa istuskellessani ehdittiin molemmat - varsin aiheellisesti - kyseenalaistaa sekä suunnitelman järkevyys ja minun fyysinen kuntoni, mutta se oli ilmaisen turhaa. Ei tarvinnut illan avanneen Egotripin montaa säveltä soitella, kun olin jo ihan messissä ja pysyin siellä tiiviisti Don Huonojen viimeiseen encore-biisiin asti.

Ilta alkoikin lupaavasti, kun ennen keikkaa oli kollektiivinen hepuli ja itse ainakin kyynelehdin jo Unihiekkaa-vedon aikana. Ennusmerkeistä huolimatta pysyin kuitenkin kasassa, housuissani ja jopa tolpillani aamuyön puolelle asti.

Don Huonojen avaaminen inhokillani ja vähän laahaavalla Sydänpuulla tuntui omituiselta, mutta hämmennystä ei kestänyt kauan, kun Seireeni pärähti soimaan seuraavaksi. Siitä sitten jatkettiinkin tykitystä seuraavat tunti ja 45 minuuttia. Egotripin soittaessa ehdin tajuta, että saatan vielä kuulla Mustat linnut livenä. Ei sitä kauaa tarvinnutkaan odotella, kun hattu ilmestyi Kalle Aholan päähän heti Seireenin jälkeen. Sen jälkeen kaikki oli minulle pelkkää bonusta.

Intiimi akkarilava hallin keskellä.

Jos bändillä on takana seitsemän studioalbumia, pari uusia biisejä sisältävää kokoelmaa ja vielä harvinaisuuksista kasattu tuplalevyn puolikas, on aika selvää, ettei kahteen tuntiin ehdi mitenkään kaikkien suosikkeja mahduttaa. Setti oli kuitenkin hyvin koottu, sillä mitään ei varsinaisesti jäänyt kaipaamaan.

Yllätyksiäkin koettiin. En esimerkiksi koskaan tiennyt tykkääväni niin paljon Suojelusenkelistä, mutta kylmät väreet kulkivat ylös alkas selkää pitkin. Tykkäsin myös kovasti Palefacen Verta, pornoa ja propagandaa -päivityksestä, vaikka Rumban arvostelijasta poiketen en ole koskaan pitänyt sitä turhana täytebiisinä eli se "tavallinenkin" versio olisi uponnut kuin häkä.

Kiitän tyylikkään maltillisesti käytettyjä pyroja!

Lempihetkeni taisi olla akustinen Hannu ja Kerttu, jonka kaikki lauluosuudet kuuli kunnolla. Olisin toivonut Kissaihmisille samaa kohtelua, kuten Sinun tähtesi Don Huonot -taltioinnissa aikanaan kuultiin. Hittiosastolta olisin mieluusti kuullut vielä Pieniä sieviä sieniä, Manimanian, Metsänelävien puolustusliiton ja Öisen salaisuuden, mutta toisaalta Ruma rämä romu römö-römö tuli niin iloisen puskista, että vähintäänkin korvasi kaikki edelliset.

Yleisö oli ymmärrettävistä syistä keskivertoa vanhempaa. Hyvää tässä oli se, että se näkyi suoraan puhelimen läpi keikkaa katsovien määrässä, ihmiset keskittyivät musiikkiin. Kuvia otettiin maltilla silloin tällöin, ja kentälläkin näkyi yleensä alle kymmenen valopistettä kerrallaan. Huonoa oli se, ettei istumakatsomon puolella oikein intouduttu joraamaan, vaikka väki eittämättä täysillä keikkaa mukana elikin. Lopussa kuullun Riidankylväjän aikana meidänkin katsomo pääsi ylös ja sain laittaa jalalla koreasti. Koska tiedostan, etten itsekään ole enää samanikäinen kuin silloin joskus Ankkarockissa -97 ja olin lisäksi kävellyt ristiin rastiin mukulakivikaduilla edeltävät päivät, tämä oli loppupeleissä ihan hyvä ratkaisu.

Kuuletko kuinka romurummut rämiseväääääät?

Eniten illassa harmittaa, ettei Egotrippi soittanut minulle niin rakasta Ulkopuolella-viisua. Se olisi ollut Aholan sanoituksena kiva nyökkäys Donkkarien suuntaan. Paljon kuulin kritiikkiä Maj Karmasta esiintyjävalintana, mutta minusta se oli ihan toimiva valinta. Olisin hyvin voinut kuunnella koko keikankin, mutta valitsin kokiksen ja kuulumisten vaihtamisen. Ja tuli sentään keikan loppupuolella siirryttyä takaisin saliin ja kuultua Attentaatti.

Ihana oli nähdä, että Don Huonot on enemmän kuin kunnossa. Se on suomalaisista yhtyeistä kuitenkin minulle se kaikkein rakkain ja läheisin, pysynyt elämässäni teinivuosista tähän päivään asti (apua, ensimmäinen Donkkari-levyni Kaksoisolentokin täyttää tänä vuonna 20). Syksyn We Want More -kauheuden jälkeen en kuitenkaan jaksanut olla kovin toiveikas. Ukot olivat energisiä ja yhdessä tekeminen vaikutti harmoniselta, soitto kulki hyvin, stemmat ehkä vielä paremmin. Kalle oli entisessä tikissään karismavarkaana, mikä Chydeniuksen, von Hertzenin and Puurulan orkesterissa on kiitettävä saavutus. Jarmo Saari täydensi äänimaailmaa sopivasti. Uudet biisit eivät minua puhutelleen, mutta mitäs tuosta. Kestihän minulla vuosia Tähti-levyn löytämiseenkin.

Mitä opimme tästä? Vahvan kokemuksen valossa uskallan väittää, että nuoruuden rakkaiden bändien paluukeikka kannattaa aina kokea. Minua ne eivät ole vielä koskaan pettäneet. Ehkä se johtuu siitä, että olen tykännyt erinomaisista ja ammattitaitoisista orkestereista. Ja Boyzonesta.

kukkahattu maailmalla

Maija kirjoittelikin Tallinnaan suunnatusta kevätlomasesta kaiken informatiivisen. Itse voinkin siis keskittyä enemmän tunnelmiin ja valokuviin. Ei haittaa.

Minä osaan navigoida vieraissakin paikoissa aika hyvin. Tallinnan vanhassakaupungissa taitoni ei kuitenkaan toimi, vaikka siellä on jo useamman kerran tullut reissattua. Onneksi Maija handlaa sen, en ollut koko ajan eksyksissä. Hotellikin valittiin järkevästi vanhankaupungin itäiseltä laidalta, joten uudempi keskusta oli lähellä ja satamaan lyhyt matka. Hotelli oli simppeli ja siisti, sänky taivaallinen. Viisi yötä kehnosti nukkunut ja aamujunalla kotoaan lähtenyt matkaaja kiitti kovin. Nyt haaveilen hotellilomasesta ihan vain nukkumisen takia. Ja hotelliaamiaisen, tietty.

Taanilinna Hotelin aamiaishuoneessa. Bongaa turistit peilistä.

Yritin tällä kierroksella olla tutkimatta liikaa tekemisiä etukäteen. Toki keikat ja muut menot tarkastin, mutta itsenäisyyspäivän jäljiltä kaupungissa oli hiljaista. Ainoa etukäteen sovittu meno oli varaus Kassikohvik Nurriin, joka sattumoisin sijaitsi aivan Robbie-reissumme asumuksen naapurissa. Voi niitä kissoja! Yksi oli ehkä kuuro ja sillä on jäänsiniset silmät. Yksi oli ihan pentu. Yksi tuli Maijan syliin ja vaihtoi sieltä pöydän ali minun polvilleni. Yksi paheksui ilmeellään kaikkea, mutta kellahti ruokalistani päälle ennen kuin ehdin reagoida.

Käymisen arvoinen paikka siis, mutta suosittelen lounastamaan muualla ja keskittymään kahvilassa juustokakkuun ja juomiin. Vähän tyyriiltä tuntui kaupungin hintatasoon nähden vierailumaksun, salaatin, teen ja kakun yhdistelmä. Toisaalta salaatissani oli reippaasti hyvin maustettua kvinoaa, arvostan. Kun se saataisiin täkäläisiinkin kasvisruokiin vakkarirooliin, tanssisin riemusta. Naapuripöydän suomalaistädit joivat tyylikkäästi sherryä. Vielä joskus olen sellainen täti.

Koska harmaa päivä ei houkuttanut bussiseikkailulle Piritan suuntaan, Nurriin viralliset visiteerauskohteet jäivätkin. Haahuiltiin enimmäkseen ympäri kaupunkia ja kauppoja, tutustuttiin Telliskiven alueeseen ja pysähdyttiin Must Puudeliin päiväkaljalle. Hyvä oli Põhjalan IPA, hummusbruschetoista puhumattakaan.

Ehti jo nolottaa, kun hämmennyksessäni kerroin hotellissa ensimmäistä päivää töissä olevalle pojalle, että meistä kaikki tuntuu Virossa liiankin halvalta ja se on outoa, kun hotellista lähtiessä tuli puhetta Suomen hintatasosta. Sitten tietysti ahdistuin miettiessäni, että olenko ollut tökerö tai muuten epäkohtelias.

Mutta ihan tosi. Vegaaniravintola V:ssä sain illallisen, joka saattoi hyvinkin olla yksi parhaista ikinä syömistäni ravintola-annoksista. Se sisälsi maustettua tofua, grillattua ananasta, jättimäisen kasan kvinoaa höysteineen ja kermaista maapähkinäkastiketta, jälkkärinä suklainen karamellipallo piparminttukreemillä. Lisäksi iso lasi ei-halvinta punaviiniä, haudutettua rooibosta ja vähän överihintaista pullovettä, laskun loppusumma 18,95. Se tuntuu oudolta. Ja vähän rikolliselta. Kyllä, jätin tippiä.

Tapananihan ei tietysti ole salakuunnella, mutta esimerkiksi ensimmäisenä iltana Peppersackissa nelihenkisen perheen pöydästä kuului lausahduksia kuten "jos mä jätän vaikka tän euron? tai nää hilut?". Ei ihme, että suomalaisia pidetään kitsaina tippaajina. Eihän se suomalaisen kulttuuriin kuulu, mutta 10% tipin laskeminen ei ole kovin vaikeaa edes humanistimatikalla ja noilla hinnoilla ei myöskään nosta loppusummaa kohtuuttomasti. Muutamia poikkeuksia lukuun ottamatta olen saanut Tallinnassa vain hyvää palvelua, joten mielelläni siitä myös maksan.

Tippaus toki oli vain yksi kuvainnollisen kukkahatun katalysaattoreista matkan aikana. Valitsinkin matkaseurani hyvin: sain rauhassa ihmetellä huonosti käyttäytyviä ihmisiä ja kaveri oli koko ajan kartalla. Lisäksi käytettiin laittautumiseen ja lepäilyyn suurin piirtein sama aika, eikä kumpikaan paheksunut, jos toinen halusi pysähtyä syömään tai oluelle. Perfect.

Rennosti drinkkibaarissa, feat. appletini.

Keskiviikkona kaupunkiin saapuessa oli aurinkoinen kevätpäivä, samoin perjantaina. Torstaille osui harmaa ja kostea sää, mutta urheasti taivalsin hameessa aamusta iltaan. Toisaalta muistelin viime vuoden kevätmatkaa, joka ajoittui maaliskuun puoliväliin, ja silloin tuli räntää vaakatasossa. Eli ihan hyvä näin. Sitä paitsi nyt oli syy käydä lämmittelemässä Viru-keskuksessa, jonka jättimäisessä kirjakaupassa haahuilu on aina viehättävää, vaikka kuinka olisi päättänyt olla ostamatta kirjoja.

Takaisin seilattiin Baltic Queenilla ja sen aiheuttamista kukkahatuista en edes aloita. Tehtiin ovela peliliike ja paineltiin ihmisiä pakoon lounasbuffetin toiseen kattaukseen, eikä poistuttu kasariestetiikan kehdosta ennen kuin paatti oli turvallisesti satamassa. Toivon tämän ratkaisun poistaneen myös ruotsinlaivakaihon systeemistäni. Aika näyttää.

Joku unohti kertoa perjantaiselle Tallinnalle, että helmikuu on vielä talvikuukausi.

Oma ilmeeni oli alkupalalautasen edessä vähintään yhtä muikea.

Olin jo aikeissa uhota, että nyt on Tallinnan-reissut hetkeksi tässä, mutta Piritan luostarin rauniot jäivät kaivelemaan. Lisäksi ostin - kun en kirjoja kerran voinut - Markolle tuliaisiksi Niguliste-kirkon Danse Macabre -maalaukseen perustuvan pelin, joten nyt hotsittaisi nähdä maalaus ihan livenä. Ja ettei kuulostaisi liian kultturellilta, myönnettäköön, että Telliskivi Loomelinnak, F-Hoone ja se V:n ruokalista huutelevat nimeäni edelleen.

Jo Tallinna itsessään olisi ollut onnistunut irtiotto, mutta totta kai tehoilijan piti tunkea samaan reissuun muutakin, kun kerran itärajalta poistui. Perjantaina minua odottivat siis vielä Don Huonot, Egotrippi ja Maj Karma jäähallilla. Mutta niistä tarkemmin huomenna.