keskiviikko 4. maaliskuuta 2015

jotkut keikat lentää selällään

(Otsikko. Yritin avata, mitä biisi minulle merkitsee, mutta ei onnistu parissa rivissä tai edes kappaleessa, joten kiinnostuneet avatkoon linkin ja luokoon siihen oman suhteensa.)

Perjantaina oli Länsisatamasta selviämisen jälkeen muutama tunti hengailuaikaa ennen jäähallille suuntaamista. Voin kertoa, että väsytti. Virpin kanssa istuskellessani ehdittiin molemmat - varsin aiheellisesti - kyseenalaistaa sekä suunnitelman järkevyys ja minun fyysinen kuntoni, mutta se oli ilmaisen turhaa. Ei tarvinnut illan avanneen Egotripin montaa säveltä soitella, kun olin jo ihan messissä ja pysyin siellä tiiviisti Don Huonojen viimeiseen encore-biisiin asti.

Ilta alkoikin lupaavasti, kun ennen keikkaa oli kollektiivinen hepuli ja itse ainakin kyynelehdin jo Unihiekkaa-vedon aikana. Ennusmerkeistä huolimatta pysyin kuitenkin kasassa, housuissani ja jopa tolpillani aamuyön puolelle asti.

Don Huonojen avaaminen inhokillani ja vähän laahaavalla Sydänpuulla tuntui omituiselta, mutta hämmennystä ei kestänyt kauan, kun Seireeni pärähti soimaan seuraavaksi. Siitä sitten jatkettiinkin tykitystä seuraavat tunti ja 45 minuuttia. Egotripin soittaessa ehdin tajuta, että saatan vielä kuulla Mustat linnut livenä. Ei sitä kauaa tarvinnutkaan odotella, kun hattu ilmestyi Kalle Aholan päähän heti Seireenin jälkeen. Sen jälkeen kaikki oli minulle pelkkää bonusta.

Intiimi akkarilava hallin keskellä.

Jos bändillä on takana seitsemän studioalbumia, pari uusia biisejä sisältävää kokoelmaa ja vielä harvinaisuuksista kasattu tuplalevyn puolikas, on aika selvää, ettei kahteen tuntiin ehdi mitenkään kaikkien suosikkeja mahduttaa. Setti oli kuitenkin hyvin koottu, sillä mitään ei varsinaisesti jäänyt kaipaamaan.

Yllätyksiäkin koettiin. En esimerkiksi koskaan tiennyt tykkääväni niin paljon Suojelusenkelistä, mutta kylmät väreet kulkivat ylös alkas selkää pitkin. Tykkäsin myös kovasti Palefacen Verta, pornoa ja propagandaa -päivityksestä, vaikka Rumban arvostelijasta poiketen en ole koskaan pitänyt sitä turhana täytebiisinä eli se "tavallinenkin" versio olisi uponnut kuin häkä.

Kiitän tyylikkään maltillisesti käytettyjä pyroja!

Lempihetkeni taisi olla akustinen Hannu ja Kerttu, jonka kaikki lauluosuudet kuuli kunnolla. Olisin toivonut Kissaihmisille samaa kohtelua, kuten Sinun tähtesi Don Huonot -taltioinnissa aikanaan kuultiin. Hittiosastolta olisin mieluusti kuullut vielä Pieniä sieviä sieniä, Manimanian, Metsänelävien puolustusliiton ja Öisen salaisuuden, mutta toisaalta Ruma rämä romu römö-römö tuli niin iloisen puskista, että vähintäänkin korvasi kaikki edelliset.

Yleisö oli ymmärrettävistä syistä keskivertoa vanhempaa. Hyvää tässä oli se, että se näkyi suoraan puhelimen läpi keikkaa katsovien määrässä, ihmiset keskittyivät musiikkiin. Kuvia otettiin maltilla silloin tällöin, ja kentälläkin näkyi yleensä alle kymmenen valopistettä kerrallaan. Huonoa oli se, ettei istumakatsomon puolella oikein intouduttu joraamaan, vaikka väki eittämättä täysillä keikkaa mukana elikin. Lopussa kuullun Riidankylväjän aikana meidänkin katsomo pääsi ylös ja sain laittaa jalalla koreasti. Koska tiedostan, etten itsekään ole enää samanikäinen kuin silloin joskus Ankkarockissa -97 ja olin lisäksi kävellyt ristiin rastiin mukulakivikaduilla edeltävät päivät, tämä oli loppupeleissä ihan hyvä ratkaisu.

Kuuletko kuinka romurummut rämiseväääääät?

Eniten illassa harmittaa, ettei Egotrippi soittanut minulle niin rakasta Ulkopuolella-viisua. Se olisi ollut Aholan sanoituksena kiva nyökkäys Donkkarien suuntaan. Paljon kuulin kritiikkiä Maj Karmasta esiintyjävalintana, mutta minusta se oli ihan toimiva valinta. Olisin hyvin voinut kuunnella koko keikankin, mutta valitsin kokiksen ja kuulumisten vaihtamisen. Ja tuli sentään keikan loppupuolella siirryttyä takaisin saliin ja kuultua Attentaatti.

Ihana oli nähdä, että Don Huonot on enemmän kuin kunnossa. Se on suomalaisista yhtyeistä kuitenkin minulle se kaikkein rakkain ja läheisin, pysynyt elämässäni teinivuosista tähän päivään asti (apua, ensimmäinen Donkkari-levyni Kaksoisolentokin täyttää tänä vuonna 20). Syksyn We Want More -kauheuden jälkeen en kuitenkaan jaksanut olla kovin toiveikas. Ukot olivat energisiä ja yhdessä tekeminen vaikutti harmoniselta, soitto kulki hyvin, stemmat ehkä vielä paremmin. Kalle oli entisessä tikissään karismavarkaana, mikä Chydeniuksen, von Hertzenin and Puurulan orkesterissa on kiitettävä saavutus. Jarmo Saari täydensi äänimaailmaa sopivasti. Uudet biisit eivät minua puhutelleen, mutta mitäs tuosta. Kestihän minulla vuosia Tähti-levyn löytämiseenkin.

Mitä opimme tästä? Vahvan kokemuksen valossa uskallan väittää, että nuoruuden rakkaiden bändien paluukeikka kannattaa aina kokea. Minua ne eivät ole vielä koskaan pettäneet. Ehkä se johtuu siitä, että olen tykännyt erinomaisista ja ammattitaitoisista orkestereista. Ja Boyzonesta.

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti