Muistan lapsena ihmetelleeni suuresti Muumimaailman sijaintia. Miksi kiva potentiaalinen matkakohde oli jossain ihmeen Naantalissa? Sitkeästi juurtuneen ennakkoluulon taustalla oli tietysti se tosiasia, etten tiennyt, millaista Naantalissa oli, koska en ollut ikinä tullut käyneeksi siellä.
Nyt olen. Huh huh.
Harvoin näkee Suomessa paikkaa, jossa historiaa syleillään näin avoimesti ja hyödynnetään häpeilemättä mutta hyvällä maulla matkailuvalttina.
Ehdittiin ihmetellä vanhaa kaupunkia reilu tunti omalla porukalla ja sen jälkeen tutkin paikkoja vielä Risto Räppääjä -kierroksen liepeiltä (en toki virallisesti osallistunut kierrokselle, sehän oli aikuisilta kielletty).
Paljon jäi vielä näkemättä ja ilmoitinkin Markolle, että Naantaliin pitää tulla joskus parin päivän rakkauslomalle. Sitten kyllä yövytään jossain kaupungin pienistä boutiquehotelleista, tällä kertaa kaupunkimajoitus Turun keskustassa palveli paremmin.
Olin kieltämättä vaikuttunut myös Muumimaailmasta. Liput tuntuivat järjettömän hintaisilta, mutta mielestäni rahalle sai myös vastinetta. Järjestelyt toimivat ensiluokkaisesti ja tutkittavaa, tuijotettavaa ja tehtävää riitti neljövuotiaalle muumifanille helposti koko päiväksi.
Aikuisellekaan ei ehtinyt tulla tylsää ja välillä tulikin mietittyä, kumpi on enemmän riemuissaan, minä vai Paavo. En yhtään ihmettele, että monet ostavat kahden päivän lipun. Se tosin vaatii mukana olevilta aikuisilta melkoista kestävyyttä, täällä ainakin oltiin ihan naatteja jo kuuden tunnin jälkeen. Mainittakoon, että neljävuotiaalla sama kuusi tuntia ei tuntunut missään...
Omat suosikkini olivat rannassa oleva uimahuone ja sen viereltä lähtevä Muumipapan muistelmapolun alkupää komeine kallioineen. Myös Yksinäisten vuorien ympäristö oli ihana, itse Muumitalosta puhumattakaan. Parasta kuitenkin oli, että edetä sai itselle sopivaan tahtiin ja Muumilaakson asukkaat olivat helposti löydettävissä pitkin päivää eli vaikkapa Hemulin missaamista ei tarvinnut suuresti murehtia, pian tuli kuitenkin uusi mahdollisuus.
Sen verran päivä vei tädistä mehut, että ehkä ihan heti ensi vuonna en halua Muumimaailmaan uudestaan. Joskus mielelläni lähden vielä kuitenkin. Ehkä sitten pääsen itsekin kaverikuvaan.
Seuraavassa matkakohteessa arvostetaan ja hyödynnetään historiaa Naantaliakin vaikuttavammassa mittakaavassa. Varhain huomenaamulla siis nokka kohti lentokenttää, perillä Prahassa jo puolitapäivin.
Saa nähdä, paljon tulee blogattua tien päältä. Tämänkin kirjoitin kahdesti, koska puhelimeni söi ensimmäisen version lauantai-illan päätteeksi.
Tänä vuonna otin rennosti: tavoitteena oli nähdä lauantaina Placebo ja sunnuntaina Pekko Käppi. Kaikki muu oli ekstraa.
Ehkä siksi onnistuin näkemään ihan älyttömän määrän artisteja:
- Eva & Manu
- Pertti Kurikan nimipäivät
- Putro Parvella
- Mirel Wagner
- Sólstafir
- Placebo
- Laineen Kasperi & Palava kaupunki
- Pekko Käppi & K:H:H:L
- Tom Odell
- Angus & Julia Stone
- Damian Marley
- Ghost
Nämä siis ne keikat, joissa koin olevani edes pitemmän aikaa enemmän tai vähemmän läsnä, sunnuntain keikat kaikki käytännössä alusta loppuun. Lisäksi näin palasia Robinista, Amorphiksesta sekä Keinuvasta lahnasta ja jonotin vettä melkein koko Paperi T:n keikan ajan eli sekin tuli kyllä kuultua.
Siellä tavoite-Pekko soittelee.
Vuoden yllättäjä oli Sólstafir, joka ei olisi voinut parempaan saumaan tulla. Putro Parvella taas oli itselleni pettymys, ei toiminut oikeastaan ollenkaan. En yleensä tykkää reggaetouhuista, mutta Damian Marley oli ilahduttava kokemus. Ghost sen jälkeen taas tuntui lähinnä tylsältä.
Oli iiiiiihanaa, nähdä Placebolta vihdoin ja viimein kokonainen keikka. Lähempänä lavaa olisi ollut tunnelma enemmän kohdillaan, mutta ainakin vakkaripaikaltamme tölkkibaariin reunamilta oli esteetön näkyvyys. Bändillä on kyllä jo sellainen määrä hittejä plakkarissa, että väkisinkin osa omista suosikeista jäi kuulematta. Ilman Taste in Meniä ja Without You I'm Nothingia voin kyllä elää, mutta olisin kyllä antanut melkein mitä vaan Battle for the Sunista. Bitter End, Every Me Every You, Infra-Red ja Running Up That Hill onneksi korvasivat vähän. Ilahduttavaa oli myös todistaa se, että bändin "ei kännyköitä, ei tabletteja"-toivetta noudatettiin kerrankin varsin hyvin.
Itse uhmasin toivetta yhden epätarkan kuvan ajan.
Niin ilahtunut kuin Placebosta olinkin, tämän vuoden paras löytyi minusta sunnuntaina Tähtiteltasta. Kiitos, Tom Odell. Teit tämän vuoden festivaalista juhlan. Onneksi tajusin kuunnella kaveria Spotifystä ennakkoon, tutut biisit toivat tarttumapintaa ja sain keikasta enemmän irti, vaikka uskonkin, että olisin ollut ihan myyty kylmiltäänkin.
Ottaen huomioon, ettei vielä lauantaiaamuna huvittanut koko Rokki, tästä muotoutui varsin onnistunut festivaali. Söin enimmäkseen hyvää ruokaa (oi Loving Hutin kevätkääryleet ja Sulon tofu-harissa-annos!), en ylittänyt budjettiani, ehdin hengailla skumppabaarissa ja kastuinkin vasta Damian Marleyn aikana, mikä ei siinä vaiheessa festaria haitannut yhtään.
Angus & Julia Stonen lavan edustalla ei ollut ruuhkaa.
Eniten itse asiassa harmittaa, että lauantaina mikään järjestely ei tuntunut toimivan. Kaikkea piti jonottaa loputtomasti: vettä, narikkaa, olutta, panttia, vessaa, turvatarkastusta. Ketään ei löytynyt mistään ja puhelin ei armon vuonna 2015 toiminut ollenkaan. Sunnuntain puolella kaikki ongelmakohdat onneksi tasoittuivat, mutta en ihan ymmärrä, miten tämän tason kaoottisuus on mahdollista, kun ennen kaikki on toiminut niin hyvin.
Damian Marleyn keikalla sen sijaan oli jokunen muukin.
Puhelinlinjoille rokkiväki ei tietysti mitään mahda, joten vesipisteiden lisäksi isoin ongelma oli mielestäni se, että Tähtiteltan anniskelusta uupui selkeä panttipiste. Sillä olisi pelastanut monet hermot.
Lisäksi hitusen korpeaa se, ettei loppujen lopuksi jaksettukaan perjantaina Töminään. Onneksi sain lahjoitettua ennakkoon hankitut liput eteenpäin, niin eivät jääneet käyttämättä. Se oli tärkeintä ja yllätyslipullisten mukaan keikat olivat hyviä, mikä oli myös kiva kuulla.
Vahvasti plussan puolelle siis jäätiin, melkein yhtä vahvasti kuin nuori Odell sydämeeni.
Hiljainen oli kylätie kotiin suunnatessa.
Tänään ohjelmassa kolme kovaa P:tä: palautumista, pyykkäystä ja pakkaamista. Ei oikein meinaa lähteä.
Minulla on ollut tapa aloittaa kesäloma viime vuosina rytinällä: suoraan töistä johonkin, ajankohdan salliessa siitä Rokkiin ja sitten heti reissuun.
Tänä vuonna viimeinen työpäivä olikin keskiviikko eikä perjantai. Töistä menin siis HM:n aleen, sitten kodin kautta jumppaan. Illalla katsoin Netflixiä.
Rytinäsuunnitelmiakin toki oli, mutta taktisesti nukuin ihan todella huonosti tiistain ja keskiviikon välisen yön eli ne oli pakko perua, kun silmissä pyöri ja päähän sattui. Eli ehkä parempi näin, vaikka keskiviikkona korpesikin.
Ensimmäisen lomapäivän sitten aloitinkin villisti siivoamalla. Sekä Marko että Milla totesivat, ettei ekana lomapäivänä saa siivota. Mutta pidinpä pääni! Sain matot puhtaalle lattialle ja nyt ei tarvitse enää siivota ennen ensi tiistaina starttaavaa kesälomareissua! Iloitsen tästä ihan oikeasti.
Sitä paitsi jos aloittaa siivoilun jo aamusta, ehtii vaikka mitä muuta.
Kuten Vesikioskiin herkkulounaalle.
Peltolan sinihomejuustoa, päärynää ja pinjansiemeniä. Lounaskaverissa härkää.
Sekä Toripubiin ja Kuunari Elinalle päiväkaljalle.
Loma-Hanna poseeraa melkein rennosti. Mukana menossa muovituoppi ja uusi kesätoppi!
Ja vielä perinteiseen Rokkitorstain saunailtaan, joka olikin tänä vuonna entistäkin idyllisemmissä maisemissa.
Heitin myös kahden todistajan läsnäollessa talviturkin! Hyrrr. Ei ollut erityisen iloinen tapahtuma, mutta tulipahan tehtyä. Ja ehkä näin heinäkuun puolivälin korvilla oli jo korkea aikakin, oli lämpötila mikä tahansa.
Tänään taas otin jälleen yhden askeleen kohti keski-ikäisyyttä ja ostin valkoisen kesätakin.
Lisäksi omistan pitkästä aikaa kunnon kumisaappaat. Rokki saa tulla.
[Ja ennen kuin joku Vedder-fanaatikko (tai Samuli-fanaatikko, mistäs minä tiedän!) pahoittaa oikeasti mielensä, niin en nyt vertaile Samuli Edelmannin tuotantoa Pearl Jamiin tai muutenkaan väitä, että kyseessä olisi samankaltaiset artistit. Tai että nuoren Eddien tai Samulin fanittamisessa olisi jotain väärää.]
Lähdettiin eilen Hannan kanssa siis vähän ex tempore -tunnelmissa kuuntelemaan Samuli Edelmannin ilmaiskeikkaa Ilosaareen. Ottaen huomioon, että miehen kuva oli vaaleanpunaisissa kehyksissä pöydälläni ollessani noin 9-vuotias ja olen symppaillut touhuja etäämmältä myöhemminkin, on aika hämmentävää, etten ole nähnyt Samulia livenä koskaan aikaisemmin.
Ei tämä nyt mikään tajunnan räjäyttävä kokemus ollut, mutta ihan oivallinen tapa viettää lauantai-iltaa joka tapauksessa. Kuunneltiin reilu puoli keikkaa ja poistuttiin sitten lämpimiin sisätiloihin teekupin ääreen.
Pieni hetki tuli haikeana mietittyä kadonnutta lapsuutta. Reaktioni herätti meissä kummassakin ihan aiheellisen huolen: jos Samuli Edelmann saa aikaan tällaista, kuinka pahasti hajotaan ensi lauantaina, kun Placebo nousee lavalle?
Eilisen muistuttamana siis Ilosaarirock-kassiin pakattavien asioiden top 3:
Herra Lemu osoittautui ihan yhtä valloittava kuin keväämmällä lukemani Poika ja mekko! Lähtökohtakin on yhtä yksinkertainen: 13-vuotias, yksinäinen Chloe ystävystyy lemuavan (ei siis vain haisevan, vaan todella lemuavan) kiertolaisen kanssa. Simppeliä kehystarinaa seuraa reippaasti salailua, paljon silmät avaavaa keskustelua ja lastenkirjalle tyypillisesti vähän kohellustakin - opetusta unohtamatta. Kertomusta säestävät taas kerran Quentin Blaken ihana kuvitus. Kuten parhaat lastenkirjat, Herra Lemukin on täysin mahdollista ahmaista kerralla, mutta sen herättämät ajatukset jäävät päähän pyörimään paljon pidemmäksi aikaa. Tiivistetysti: ihana David Walliams. Ihan mahtavaa, että on nykykirjailija, joka kirjoittaa lämpimästi, ymmärtävästi, painokkaasti ja hauskasti nykymaailman ilmiöistä ja ongelmista. Se on minusta tärkeää. Toivottavasti kirjat löytävätkin tiensä mahdollisimman monen lapsen ja aikuisen lukemistoon. Itse olen ainakin ehtinyt suosituksia jaella vähän joka suuntaan.
Paula Havaste: Yhden toivon tie
Yhden toivon tie on Kaksi rakkautta -romaanin jatko-osa ja sijoittuu niin ikään jatkosodan aikaan. Edellisen osan kohdalla kiittelin sitä, että lukija pysyy tukevasti sota-ajan tarinassakin kiinni arjessa eikä lukeminen tunnu raskaalta, mutta toisin oli tämän kanssa. Toisin sanoen: apua, miten raastavaa luettavaa Yhden toivon tie paikoin on! Edellisestä osasta tutun Annan tarina jatkuu, mutta rinnalla kulkee pikkusisko Oilin tarina ja sen kautta taas laajempi narratiivi: mitä tapahtui naisille, jotka lähtivät sotasairaaloihin töihin? Miten kävi saksalaisten sotilaiden suomalaismorsianten? Havaste kirjoittaa taitavasti ja vaikka minun oli vaikea pitää Oilista, tarina syö lukijaa sisältä ja rintaa puristaa. Onneksi Annan arjen kuvaukset palauttivat välillä vähän leppoisampiin tunnelmiin.
Luin tätä muuten samaan aikaan, kun ei kovin kaukana kotioveltani harjoiteltiin Wihuri2015-tunnelmissa. Telkkarissa haastateltiin nuoria miehiä, jotka kertoivat, miten siistiä harjoituksissa on, etenkin kun sotilasura on haaveissa. Pahalta tuntui. Ei ole siistiä, jumalauta. Ehkä tässä maailmanajassa ja poliittisessa ilmapiirissä eläminen juuri tekikin Yhden toivon tiestä erityisen ahdistavan lukukokemuksen. Suosittelen silti. Tämö on tärkeä kirja.
Graham Moore: Kuolema Sherlock-seurassa
Kuolema Sherlock-seurassa on ihan toimiva kesädekkari: sujuva, nopeatempoinen ja riittävän kevyt. Kirja kuljettaa kahta tarinaa rinnakkain. Toinen sijoittuu vuoteen 2010, kun Sherlock Holmes -fanaatikko ja kirjallisuudentutkija Harold alkaa selvittää Sherlock-seuran tapaamisen pääpuhujan epäilyttävää kuolemaa. Joka toisessa luvussa taas Holmesiin leipiintynyt Arthur Conan Doyle selvittää nuorten naisten murhasarjaa Lontoossa vuonna 1900. Jälkimmäinen oli minusta Haroldin juonikuviota mielenkiintoisempi, jonka lisäksi Doylen seikkailujen lomassa tulee runsaasti ajankuvaa sekä asiaa 1900-luvun alun poliittisesta ilmapiiristä, etenkin naisasialiikkeestä. Tarinoita yhdistää paitsi Sherlock-tarinat, myös kutkuttava linkki: murhattu Alex Cale väitti löytäneensä Doylen kadonneen päiväkirjan juuri tarinan kattamalta ajanjaksolta. Mitäpä jos kaikki menikin juuri näin? Tästä ajatusleikistä pidän.
Loppusanoissa Moore itse asiassa paljastaakin, että kirjan sivuilla esiintyy paljon faktaa, ja toki Doylen panos Scotland Yardin avustamiseksi on ihan tunnustettu tosiasia. Valitettavasti Arthur Conan Doyle ja Bram Stoker ratkomassa rikoksia hämyisillä kujilla ei taida olla tosipohjaista tarinointia, mutta minusta asetelma on riemukas. The Imitation Gamenkin kynäillyt Moore on nykyään tunnetumpi käsikirjoittajana ja toivonkin, että tästä romaanista tehdään miehen itsensä kirjoittama BBC-filmatisointi. Välittömästi!
Anneli Kanto: Pyöveli
Suosituksia Pyövelistä on kuulunut useammaltakin suunnalta, eikä tosiaankaan turhaan. 1600-luvun Pohjanmaa on ajallisesti ja etenkin aatteellisesti kaukana nykylukijasta, mutta se ei tämän kirjan tenhoa poista, päinvastoin. Lukijan eteen asetettu maailma on karu. Pyöveli on kylässä pakollinen paha, karsastettu mutta yhteisön toiminnan kannalta tarpeellinen henkilö. Kädet ovat ajan asenteiden edessä sidotut: pyövelin pojasta tulee pyöveli, tyttärestä pyövelin vaimo. Tarinaa kerrotaan paitsi pyövelin pojan Johannin, myös tuomari Wisanderin ja apteekkari Eggertsin näkökulmista ja se tuokin tarinaan lisää ulottuvuuksia. Näkymät eivät silti ole välttämättä paljon lohdullisemmat, ellei rohkaistu huijaamaan.
Tässä romaanissa ei verta ja suolenpätkiä säästellä. Välillä tekikin pahaa lukea kidutusvälineiden tarkkoja käyttökuvauksia, mutta vielä pahemmalta tuntui vaikkapa seurata, miten viisas ja harkitseva mies ajautuu katkeruuteen ja osaksi noitavainojen sokeaa joukkohysteriaa. Noitavainot eivät onneksi saa kirjasta kohtuuttomasti tilaa, sillä ne olivat yksinäisyyden kuvauksen, moraalipohdinnan ja kohdattujen pettymystenkin jälkeen minulle kirjan raskainta ja turhauttavinta luettavaa. Kannon kynä on ilahduttavan sujuva, luvut lyhyitä ja rytmitys toimii, joten kirjassa etenee nopeasti, mutta ote ei herpaannu. Hyvä kirja, mutta raskas ja surullinen. Ei kesäkirjaksi ehkä se kaikkein paras, mutta toisaalta itse olen iloinen, että luin tämän nimenomaan valoisaan aikaan - kaamosoireiden kourissa tämä olisi voinut olla ihan liikaa. Lämmin suositus, jos kirjallista gorea suinkin kestää.
