Vuodenaikastressi hoidettu

Istun sohvalla ja kun käännän katseen vasemmalle, näen virallisen sesonki-ikkunamme. Viime päivien valossa yllättävän levollinen olo.

Muita en ole vielä ehtinyt koristella.

Onnistuin nimittäin jotenkin kehittämään stressin aikatauluttamattomasta viikonlopustani. Lopulta jossain Raxin kolmannen pizzapalan tietämillä päätin heittää stressin mäkeen ja tein nopeita päätöksiä. Toisin sanoen laitoin yhdelle ystävälle tiedustelun, voiko alustavasti sovitun hengailun siirtää maanantaille ja vastasin toiselle, että on tervetullut illan aikana kylään mihin aikaan haluaa.

Joskus liikkuviin osiin näemmä sotkeutuu, vaikka niitä ei kovin montaa olisikaan.

Sittemmin aloin murehtia kokonaisvaltaisesti sitä, pidänkö perjantaina suunnitellusti muutaman ylityötunnin pois vai ottaisinko sittenkin yhden ylimääräisen lomapäivän ennen pidempää joulubreikkiä. Sitten hermostuin ja anoin lomapäivän nukkumatta enää yön yli.

Terveisiä tulevaisuuden minälle: nopea päätös stressaa huomattavasti vähemmän kuin vaihtoehtojen loputon punnitseminen. Varsinkin tällaisessa tilanteessa, jossa kumpikaan vaihtoehto ei varsinaisesti ole huono.

Muuten onneksi ei ole aikataulumurheille enää sen kummemmin sijaa. Joulukortit on kirjoitettu ja viimeistä lukuun ottamatta toimitettukin. Koti on enemmän tai vähemmän siisti ja lahjoistakin puuttuu vain muutama pieni yksityiskohta. Jospa ei tarvitsisi enää tämän vuoden puolella ottaa edes ministressiä!

Siitäkin huolimatta kaikesta päätellen ylimääräinen lomapäivä tulee enemmän kuin tarpeeseen. Olen näemmä käyttänyt blogiteksteissä tunnistetta "stressaa" tänä syksynä kahdeksan kertaa. Blogin viisivuotisen historian aikana sillä tunnisteella 21 kirjoitusta.

Marraskuun luetut

Danuta Reah: Pelkkää pimeyttä

Pelkkää pimeyttä pelaa tutulla pelolla: mitä jos pimeydessä oikeasti vaaniikin joku? Debbie näkee myöhään illalla juna-asemalla hahmon, joka saattaa olla - tai olla olematta - seudulla liikkunut sarjamurhaaja. Siitä alkaa epämääräisen pelon ja ihmiselle kovin tyypillisen "eihän minulle nyt mitään käy"-ajattelun välinen kamppailu. Kirjan kertoja vaihteli minun makuuni vähän turhan usein, mutta enemmän harmitti se, että loppu meni ihan överiksi. Kaksi kolmasosaa kerronta piti kuitenkin mukavasti otteessaan, joten täysin en halua tätä lytätä. 3/5 ja ihan passeli kirja, jos haluaa välillä lukea vähän erilaisen dekkarin.

Joël Egloff: Edmond Ganglion ja poika

Kirja kertoo hautaustoimistosta pienessä kaupungissa, jossa kukaan ei enää kerta kaikkiaan kuole. Kun lopulta saadaan joku haudattavaksi, alkaa sattua ja tapahtua. Kirjastotuttu suositteli tätä pieneksi absurdiksi välipalaksi ja sitä tämä oli. En ole vieläkään ihan varma, mitä kirjassa oikeastaan tapahtui, mutta se ei oikeastaan haittaa, koska mustaa huumoria tarvitaan aina. Huomionarvoista on myös, ettei teksti keljuttanut minua yhtään samalla tavalla kuin monissa ranskalaisissa nykyromaaneissa. Annan siis sama absurdin suosituksen eteenpäin.

Terry Pratchett: Raising Steam

Koska olen ihastunut Moist von Lipwigiin ja tykkäsin Going Postalista kovasti, halusin lukea myös herra Lipwigin viimeisimmät seikkailut. Olen pantannut kaverilta lainattua kirjaa hyllyssä tammikuusta ja odottanut oikeaa hetkeä, mutta tämä ei tainnut olla se. En nimittäin saanut tästä kiinni yhtään. Olin aina toisinaan parikymmentä sivua ihan tarinan imussa ja sitten tipahdin uudestaan kärryiltä. Ei Raising Steam varsinaisesti huono ollut. Taattua Pratchettia edustaa kaunis ja nokkela kieli. Myös edellisistä osista tuttu, meille jo arkipäiväiseksi muuttuneiden keksintöjen rantautuminen Kiekkomaailmaan on hauskasti läsnä. Silti jotain jäi puuttumaan, ehkä Moist von Lipwig itse. Alati kasvava hahmogalleria tuntui lähinnä kakofoniselta. Kovemmalle Pratchett-lukijalle toiminee paremmin, itselleni tuli lähinnä ikävä yksinkertaisempia postitoimiston aikoja.

Diane Setterfield: Kolmastoista kertomus

Todiste siitä, että kirjavinkkien kaivaminen Pinterestistä kannattaa! Tämä oli koukuttavin teos, jonka olen lukenut pitkään aikaan. Antikvariaatissa työskentelevä Margaret ei lue eläviä kirjailijoita, kunnes saa sellaiselta kirjeen. Siitä lähtee tarina, joka imaisi ainakin minut niin pahasti mukaansa, etten malttanut kirjaa kädestäni laskea. Enempää juonikuviota ei kannata selittää, sen kannattaa antaa purkautua itse verkkaiseen tahtiin sivu sivulta. Tarinan aikakaudesta annetaan viitteitä, mutta toisaalta sillä ei ole merkitystä. Kolmastoista kertomus onkin yllättävän ajaton sekoitus gotiikkaa, historiaa ja kuolematonta rakkautta kirjoihin. Se muistuttaa trilleriä, rakkaustarinaa, kummituskertomusta ja perhesaagaa olematta puhtaasti niistä mitään. Lukija luulee takakansitekstin perusteella arvaavansa tarinan koukut ja käänteet, mutta itse ainakin sain iloisesti huomata olevani väärässä. Kolmastoista kertomus on ihana kirja sekä ehdottomasti parhaimmillaan villasukat jalassa teen ja pikkusuolaisen kanssa nautittuna. 

Kaikille yhtä paljon, vähän mutta sopivasti

Otsikko on lainaus Joensuun kaupunginteatterin Rahakabareen laulusta, jossa kerrotaan pohjoismaisen hyvinvointivaltion rakentamisesta. Se tuntuu nyt tärkeämmältä kuin ehkä ikinä ennen tiedostavan elämäni aikana.

Teatterissa käyminen on ihanaa, mutta kieltämättä näin pimeimpään vuodenaikaan olisi syytä katsoa jotain kevyempää välissä. 

Kävin reilun viikon sisään katsomassa musikaaliksi naamioidun yhteiskunta- ja talouskritiikin Rahakabareen lisäksi iloisen YT-ajan Metsäjätin ja naistensairaalaan sijoittuvan Lumikit. Viimeisenä näkemäni kabareen toinen puoliaika teki tiukkaa, kun yhtäkkiä alkoi pelottaa ihan kaikki. Istuin yksinäni kaupunginteatterin ison näyttämön parvella ja yritin keskittyä itku kurkussa näytelmään ajatusten laukatessa ties minne kammottavista sairauksista terrori-iskuihin.

Ennen joulua pitäisi vielä nähdä Aina joku eksyy. Saa nähdä, miten pää pysyy kasassa.

Rahakabareen ajoitus oli sikälikin huono, ettei se juurikaan auttanut parhaillaan potemassani hyväntekeväisyyssyyllisyydessä. Tykkään eniten osallistua pienen mittakaavan tempauksiin, joissa voi osallistua pienestikin, mutta voi olla varma, että apu tavoittaa tarvitsijansa suoraan.

Tänä vuonna olen tukenut nuorten turvataloja joulukalenterin muodossa, lähettänyt joulukortin yksinäiselle vanhukselle ja osallistunut Joulupuu-keräykseen yhdellä paketilla. Lisäksi kiikutin joulukuun alun kunniaksi kahdet sukat turvapaikanhakijoille SPR:n toimistolle.

Nyt omatunto soimaa, kun en hankkinut Joulupuuhun toistakin pakettia, neulonut enempää sukkia tai lähettänyt jouluksi ruokalahjakorttia tarvitsevalle perheelle. Mitenhän sitä saisi taottua päähänsä, ettei ihan kaikkien joulumieli ei ole minun vastuullani ja saan käyttää rahaa myös omaan hyvinvointiini.

Toistaiseksi olen yrittänyt pakoilla ajatuksia terapiakokkailun muodossa. Täällä juhlitaan Suomen itsenäisyyttä jättimäisellä kattilalla borssikeittoa. Mikäs sen sopivampaa. Hehe.

Ai Weiwei @ Helsinki

Eilen Helsinkiin vievä bussi oli reippaasti myöhässä, mutta päätin juosta Ai Weiwein näyttelyn läpi vaikka sitten kuinka kiireellä.

Kävi ilmi, että puoli tuntia riitti 25 puuveistoksen katsomiseen suhteellisen hyvin. Jos olisin tiennyt, että myös junani lähtee 50 minuuttia myöhässä, olisin ihan mieluusti katsonut videotkin.

En yleensä ole suuremmin puuveistosten ystävä, mutta joku Ai Weiwein veistoksissa oli - monesti musertavasta poliittisesta sanomasta huolimatta - tyynnyttävää. Rakastan Tennispalatsia rakennuksena, näyttelytilat ovat ihanat eikä sunnuntai-iltana muita asiakkaita tungokseksi asti ollut. Oli helppo hengittää. 

Valkoinen talo (2015), Traveling Light (2007) & Puu (2010).

Viulu (1985)

Rypäleet (2010)

Läpi (2007)

Kun lähempänä puolta yötä kävelin junalta kotiin, rinnassa oleva paine ja päässä oleva kohina pahenivat askel askeleelta. Tänään olo on ollut lähinnä lannistunut.

Kokemusten yhdistelmä vakautti päätöstä pienestä hotellilomasesta joululoman alkajaisiksi. Hotellilakanat, aamiainen ja vähän hengittämistä helpottavaa näyttelyaikaa. Isoista Jani Leinonen, Helsinki Noir ja Henri Cartier-Bresson ovat vielä näkemättä. Ja koska Ai Weiwein näyttely on esillä helmikuun loppuun, ei mikään estä piipahtamasta sinne vielä toistamiseen paremmalla ajalla.

"Et tiedä kuinka kaunis olet" muistuttaa Tuula Lehtisen teos HAMin vessassa.

Paras chiapuuro ikinä

Pitikin mennä leveilemään sillä, ettei tänä syksynä väsytä. Kulunut viikko on nimittäin ollut hirveä. Perjantain työpäivä meni väsymysitkua pidätellen, mutta typerältä kiukuttelulta en enää onnistunut välttymään.

Pahinta oloa karkotettiin eilen illalla onneksi aika tehokkaasti. Harva asia nimittäin piristää mieltä yhtä tehokkaasti kuin Buffyn lempikauden korkkaaminen maratontunnelmissa, eväinä homejuusto ja kauden eka glögi.

Vaan nyt löytyi hyvä haastaja. Kaivelin eilen illalla kaappeja ajatuksena tehdä herkkueväät aamujunaan ja onnistuin vahingossa tekemään täydellisen tuorepuuron. Olen muutenkin chiapuuron ystävä, mutta nyt meni kaikki maut ja koostumus juuri kohdalleen.

Eeppisen hyvä chiapuuro
2 rkl chiansiemeniä
1 dl soijamaitoa
1 dl kirsikoita
0,5 dl mustikoita
reilu ropsaus mantelirouhetta
pienempi ropsaus kookoshiutaleita

Sekoita chiansiemenet ja soijamaito ja anna turvota pari minuuttia. Lisää muut aineet, sekoita ja anna turvota jääkaapissa yön yli. Syö fiilistelen.

Parasta ikinä! Ja tarpeeksi terveyshippiuskottava kokonaisuus, jos haluaa tehdä tuttuihin ja tuntemattomiin vaikutuksen somessa. Tosin Instagramiin tämä puuro ei välttämät sovi, mustikoiden ja chian yhdistelmä kun tapaa olla valitettavan epäesteettinen.