Danuta Reah: Pelkkää pimeyttä
Pelkkää pimeyttä pelaa tutulla pelolla: mitä jos pimeydessä oikeasti vaaniikin joku? Debbie näkee myöhään illalla juna-asemalla hahmon, joka saattaa olla - tai olla olematta - seudulla liikkunut sarjamurhaaja. Siitä alkaa epämääräisen pelon ja ihmiselle kovin tyypillisen "eihän minulle nyt mitään käy"-ajattelun välinen kamppailu. Kirjan kertoja vaihteli minun makuuni vähän turhan usein, mutta enemmän harmitti se, että loppu meni ihan överiksi. Kaksi kolmasosaa kerronta piti kuitenkin mukavasti otteessaan, joten täysin en halua tätä lytätä. 3/5 ja ihan passeli kirja, jos haluaa välillä lukea vähän erilaisen dekkarin.
Joël Egloff: Edmond Ganglion ja poika
Kirja kertoo hautaustoimistosta pienessä kaupungissa, jossa kukaan ei enää kerta kaikkiaan kuole. Kun lopulta saadaan joku haudattavaksi, alkaa sattua ja tapahtua. Kirjastotuttu suositteli tätä pieneksi absurdiksi välipalaksi ja sitä tämä oli. En ole vieläkään ihan varma, mitä kirjassa oikeastaan tapahtui, mutta se ei oikeastaan haittaa, koska mustaa huumoria tarvitaan aina. Huomionarvoista on myös, ettei teksti keljuttanut minua yhtään samalla tavalla kuin monissa ranskalaisissa nykyromaaneissa. Annan siis sama absurdin suosituksen eteenpäin.
Terry Pratchett: Raising Steam
Koska olen ihastunut Moist von Lipwigiin ja tykkäsin Going Postalista kovasti, halusin lukea myös herra Lipwigin viimeisimmät seikkailut. Olen pantannut kaverilta lainattua kirjaa hyllyssä tammikuusta ja odottanut oikeaa hetkeä, mutta tämä ei tainnut olla se. En nimittäin saanut tästä kiinni yhtään. Olin aina toisinaan parikymmentä sivua ihan tarinan imussa ja sitten tipahdin uudestaan kärryiltä. Ei Raising Steam varsinaisesti huono ollut. Taattua Pratchettia edustaa kaunis ja nokkela kieli. Myös edellisistä osista tuttu, meille jo arkipäiväiseksi muuttuneiden keksintöjen rantautuminen Kiekkomaailmaan on hauskasti läsnä. Silti jotain jäi puuttumaan, ehkä Moist von Lipwig itse. Alati kasvava hahmogalleria tuntui lähinnä kakofoniselta. Kovemmalle Pratchett-lukijalle toiminee paremmin, itselleni tuli lähinnä ikävä yksinkertaisempia postitoimiston aikoja.
Diane Setterfield: Kolmastoista kertomus
Todiste siitä, että kirjavinkkien kaivaminen Pinterestistä kannattaa! Tämä oli koukuttavin teos, jonka olen lukenut pitkään aikaan. Antikvariaatissa työskentelevä Margaret ei lue eläviä kirjailijoita, kunnes saa sellaiselta kirjeen. Siitä lähtee tarina, joka imaisi ainakin minut niin pahasti mukaansa, etten malttanut kirjaa kädestäni laskea. Enempää juonikuviota ei kannata selittää, sen kannattaa antaa purkautua itse verkkaiseen tahtiin sivu sivulta. Tarinan aikakaudesta annetaan viitteitä, mutta toisaalta sillä ei ole merkitystä. Kolmastoista kertomus onkin yllättävän ajaton sekoitus gotiikkaa, historiaa ja kuolematonta rakkautta kirjoihin. Se muistuttaa trilleriä, rakkaustarinaa, kummituskertomusta ja perhesaagaa olematta puhtaasti niistä mitään. Lukija luulee takakansitekstin perusteella arvaavansa tarinan koukut ja käänteet, mutta itse ainakin sain iloisesti huomata olevani väärässä. Kolmastoista kertomus on ihana kirja sekä ehdottomasti parhaimmillaan villasukat jalassa teen ja pikkusuolaisen kanssa nautittuna.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti