sunnuntai 28. helmikuuta 2016

Kolmekymppinen

"Kolmekymppisyys on siunaus", vapaa-ajattelijana tunnettu kaverini totesi eilen illalla.

(Henkinen) kolmekymppisyys konkretisoitui kahdessa puhelussa viikonlopun aikana. Ensimmäinen tuli Markolle perjantain ja lauantain välisenä yönä 01.24, kun soittaja kaiketi haikaili seuraa baariin. Marko ei vastannut, olimmehan jo nukkumassa. Toinen tuli minulle lauantaiaamuna 10.06, kun soittaja tiesi, että minulla on työputken jälkeen ensimmäinen vapaapäivä. En vastannut, olinhan spinningissä. Kuvio on niin kuvaava, että naurattaa.

Näin lapsettomana kolmekymppisenä on ihan ok mennä aikaisin nukkumaan. Baari-ilta voi tarkoittaa yhtä, kahta olutta ennen puoltayötä. Hiljaisuus on toisinaan valttia. Asuntosäästäminen ja omaan hyvinvointiin panostaminen ovat tunnustetusti hyödyllisiä rahankäyttökohteita.

Varjopuoli on se, että kahtena peräkkäisenä iltana keskustelu on pyörinyt stressin ja loppuunpalamisen ympärillä. Koko ajan ollaan menossa, lomaa ei ole pidetty pariin vuoteen, mielenkiintoisia projekteja pukkaa liikaa, eikä niistä voi tietenkään kieltäytyä ja vapaa-ajallakin tehdään työhommia, koska "ei se tunnu työltä". Valitettavasti kroppa ja pää eivät kestä menoa enää samalla tavalla kuin parikymppisenä.

Nykypäivän työelämä on armoton, mutta itsensä alle kolmevitosena tieten tahtoen piiputtaville ei juuri heru täältä ymmärrystä. Tiukkaan sävyyn käskin pitää lomaa, vaikka sitten pätkissä jos pitempi vapaa ei ns. korvaamattoman työntekijän kohalla ole mahdollinen.

Aika usein tuntuu, että työpaikkani on reliikki. Töissä ollaan TES:n määräämä aika, eikä siitä jousteta kiireiden tai kiireettömien kausien mukaan. Etätöitä ei tehdä, työnkuvia ei kummemmin muokata kiinnostuksen ja osaamisen mukaan, palkankorotuksista ei turhaan neuvotella. Pienehköä palkkaa vastaan pitää handlata kaikenlaista näppylähanskahommista edustustehtäviin ja yleissihteerin tontilta oman alan asiantuntija-asioihin.

Mutta on siinä puolensakin. Kaikille minun työni säännönmukaisuus ei tietenkään sovi, mutta kavereiden juttuja kuunnellessa tuntuu siltä, että oman luonteeni valossa olen sitten kuitenkin vetänyt pitemmän korren. Voin jättää työpuhelimen ja sähköpostit työpaikalle, kieltäytyä hoitamasta mitään työasiaa vapaa-ajalla. Ja vaikka vastuita on kasattu minullekin sen verran, että helposti voisin kuvitella olevani ainakin vaikeasti korvattavissa, kaikki lomapäivät tulee kyllä pidettyä. Aina.

sunnuntai 21. helmikuuta 2016

Miljoona mekkoa

Hullu humputteluviikko takana. Säästölinja menee päälle nyt.

Ostin tällä viikolla muun muassa pitkään haaveilemani Marimekon Kurkistus-liivimekon. Rahat sitä varten oli sivussa ja hetki tuntui oikealta. Laitoin mekon päälleni sovituskopissa, enkä melkein malttanut ottaa sitä pois, koska vaate oli niin ihana.

Jostain syystä en ole enää varma, pidänkö sitä sittenkään. Laput on varmuuden vuoksi kiinni ja kuitti tallessa.

Isolla todennäköisyydella vaiheilu johtuu ainakin osittain siitä, että ostoksen innoittamana kävin vähän läpi vaatekaappini tankopuolta ja pistin mekot järjestykseen. Siirsin viisi todella kivaa mekkoa kierrätyspinoon ja silti kaappiin jäi viisitoista (15) vielä kivempaa hengariin.

Nyt käsi ylös, joka muistaa minun käyttäneen mekkoja tuossa määrin. Ikinä.

Miten halvatussa niitä on niin paljon? Miksei niistä voi luopua, kun en niitä usein käytäkään? Miksi löydän kaikista vaatekaupoista uusia mekkoja niin helposti? Miten niitä oppisi käyttämään?

Kahta puhelinta ja isoa avainnippua viitenä päivänä viikossa ympäriinsä kuljettavana arvostan taskuja, mikä puolestaan poistaa valtaosan mekoista arkikäytöstä. Pohdittiin jo jotain kevyttä kangaskassiratkaisua, mutta vierastan vähän sitäkin.

Pliis, taskut vakiovarusteiksi mekkoihin.

keskiviikko 17. helmikuuta 2016

Piruetti pielessä

Viime viikko oli pitkä ja raskas. Pallottelin tulevaisuusasioita ja reagoin siihen huonosti. Olin myös tosi väsynyt ja nukahtelin pitkin päivää miten ja minne sattuu. En sentään töissä.

Monta kertaa teki mieli purkaa tuntoja tekstiksi ja avasin Bloggerin melkein päivittäin, mutta sitten ei huvittanutkaan kirjoittaa sekavaa, synkkää massaa. Sain sentään vähän liikuttua eli kroppa ei onneksi hajoillut pään mukana. Hyvä niin.

Itse asiassa aloitin tanssitunnit taas monen vuoden tauon jälkeen. Jännitin, miten jaksan käydä kerran viikossa fiksattuun aikaan olevalla tunnilla, kun olen tottunut taas jumppapaikkojen aikatauluvapauteen, mutta tuo tuntuu sopivan minulle varsin hyvin. Sen sijaan en etukäteen juurikaan murehtinut alkeis-jatkokurssilla pärjäämistä, koska jossain tuolla on hyvä pohja olemassa.

Olisi vissiin kannattanut vähän murehtia. Pas de bourree, jeté, kick ball change ja sen sellaiset tulevat vielä selkärangasta. Mutta miten vaikeaa voi olla tehdä piruetti? Miksi en kaikkien näiden vuosienkaan jälkeen osaa?

Treenasin kotona ja sain jotenkin tyydyttävästi sujumaan pyörimisen paikoillaan. Mutta eilen piruetti piti tehdä diagonaalissa, liikkeessä. Sekä parallelissa että tuskaisesti aukikierrossa. Sitten pitikin jo suorittaa painajaiseni pencil turn - yhdistettynä pas de bourreehen ja siinä sitä taas oltiin heittämässä hanskoja tiskiin. En vain osaa hallita koko kroppaa niin, että pyörisin sievästi ja tulisin vielä siististi alas. 

Keljuttaa.

Päätin kuitenkin, että viisi kertaa pitää tunnilla käydä ennen kuin saa lopullisesti luovuttaa. Mutta salaa perfektionistille jokainen pieleen mennyt piruetti on tuskaa.

sunnuntai 7. helmikuuta 2016

Lontoo 23.-27.1.

Lontoon reissusta palautuminen kesti yllättävän pitkään, vaikka nukuin yöt harvinaisen hyvin, eikä reissuun muutenkaan liittynyt yletöntä riekkumista. Reissusta kotiuduttiin jo puolitoista  viikkoa sitten ja nyt viimeinkin sain kerättyä ajatuksiani vähän kasaan.


Holland Park oli hämmentävän vihreä myös tammikuussa.


Olin onnistunut nappaamaan varsin hyvän hotellin Earl's Courtin metroaseman kupeesta. Työkaverin laatukriteerejä vähän repsottava viktoriaaninen kaupunkitalo ei olisi täyttänyt, mutta meille se kävi hyvin. Sijainti oli mainio ja tunnelma rento, aamiainen hintatasoon nähden ihan huippu. Valitettavan vähän jaksettiin tutkia ympäristöä ja vaikka syötiin useampana päivänä päivällinen ihan hotellin lähellä, niinhän siinä kävi, että vasta viimeisenä päivänä syömisen jälkeen löydettiin sivukujien anti. Mitä kaikkea siellä olisi ollutkaan! Mutta ehkä sitten ensi kerralla.


Agatha Christien mainio muistomerkki Covent Gardenin lähettyvillä.

Matkan tavoitteena oli näyttää äidille Lontoota ja käydä edes jossain, missä en ole ennen käynyt - ja kertyihän noita. Ensimmäisenä päivänä käytiin tutkimassa Piccadillyn, Sohon ja Covent Gardenin ympäristöä kävellen. Sitten kurvasimme metrolla Victorian asemalle, josta hyppäsimme bussiin numero 11. Bussireitillä Victorialta Liverpool Streetille pitäisi teoriassa nähdä kaikki tärkeimmät nähtävyydet, mutta käytännössä se näemmä onnistuu vain ylemmän kerroksen ensimmäisestä penkistä. Vaan saatiinpahan äidille aito doubledecker-kokemus ilman lisäkustannuksia.

Suosikikseni koko reissulta muodostui sunnuntai-iltapäivänä nähty Museum of London. Museo oli  hieno ja kattava, mutta myös sen kokoinen, että se oli mahdollista hahmottaa yhdellä visiitillä. Kävimme myös Shakespearen Globen opastetulla kierroksella ja vaikka äitiä jännitikin natiiviopas, pysyttiin molemmat kärryillä kiitettävästi. Kestävyys tosin loppui siinä vaiheessa, kun kierroksen jälkeen olisi pitänyt palata näyttelyyn, mutta ei edes harmita.

Globelta suunnattiin Southbankia pitkin Westminsterin metroasemalle ja yritettiin valloittaa Victoria & Albert Museumista edes osa. Virhe. Ei jaksettu. Sain lopulta taivuttua äidin Natural History Museumiin katsomaan edes rakennusta ja siellä hurahdettiin molemmat. Ilmankos kaikki tutut ovat lämpimästi sitä suositelleen. Paitsi se yksi, joka ei myöskään tykännyt Museum of Londonista.


Museum of London.

Shakespeare's Globe.

Natural History Museumissa ei voine käydä kuvaamatta vanhan puolen aulaa.

Viimeisenä päivänä suunnattiin vielä katsomaan Holland Parkia, jossa en aiemmin ollut käynyt. Lounaan jälkeen kurvattiin vielä vanhaan lempparipaikopaikkaani National Galleryyn, jossa opin taas sen, että jos tekee mieli hyvännäköistä täytekakkua, kannattaa ottaa hyvännäköistä täytekakkua, eikä halvempaa flapjackia. Ei se ole sama asia, vaikka kuinka olisi omassa keittiössä tehty. Tunnin kierrostelulla ehti nähdä tärkeimmät avainteokset ja fiilistellä rakennusta, mikä olikin minulle tärkeintään.

Koska matka Lontooseen ei ole täydellinen ilman musikaalia, joulupukki oli ystävällisesti ostanut meille maanantai-illaksi liput katsomaan Wickediä. Wicked oli sinällään varma valinta,  että olen kuullut siitä vain positiivista palautetta, tykkäsin kovasti alkuperäisromaanista ja Oz-aiheisille asioille on varattu erityinen paikka sydämessäni. Ja olihan se tosiaan hieno! Ei samoin tein rynnistänyt suosikkimusikaalien listalle, mutta huikeat laulajat, näyttävät koreografiat ja huikeat lavasteet takasivat sen, että viihdyttiin molemmat erinomaisesti. Vähän jo harmittaa, etten ostanut virallisia Wicked-trikoot, oli melkoisen päheä vaatekappale. 

Hienompi lohikäärme kuin Hobitissa.

Olen erikoistunut piippuhyllypaikkoihin, mutta kieltämättä jättimäisessä Apollo Victoriassa kannatti maksaa permantopaikoista. Istuttiin seiskarivillä, jolta pystyi seuraamaan myös näyttelijöiden hienovaraisempia ilmeitä, joita ei kauempaa olisi nähnyt. Eikä lähellä reunaa olevat paikat ihan omaisuuksia maksaneet. Näin vinkkinä vaan.

(Kaikkein halvimmat paikat ovat ihan rivin päädyssä, mutta sieltä ei näe kaikkea, koska lavasteet blokkaavat osan lavaa. Tämäkin vinkkinä kerrottakoon.)

Tykkään Lontoosta ensisijaisesti sen takia, että vaikka budjettimatkailijalle ei ole paikallisiin fine dining -paikkoihin mitään asiaa, mahan saa täyteen hyvää ruokaa muutenkin. Tällä kertaa ruokailijoiden tiet veivät vanhojen italialaisherrojen bistrosta pubeihin ja lukuisista museokahviloista uuniperunalle Marks & Spencerille ja thalille Masala Zoneen. Silti se ruoka, jota ajattelen kaikkein eniten lämmöllä on sunnuntaina lounaaksi syömäni vietnamilainen nuudelikeitto Pho Caféssa Old Spitalfields Marketin kupeessa.

Olutta maistelin valitettavan vähän, mutta viimeisenä iltana sentään paikannettiin paikallisten suosima pubi läheltä hotellia. Äiti sai autenttisen pubikokemuksen ja minä kaksi puolikasta pintia uutta olutta. Sehän riittää.


Pho Café ja ihan huippu nuudelikeitto. Syömisetikettiä vakoilin muista pöydistä.

King's Head, perinteinen pubi kivenheiton päässä Earl's Courtin asemalta.


Suurin elämys itselleni taisi kuitenkin olla kirjakauppa Hatchards, jonne suuntasin viimeisenä päivänä itsekseni äidin jäädessä hotellille lepäämään. Tarkoituksena oli piipahtaa hakemassa vain yksi täsmäkirja ja vilkaisemassa puitteita, mutta viittä kerrosta ihmetellessä olisi mennyt aikaa ja rahaa vaikka kuinka paljon. Lopulta matkaan tarttui suunnitellun kirjan lisäksi vain yksi tuliaisopus, mutta monen monta kiinnostavaa jätin harmistellen hyllyyn.

Esimerkiksi tämän.

Samalla aistin hämärtyvässä illassa sateista Piccadillyä, joka aiheuttaa minussa lähes yhtä lämpimiä tunteita kuin Mannerheimintie. Hilpaisin myös St James's Parkin läpi metrolle ja ohitin mennessäni Marlborough'n ja Pall Mallin. Aina jaksaa naurattaa katujen nimet.

Millenium Coca Cola London Eye valvoo pahaenteisesti pimenevää kaupunkia.

London Walks ja St Dunstan-in-the-East jäivät aktiivisista haaveista vielä kokematta. Ja lieneehän tuolla jotain muutakin ennenkokematonta njäljellä. Oysterillekin jäi vielä rahaa. Mutta jos nyt ei ihan heti takaisin.

Vaikka sain kaverinkin.

ps. Kovin koukuttavat nuo viimeisessä kuvassa näkyvän Museum of Londonin kahvilan pyörivät statistiikat. Pisteitä museolle myös siitä!

perjantai 5. helmikuuta 2016

Tammikuun luetut

Paula Havaste: Kolme käskyä
Kaksi rakkautta ja Yhden toivon tie -romaanien jatko-osassa on pääosassa Annan jo nuoren naisen ikään ehtinyt tytär Raija. Kahden edeltäjän tavoin kyseessä on nuoren naisen kasvutarina: miten löytää paikkansa muuttuvassa maailmassa? Sota-aika on jo jäänyt taakse, joten Raijan tarina on sävyltään Annan ja Oilin tarinoista poikkeava ja myös kevyempää luettavaa. Kolhuilta ei silti säästytä. Edeltäjiin yhdistää sujuva kerronta ja herkullinen ajankuva, jotka tekivät myös Kolmesta käskystä poikkeuksellisen koukuttavan lukukokemuksen. Harmiton spoileri: Raijan oppimat kolme käskyä tiivistetään kirjan loppupuolella. "Aseta päämäärä ja pyri siihen. Älä pyydä koko ajan anteeksi äläkä selittele. Tahdo." Ei huonot ohjeet pitää mielessä tässäkään maailmanajassa.

Antto Terras: Stockmann Yard
Stockan myymäläetsivän muistelmista oli aika kovat odotukset. Ei olisi kannattanut, petyin ja pahasti. Ehkä kirjoittajan tarkoituksena on olla piikittelevän hauska, mutta lopputulos on ainakin minun silmissäni sekä nais- ett'ä yleisemmin ihmisvihamielinen ja rehdin mu***u. Ja koska yleissävy korpeaa, korpeaa kaikki muukin. Terras kirjan alussa erikseen mainitsee, että osaa kirjoittaa, mutta en ole pitkään aikaan lukenut kirjaa, joka olisi täynnä näin huonoa kieltä ja huolimattomuusvirheitä. Hyvälle kustannustoimittajalle olisi tässä ollut töitä. Vaan ei niin huonoa, etteikö jotain hyvääkin: kirjassa saarnaamisen lomassa runsaasti kuvattujen myymälävarkauksien kirjo on oikeasti hauskaa luettavaa. Ihmeellinen on ihminen.

Sari Pöyliö: Ihmisen veri
Piristävän omaperäistä uutta kotimaista kirjallisuutta! Ihmisen verestä on melkein mahdoton sanoa mitään ilman, että spoilaa kirjan ratkaisevaa käännettä. Rakkaudesta kirjoihin -blogi tiivisti kuitenkin jo olennaisimman varsin mallikkaasti yhteen lauseeseen: 
Ihmisen veri on pienisuuri romaani skenarioista, eräästä elokuvasta ja vanhenemisesta.
Kulo Taival on 83-vuotias lääkäri ja entinen elokuvaohjaaja, jonka ainoan pitkän elokuvan ainoa kopio on katoamisen myötä muuttunut Suomi-Filmin legendaksi. Yläkertaan muuttanut Ansa päättää etsiä elokuvan ja tarina kulkee vanhojen tuttujen etsimisen kautta arkistoihin Kulon muistellessa menneitä juonen edetessä. Pienieleinen ja synkän humoristinen romaani etenee vaivihkaa ja lukija pysyy kyydissä vaivatta. Välillä nokkela sanailu kävi hermoon, mutta pääasiassa teksti on oikeasti hauskaa luettavaa ja suupielet ovat hienoisessa hymyssä melkein koko ajan. Lopussa langat sidotaan yhteen huimaa vauhtia ja koko tarina muotoutuu lumipallon lailla. Lukija tuntee tulleensa huijatuksi, mikä on yksinomaan hyvä asia.

Renée Knight: Kenenkään ei pitänyt tietää
Catherine löytää yöpöydältään kirjan, jota ei muista hankkineensa. Catherine uppoutuu kirjaan ja huomaa sen kertovan menneisyytensä suurimmasta salaisuudesta - ja ainoa toinen asiasta tietävä on kuollut. Hyytävä alkuasetelma koukutti, mutta muuttui pian pettymykseksi, kun mysteerikirjan alkuperä paljastettiin mielestäni liian aikaisin, ihan alkumetreillä. Enempiä spoilaamatta kerron, että pettymys oli turha ja tilanne korjaantui nopeasti: tarinan varsinainen käänne paljastetaan vasta paljon myöhemmin. Kaiken kaikkiaan tämä oli kiinnostavaa kerrontaa ihmisen oikuttelevasta psyykestä, hajonneesta mielestä ja erilaisista valtasuhteista. Loppuratkaisu seurasi uniin asti. Kirjaa markkinoidaan trillerinä Gillian Flynnin ja Paula Hawkinsin faneille, eikä suotta, mutta Renée Knight seisoo kyllä vahvasti omilla jaloillaan.

Olen kansinirsoilija, joten isoin miinus tulee romaanin kannesta. Se näyttää mielestäni halvalta ja rumalta, vaikka itse kansikuva onkin tyylikäs. Fonttia pienentämällä olisi päässyt jo pitkälle. Nappasin lukusuosituksen kirjablogista ja hyvä niin. Tämän näköiseen kirjaan en olisi ikinä tarttunut kirjastossa. Toivottavasti se ei karkota muita potentiaalisia lukijoita.



Iida Rauma: Seksistä ja matematiikasta
Iida Rauman suorasukaisesta tyylistä ja teemoista tulee mieleen Laura Gustafsson, vaikka yhtä kivuliaan graafisia kuvia ei sarjatulituksena lukijan pään sisälle toimitetakaan. Kirja ei kerro pelkästään seksistä ja matematiikasta vaan lisäksi mm. vallankäytöstä, väkivallan eri muodoista, kipeistä perhesuhteista, ekokatastrofeista ja vammaisten asemasta. Siinä on paljon pureskeltavaa ja teemat jäävät pyörimään päähän tekemättä lukukokemuksesta kuitenkaan liian raskasta. Alkuun oli vaikea saada otetta päähenkilö(nä aloittaneesta) Erikasta, koska itse en hahmota maailmaa ollenkaan matemaattisesti. Jossain sadan sivun kohdalla pääsin tästä yli ja aloin uppoutua tarinaan. Ehkä juuri tästä syystä useamman toisiaan sivuavan tarinan ja kertojanäänen käyttö on hyvä ratkaisu. Piristävää myös lukea jotain näin heteronormatiivisuudesta rikkovaa teosta, jossa aiheella ei kuitenkaan mässäillä, vaan se asettuu luontaiseksi osaksi hahmojen persoonaa ja tarinaa. Lisää tätä.