sunnuntai 6. maaliskuuta 2016

Helmikuussa luettua

Lisa O'Donnell: Mehiläisten kuolema
Kirjan alussa 15- ja 12-vuotiaat skottisisarukset Marnie ja Nelly hautaavat inhottavat vanhempansa takapihalleen, jotta sossu ei saisi tietää vanhempien kuolleen. Alkujaan oletin tarttuvani absurdiin, vähän makaaberiin, humoristiseen ja ehkä yliluonnolliseen taittuvaan kirjaan. Etenkin viimeisen kohdalla jäin kauan maalista, mutta aika päräyttävä lukukokemus tämä kyllä oli. Mehiläisten kuoleman maailma on armoton. Hyvikset eivät ole yksiselitteisen hyviä ihmisiä, mutta pahikset ovat kyllä pahoja. Sisarusten välinen kontrasti, erilaiset tavat hahmottaa ympäröivää todellisuutta ja ottaa vastuuta on puhuttelevaa, mutta myös oikeasti aika karua luettevaa. Marnien ja Nellyn kautta lukija on joutuu pohtimaan hyväksikäytettyjä, pahoinpideltyjä ja oman onnensa nojaan jätettyjä lapsia - ja yhteiskuntaa, jossa tilanne on mahdollinen. Vaan palatakseni alkuodotuksiin. Mehiläisten kuolema on varmasti mahdollista lukea mustalla huumorilla höystettynä, absurdina tarinana, jos niin haluaa. Minä mitä ilmeisimmin valitsin toisin.

Ryan Gattis: Vihan kadut
Pysäyttävä kertomus Los Angelesin mellakoista 1992. Tarina etenee, vaikka jokainen kertoja on äänessä vain hetken. Yhdeksi nivoutuvat mellakoita eri näkökulmista kokevat ihmiset: pikaruokapaikan työntekijä, sairaanhoitaja, palomies, eri puolilla olevien latinojengien jäsenet. Vihan kadut ei ole totta, mutta se yhtä hyvin voisi olla. Gattis on haastatellut kirjaa varten kasapäin ihmisiä ja asettuu kirjoittajana eri rooleihin uskottavasti. Vaikka teksti on kylmää, raastavaa ja graafista, Vihan kadut ei ole ylitsevyöryvän ahdistava lukukokemus. Se tuntuu ajankohtaiselta, herättää ajatuksia, suututtaa ja pakottaa etsimään tietoa. Suosittelen.

Pamela Harju: Etäisesti sinun
Jos vanha tuttu julkaisee omakustanteena e-kirjan, on aika hylätä muutosvastarinta ja ostaa ensimmäinen kirja puhelimeen luettavaksi. Etäisesti sinun on ehtaa chick litiä ja sijoittuu Britannian rockmaailmaan. Puhelimia työkseen kauppaava Lea ajautuu epämääräiseen salasuhteeseen nousevan rocktähden kanssa ja kirja seuraa parin ylä- sekä (enimmäkseen) alamäkiä vuosien ajan. Kepeää luettavaa, vaikka välillä kahlataan syvissäkin vesissä. En kuitenkaan tahtonut saanut kiinni päähenkilöstä, enkä siksi monestikaan ymmärtänyt Lean tekemiä ratkaisuja Viimeisessä luvussa kertoja vaihtuu ja lankoja sidotaan yhteen. Vaihteleva kertojanääni koko romaanin ajan olisikin ehkä tuonut tarinaan enemmän nyansseja. Rehellisyyden nimissä en olisi jaksanut raskaampaa teosta puhelimen ruudulta lukeakaan, mutta Etäisesti sinun toimi tervetulleena nollauksena kiireisempinäkin päivinä - kirja kun kulki kivasti aina mukana taskussa! Tosin omakustannekin olisi hyvä oikoluetuttaa etukäteen luottohenkilöllä, kielelliset huolimattomuusvirheet kun eivät tartu kirjoittajan omaan silmään, vaikka yrittäisi pysyä kuinka skarppina.

Itse ostin Etäisesti sinun Google Playsta, mutta se on saatavilla myös Elisan e-kirjana, iTunes Storesta ja Kindle-versiona.

Ida Simons: Tyhmä neitsyt
Ns. unohdetun mestariteoksen tarina kiinnosti minua enemmän kuin kirjan premissi. Tyhmä neitsyt on julkaistu ensimmäistä kertaa 1959 ja pääsi uusintakierrokselle muutama vuosi sitten, kun kustantaja löysi kirjan äitinsä hyllystä, ihastui ja päätti julkaista sen uudelleen. Mutta ihan ansaitusti kirja nyt onkin kaikkien huulilla! 20-30-luvun juutalaisperheen tytön tarina on yhtäältä omakohtainen, toisaalta universaali kasvukertomus. Natsiaikojen kauhut häämöttävät vielä nurkan takana, mutta elämä ei silti ole ruusuilla tanssimista. Tyhmä neitsyt on raikas romaani ja saa minulta pisteitä myös pituudestaan (alkusanoineen 190 sivua): vaikka olisin mieluusti seurannut Gittelin elämää varhaisteinivuosien suuren käännekohdan jälkeenkin, kirjaa ei ole venytetty väkisin yhtään liian pitkäksi ja tämän tarinan valossa kaikki  olennainen tulee kyllä sanottua.

maanantai 29. helmikuuta 2016

Nutellaa tölkissä

Tänään on taas se päivä vuodesta, kun yritän vältellä koko internetiä kuin ruttoa, koska voin katsoa Oscar-gaalan vasta illalla.

En ilmeisesti ollut tarpeeksi skarppina, koska jo aamupäivän puolella ehdin spoilaantua neljästä pystistä. Onneksi niitä jaetaan reilu parikymmentä, niin on vielä vähän jännitettävääkin illalle.

Olenkin siis loppupäivän yrittänyt keskittää karkailevaa ajatusenergiaa ihan muihin asioihin. Ensisijaisesti olen pohtinut kasvimaitoja. Mantelimaito on kaupan nykyvalikoimista suosikkini, soijamaito tuttu ja turvallinen, kauramaito lemppari tuorepuuroissa. Viime viikolla haksahdin ostaamaan sokkona hasselpähkinämaitoa.

En tiedä, mitä odotin, mutta vähän petyin kun se osoittautui lähinnä nestemäiseksi Nutellaksi. Nutella on toki hyvää, mutta on aika rajallinen määrä paikkoja, missä haluan sitä maistella.

Eli mihin ihmeeseen tunnen nyt litran nutellan makuista kasvimaitoa? Murojen kanssa ja kaurapuurossa on kokeiltu jo, mutta kumpikaan ei ollut ihan välitön hitti. Pirtelöön, muffinssitaikinaan, mokkapaloihin?

Entä jos veti sunnuntaina pizzaöverit ja haluaisi syödä edes jotain suurin piirtein terveellistä? Aaagh!

sunnuntai 28. helmikuuta 2016

Kolmekymppinen

"Kolmekymppisyys on siunaus", vapaa-ajattelijana tunnettu kaverini totesi eilen illalla.

(Henkinen) kolmekymppisyys konkretisoitui kahdessa puhelussa viikonlopun aikana. Ensimmäinen tuli Markolle perjantain ja lauantain välisenä yönä 01.24, kun soittaja kaiketi haikaili seuraa baariin. Marko ei vastannut, olimmehan jo nukkumassa. Toinen tuli minulle lauantaiaamuna 10.06, kun soittaja tiesi, että minulla on työputken jälkeen ensimmäinen vapaapäivä. En vastannut, olinhan spinningissä. Kuvio on niin kuvaava, että naurattaa.

Näin lapsettomana kolmekymppisenä on ihan ok mennä aikaisin nukkumaan. Baari-ilta voi tarkoittaa yhtä, kahta olutta ennen puoltayötä. Hiljaisuus on toisinaan valttia. Asuntosäästäminen ja omaan hyvinvointiin panostaminen ovat tunnustetusti hyödyllisiä rahankäyttökohteita.

Varjopuoli on se, että kahtena peräkkäisenä iltana keskustelu on pyörinyt stressin ja loppuunpalamisen ympärillä. Koko ajan ollaan menossa, lomaa ei ole pidetty pariin vuoteen, mielenkiintoisia projekteja pukkaa liikaa, eikä niistä voi tietenkään kieltäytyä ja vapaa-ajallakin tehdään työhommia, koska "ei se tunnu työltä". Valitettavasti kroppa ja pää eivät kestä menoa enää samalla tavalla kuin parikymppisenä.

Nykypäivän työelämä on armoton, mutta itsensä alle kolmevitosena tieten tahtoen piiputtaville ei juuri heru täältä ymmärrystä. Tiukkaan sävyyn käskin pitää lomaa, vaikka sitten pätkissä jos pitempi vapaa ei ns. korvaamattoman työntekijän kohalla ole mahdollinen.

Aika usein tuntuu, että työpaikkani on reliikki. Töissä ollaan TES:n määräämä aika, eikä siitä jousteta kiireiden tai kiireettömien kausien mukaan. Etätöitä ei tehdä, työnkuvia ei kummemmin muokata kiinnostuksen ja osaamisen mukaan, palkankorotuksista ei turhaan neuvotella. Pienehköä palkkaa vastaan pitää handlata kaikenlaista näppylähanskahommista edustustehtäviin ja yleissihteerin tontilta oman alan asiantuntija-asioihin.

Mutta on siinä puolensakin. Kaikille minun työni säännönmukaisuus ei tietenkään sovi, mutta kavereiden juttuja kuunnellessa tuntuu siltä, että oman luonteeni valossa olen sitten kuitenkin vetänyt pitemmän korren. Voin jättää työpuhelimen ja sähköpostit työpaikalle, kieltäytyä hoitamasta mitään työasiaa vapaa-ajalla. Ja vaikka vastuita on kasattu minullekin sen verran, että helposti voisin kuvitella olevani ainakin vaikeasti korvattavissa, kaikki lomapäivät tulee kyllä pidettyä. Aina.

sunnuntai 21. helmikuuta 2016

Miljoona mekkoa

Hullu humputteluviikko takana. Säästölinja menee päälle nyt.

Ostin tällä viikolla muun muassa pitkään haaveilemani Marimekon Kurkistus-liivimekon. Rahat sitä varten oli sivussa ja hetki tuntui oikealta. Laitoin mekon päälleni sovituskopissa, enkä melkein malttanut ottaa sitä pois, koska vaate oli niin ihana.

Jostain syystä en ole enää varma, pidänkö sitä sittenkään. Laput on varmuuden vuoksi kiinni ja kuitti tallessa.

Isolla todennäköisyydella vaiheilu johtuu ainakin osittain siitä, että ostoksen innoittamana kävin vähän läpi vaatekaappini tankopuolta ja pistin mekot järjestykseen. Siirsin viisi todella kivaa mekkoa kierrätyspinoon ja silti kaappiin jäi viisitoista (15) vielä kivempaa hengariin.

Nyt käsi ylös, joka muistaa minun käyttäneen mekkoja tuossa määrin. Ikinä.

Miten halvatussa niitä on niin paljon? Miksei niistä voi luopua, kun en niitä usein käytäkään? Miksi löydän kaikista vaatekaupoista uusia mekkoja niin helposti? Miten niitä oppisi käyttämään?

Kahta puhelinta ja isoa avainnippua viitenä päivänä viikossa ympäriinsä kuljettavana arvostan taskuja, mikä puolestaan poistaa valtaosan mekoista arkikäytöstä. Pohdittiin jo jotain kevyttä kangaskassiratkaisua, mutta vierastan vähän sitäkin.

Pliis, taskut vakiovarusteiksi mekkoihin.

keskiviikko 17. helmikuuta 2016

Piruetti pielessä

Viime viikko oli pitkä ja raskas. Pallottelin tulevaisuusasioita ja reagoin siihen huonosti. Olin myös tosi väsynyt ja nukahtelin pitkin päivää miten ja minne sattuu. En sentään töissä.

Monta kertaa teki mieli purkaa tuntoja tekstiksi ja avasin Bloggerin melkein päivittäin, mutta sitten ei huvittanutkaan kirjoittaa sekavaa, synkkää massaa. Sain sentään vähän liikuttua eli kroppa ei onneksi hajoillut pään mukana. Hyvä niin.

Itse asiassa aloitin tanssitunnit taas monen vuoden tauon jälkeen. Jännitin, miten jaksan käydä kerran viikossa fiksattuun aikaan olevalla tunnilla, kun olen tottunut taas jumppapaikkojen aikatauluvapauteen, mutta tuo tuntuu sopivan minulle varsin hyvin. Sen sijaan en etukäteen juurikaan murehtinut alkeis-jatkokurssilla pärjäämistä, koska jossain tuolla on hyvä pohja olemassa.

Olisi vissiin kannattanut vähän murehtia. Pas de bourree, jeté, kick ball change ja sen sellaiset tulevat vielä selkärangasta. Mutta miten vaikeaa voi olla tehdä piruetti? Miksi en kaikkien näiden vuosienkaan jälkeen osaa?

Treenasin kotona ja sain jotenkin tyydyttävästi sujumaan pyörimisen paikoillaan. Mutta eilen piruetti piti tehdä diagonaalissa, liikkeessä. Sekä parallelissa että tuskaisesti aukikierrossa. Sitten pitikin jo suorittaa painajaiseni pencil turn - yhdistettynä pas de bourreehen ja siinä sitä taas oltiin heittämässä hanskoja tiskiin. En vain osaa hallita koko kroppaa niin, että pyörisin sievästi ja tulisin vielä siististi alas. 

Keljuttaa.

Päätin kuitenkin, että viisi kertaa pitää tunnilla käydä ennen kuin saa lopullisesti luovuttaa. Mutta salaa perfektionistille jokainen pieleen mennyt piruetti on tuskaa.