Festarikesä on nyt avattu Portugalissa. Tämä oli alkuperäisessä kesäsuunnitelmassani ainoa festari, mutta niinhän se on, että nälkä kasvaa syödessä. Nyt harkinnassa on 1-3 festaria loppukesälle ympäri Suomea, saa nähdä kuinka käy.
NOS Primavera oli kyllä hieno kokemus. Ulkomaalaisille festareille matkaamisessa näyttäisi minun kohdallani olevan etenkin se hyvä puoli, etten ota paineita nähdyistä aristeista. Matka on jo elämys, keikalta toiseen liikkuminen ihanaa bonusta.
Ainoat pakolliset esiintyjät omalla listallani olivat Algiers ja edes muutama biisi Brian Wilsonia. Niiden lisäksi tuli nähtyä kunnolla Sigur Rós, Deerhunter, PJ Harvey, Dinosaur Jr, AIR ja Shellac sekä sivukorvalla kuunnellen monia muita, joista päällimmäisinä jäivät mieleen Linda Martini ja Chairlift.
Kaikki ohimennen kuullutkin vaikuttivat oikeasti aika hyviltä bändeiltä. Käytännössä ainoa negatiivinen kommentti tuli ekana iltana liikennevaloissa tavatuilta festarikavereilta, jotka onnistuivat päätymään huonolle keikalle. Lisäksi annan miinusta ensimmäisessä kuvassa näkyvän "pikkuteltan" volyymista: siellä pärisi bassovoittoiset asiat niin kovalla, että tulpat päässäkin pelotti.
Kolmen päivän lippu maksoi helmikuussa 90 euroa, mutta aiemmin sen olisi saanut vielä halvemmalla. Ja koska lippu oli hankittu jo hyvissä ajoin - ja olin lomalla! - rahanmenoa ei jaksanut kauheasti viikonlopun aikana murehtia.
Eikä siellä alueella ihan hirveästi saanut rahaa menemäänkään. Kaikkien bongaamieni ruokien hintahaitari oli 3-8 €. Juomien ekomukin pantti maksoi 2 euroa ja sen sai halutessaan takaisin. Tuopit palautettiin, viinilasit pidettiin. Mukin hankkimisen jälkeen kaikki juomat (olut, siideri, sangria, mitä näitä nyt on) maksoivat 3,50 € - paitsi sitrussiideri 2 €, fiinimpi viini vitosen ja oikeat drinkin 4-5 €. Suhteessa kalleinta oli näilläkin festareilla vesi, joka maksoi alueella 1,50 €. Kurjaa oli myös se, ettei vesipullojen korkkeja saanut pitää eli käytännössä vesi oli juotava kerralla pois. Paitsi jos oli ovela kettu ja salakuljetti korkin alueelle taskussaan.
Hölmöjen sattumusten takia reissun ainoa portviini juotiin festarialueella,
mutta mikäs siinä! Yksi yhteinen lasi oli enemmän kuin tarpeeksi.
Toki Marko onnistui myös jotenkin hankkimaan meille puolen litran caipirinhat, joille tuli hintaa 9 euroa kappaleelta. Ne oli hyvät juomat ne.
Mutta voi mitä ruokia söinkään! Perusliharuokaa oli tarjolla toki runsaammin, mutta ei tarvinnut tälläkään ruokavaliolla nälässä olla. Ensimmäisenä päivänä en tajunnut kiertää kojuja etukäteen ja olin tietysti nälkäinen samaan aikaan kuin kaikki muutkin. Lautaselle päätyi siis vegelettu, joka oli inan liian pieni, vaikkakin ihan hyvän makuinen. Muina päivinä olin viisaampi ja sain syödäkseni hummuswrapin kokonaisilla maustetuilla uusilla perunoilla, tofutäyteleivän, avokadosämpylän ja - mikä parasta - tuoretta hedelmäsalaattia. Suomessakin ollaan tultu viimeisen kymmenen vuoden aikana festariruokien suhteen jättiharppauksin eteenpäin, mutta kyllä Portossa näkemäni valikoima lämmitti mieltä. Jossain tuoksui myös koko ajan viekottelevasti tuore popcorn.
Tee- ja macaronkärrit päälavan edustalla. Tietenkin.
Järjestelyt olivat paikoin tiukemmat, paikoin höllemmät kuin kotona. Hyvä ruokavalikoima selittyi osin sillä, ettei alueelle saanut viedä mitään, edes keksejä, energiapatukoita tai niitä hedelmiä. Portilla oli ensimmäisenä vastassa järkkäri, joka tarkasti rannekkeen. Seuraavana odotti poliisi, joka tutki laukun ja taputtelin kropan. Kolmantena oli vielä toinen, kortinlukijalla varustettu järkkäri, joka tarkasti rannekkeen uudestaan ja piippasi lippuna toimivan pienen, muovisen kortin - myös poistuessa!
Toisaalta taas kaljaa sai kaikkialta ja sen kanssa sai kaikessa rauhassa mennä kaikkialle. Lavojen edustoilla oli järkkäreitä, mutta ei uhkaavana vallina. Shellacin keikalla yksi itse asiassa diggaili bändiä ja poltteli tyynenä tupakkaa. Josta muistuikin mieleen, miten iloinen olen ollut telttatupakointikiellosta Suomen festareilla viime vuosina.
Tunnelma oli pääasiassa iloisen leppoisa. Lapsia oli paikalla vielä reilusti puolen yön jälkeen ja ihmiset perinteisiin suomalaisiin festareihin nähden hyvässä kunnossa, tosin viimeisenä päivänä lasittuneita katseita oli kyllä bongattavissa jo huomattavasti enemmän. Yhtään tappelua tai edes kärhämää en nähnyt.
Street food -alue pimenevässä illassa viinibaarilta katsottuna.
Bajamajoja oli koko alueella ehkä 20, loput olivat liikuteltavia vesivessakontteja. Se oli ensimmäisenä iltana mahtavaa, mutta kahtena jälkimmäisenä päivänä bajamajojen käyttö oli peliliike. Niitä ei juuri kukaan muu käyttänyt, mutta vesivessat olivat aika karussa kunnossa, elleivät kokonaan tukossa illan pimetessä. Vessoja kyllä siivottiin koko ajan, mutta reilu 70 000 myytyä lippua tekee kyllä tehtävänsä. Arvostan kuitenkin suunnattomasti käsienpesumahdollisuutta.
Itse alue oli kaunis puisto ja tarpeeksi iso, että sai halutessaan olla rauhassa, mutta sen verran pieni, ettei lavalta toiselle ollut ihan mahdottoman pitkä matka. Kolme neljästä lavasta sijaitsi vieläpä rinteissä eli kauempaakin näki lavalle todella hyvin. Ääni alkoi särkyä tuulessa vasta rinteen päällä.
Silti ehkä kaikkein paras oivallus liittyi käsiohjelmaan. FNACin kautta lippunsa tilanneille oli muun oheissälän lisäksi tarjolla avainnauhassa roikkuva ohjelmavihkonen, jossa oli myös mm. aluekartta ja paikallisliikenneinfo, mutta minäkin onnistuin kalastamaan sellaisen ensimmäisenä päivänä ylimääräisiä kappaleita jakelevalta pojalta. Se oli pelastus monta kertaa.
Huippukätevää, näkisin vastaavia mieluusti useammissakin tapahtumissa!
Loppuun vielä erityishehkutus Algiersille, jonka löysin joskus alkukeväästä, kun selviteltiin, mitä kaikkia bändejä festareilla esiintyykään. Etelän gospelin, New Yorkin noiserockin ja elektron yhdistelmä uppoaa minuun kuin häkä. Toistaiseki bändiltä menee vielä vähän liikaa aikaa biisien välissä tekniikan kanssa härppäämiseen, mutta uskoisin, että muutamassa vuodessa se sulautuu osaksi biisejä ja sitten ollaankin kultakaivoksen äärellä. Ah.
Laulaja, kiippari ja kitaristi kävelivät ohitsemme, kun siemailtiin mainittuja tuplakokoisia caipirinhoja Chairliftin soittaessa. Oli pari sekuntia reagointiaikaa, enkä uskaltanut mennä juttusille. Ehkä vielä joskus tulee uusi tilaisuus.
5/5 menisin NOS Primaveraan uudestaankin. Algiersin perässä hyvin muuallekin.
Taas yksi Pinterest-löytö (Books To Read If You Loved The “Harry Potter” Series tai jotain sinne suuntaan). The Magicians kertoo fiktiivisiin Fillory-fantasiakirjoihin hurahtaneesta Quentinistä, joka saavuttaa unelmansa pääsemällä velhojen yliopistoon. Se ei kuitenkaan riitä, vaan Quentin synkistelee tilanteesta toiseen kuin Feeniksin killan Harry konsanaan. Kirjallisuuskriitikko Grossman tietää, ettei liiku millään muotoa omaperäisellä alueella ja kirja viliseekin viihdyttäviä viittauksia tunnetuihin fantasiaklassikoihin (Narnia ja Potterit etunenässä). Toisaalta kirjailijan asiantuntemuksesta on myös haittaa, sillä ainakin minusta The Magicians tuntui jopa liian valmiilta paketilta. Vaikka tarinassa uitiin synkissä vesissä ja Quentinin persoonassa oli epätasaisuuksia, tarinaan kaipaamani särmä loisti poissaolollaan. Seksuaalisuus, syrjähypyt, kiroilu, holtiton ryypiskely ja muut "aikuisten" teemat eivät aukkoa paikkaa. Ehkä siksi en erityisemmin valloittunut tästä, vaikka lukemisen ajan kirjan parissa oikein hyvin viihdyinkin ja jaksoin seurata Quentinin seikkailuja mukisematta viimeiselle sivulle saakka.
The Magicians on tietysti tehty jo TV-sarjaksi. Saatan katsoa joskus, kun jumitan kipeänä sohvan pohjalla.
Julian Barnes: Kuin jokin päättyisi
Kahteen osaan jaetun pienoisromaanin molempien puoliskojen kertoja on ikääntynyt Tony: alussa keskiössä ovat Tonyn kouluaikojen ystävyyssuhteet, erityisesti superälykäs nuoruudenystävä Adrian, ja opiskeluvuodet sekä ensirakkaus Veronica. Jälkimmäisellä puoliskolla liikutaan lähempänä nykypäivää ja kerronta alkaa hetkestä, kun Tony saa yllättävän perinnön Veronican äidiltä. Tony päätyy lähestymään nuoruutensa tapahtumia uudesta näkökulmasta. Voiko mihinkään, edes kirkkaimpiin muistoihin, ikinä luottaa? Enempää tästä kirjasta ei voi kertoa spoilaamatta tärkeimpiä juonenkäänteitä. Alku on verkkainen, mutta se kannattaa ehdottomasti kahlata läpi. Lisäksi Kuin jokin päättyisi on varsin akateeminen romaani, lähinnä siksi että se pakottaa lukijan analysoimaan. Lämmin suositus, eikä vähiten siksi, että eri teorioiden ja tulkintojen googlettaminen oli lähes yhtä viihdyttävää kuin itse kirjan lukeminen.
Dean Koontz: Odd Thomas: Hiljaisten kaupunki
Yliluonnollisuuksia, vauhdikasta menoa, Elviksen haamu, oh my! En sinällään ihmettele, miksi Odd Thomas -sarjasta on tullut hitti. Teksti on nopealukuista, tarina ei juuri junnaa paikallaan ja sen verran vakavuutta on mahdutettu mukaan, ettei ihan höttöisimmän sarjassa painita. Hyvä myös tietää, että Sookie-kirjojen loputtua on toinen kirjasarja odottamassa hömppähetkiin!
Gillian Flynn: Paha paikka
Kuten Barnesin romaanissa Pahan paikan keskiössä on muistin ja muistojen (epä)luotettavuus. Flynn kirjoittaa todella hyvin, mutta tämä tarina oli niin kamala, että aloin taas miettiä, miksi kaikkea pitää ylipäätään edes yrittää lukea. Libby Day on kolmekymppinen tuuliajolla oleva nainen, jonka siskot ja äiti on murhattu raa'asti 25 vuotta aiemmin. Isoveli istuu Libbyn 7-vuotiaana antaman todistajanlausunnon takia murhista elinkautista. Rahapulassa Libby päätyy tonkimaan muistojaan ja aiemmin mielestään torjumiaan tapahtumia uudestaan. Ihmissuhdevyyhdistä alkaakin paljastua jos jonkinlaista. Tunnelma on painostava ja kerronta raakaa, minkä lisäksi Pahassa paikassa ei ole mukavia ihmisiä. Päähenkilöön kyllä kiintyy loppua kohden, mutta etenkin alkupuolella Libby itse tekee parhaansa, ettei näin pääsisi käymään. Hengästyttävää, inhottavaa ja silti kirja, jota ei malta laskea käsistään.
Angela Carter: Maaginen lelukauppa
Maaginen lelukauppakin päätyi lukulistalleni Pinterestistä. Sitä missään nimessä sekoittaa Dustin Hoffman -elokuvaan muutaman vuoden takaa. Tiesin, että kyseessä ei ole lapsille tai edes nuorille suunnattu teos, mutta Maagisen lelukaupan julmuus ja ahdistavuus tuli silti yllätyksenä. Kehoonsa juuri heräävä ja etuoikeutettua elämää elänyt, lähes 16-vuotias Melanie jää orvoksi ja muuttaa sisaruksineen tyrannimaisen leluseppäenonsa luo. Parisataasivuisen romaanin koko juoni on käytännössä tiivistettävissä tuohon lauseeseen, mutta tarina kantaa ihmissuhdekuvauksen ja Melanien alati kasvavan ymmärryksen varassa. Teksti on helppoa lukea, mutta ei sulattaa. Teinitytön maailma on mustavalkoinen, mutta sekä Melanie että lukija joutuvat väkisin pohtimaan, mikä on oikein, mikä väärin, kuka hyvä ja kuka paha, mikä jää harmaalle alueelle niiden väliin. En ole varma, oliko loppu tarkoitettu katarttiseksi, mutta jos oli, minulle se ei toiminut. Olo oli muutaman päivän raskas ja alakuloinen. Tekstin tehoa ei siis käy kieltäminen.
Aloin tänään zumban jälkeen kääntää kämppää ympäri itkuraivatien voimalla. Kävin läpi (taas) keittiön ja olkkarin pöydät, konttasin vielä kertaalleen olkkarin nurkat ja sohvanalusen ja aloin lopulta purkaa sohvaa tyynyistä, jotka toki ollaan molemmat tutkittu viimeisen parin päivän aikana useampaan kertaan.
Pääsin tähän asti, kun silmään tarttui jotakin. Mikäs se siellä?
Kyllä. Kadonnut sormus juuri siinä, mihin sen usein iltaisin jätän. Ei millään tavalla misplaced, vaan ihan simppelisti placed.
Koska oikeasti ollaan pengottu sohva läpi yhteensä lähemmäs kymmenen kertaa viikonlopun aikana ja siinä on tullut istuttuakin useampi hetki, en voi uskoa sen olleen koko ajan tuossa käsinojalla. Meillä on pakko asua sormustonttu. Tai sitten sormus oli jossain tyynyjen poimuissa ja tipahti sievästi omalle paikalleen. Mutta ennemmin tonttu.
Kumpi tahansa, melkoinen Klonkku-hetki seurasi löytymistä. Ja käsikin tuntuu taas omalta. Aaaarrre.
Mietin aamulla, mitä misplace on suomeksi. Sanakirjamääritelmän mukaan se on hukata, kadottaa tai hävittää. Ei tunnu oikealta, koska englanninkielisessä sanassa selvästi ilmaistaan, että joku asia on vahingossa laitettu väärään paikkaan. Se ei ole siis välttämättä lopullisesti kadoksissa, tilapäisesti vain teillä tietymättömillä.
Oli miten oli, onpa orpo olo.
Onnistuin perjantaina - paremman termin puutteessa - tilapäisesti kadottamaan kihlasormukseni. Viimeinen varma näköhavainto siitä on kuntosalin pukukopissa, kun otin sen pois sormesta mennäkseni saunaan.
Muistan tosin myös noin 95% varmuudella laittaneeni sormuksen takaisin sormeen saunasta palattuani.
Olin perjantai-iltana tosi väsynyt ja päätin tappaa aikaa tekemällä keittiöhommia ja keittämällä hilloa viimeisistä pakastemarjoista. Todennäköisesti olen ottanut sormuksen siinä vaiheessa pois sormesta, mutta valitettavasti laittanut johonkin, missä en yleensä sitä säilytä. Nyt en löydä sitä mitään, vaikka olen nuohonnut keittiön ja olkkarin moneen kertaan. Perjantain vaatteissa ei edes ollut yhden ainutta taskua, joten pyykkikorin suhteen en ole toiveikas. Salin löytötavaroihinkaan sormusta ei oltu eilen vielä palautettu.
Harmittaa ja käsi tuntuu alastomalta. Sormus on kuitenkin ollut sormessani joka päivä yli kaksi vuotta.
Rahallinen arvo ei toki ollut montaa kymppiä ja samanlaisen hankkii helposti uuden. Tuntuu kuitenkin vähän huijaukselta. Vähän samalla tavalla kuin vuonna 2007 saamani, varastetun tilalle hankkimani ajokortti ei vieläkään tunnu oikealta ajokortiltani, vaikka se on ollut lompakossani huomattavasti kauemmin kuin alkuperäinen.
