Hanna sydän Nyrkkitappelu

Siitä on nyt aika tarkalleen kaksi vuotta, kun havahduin siihen, että vanhan lempiyhtyeeni Day Elevenin rumpali soittaa nykyään Nyrkkitappelussa.

Intoilin asiasta ääneen ja mietin, pitäisikö bändin keikka Rokissa käydä katsastamassa, kun kuitenkin olen aina tykännyt seurata kyseisen rumpalin työskentelyä.

"En näe Hanna sydän Nyrkkitappelun tapahtuvan ihan heti", totesi genreen vihkiytyneempi ystäväni asiasta kuullessaan.

Jätin sitten keikan väliin. Lähinnä siksi, että keikka oli Portisheadin kanssa päällekäin ja jos en kerran kuitenkaan tykkäisi bändistä, niin miksi tehdä turhaa aikataulustressiä, eikös juu?

Eilen lopulta näin Nyrkkitappelun Kerubissa. Päätä särki ja väsytti, mutta otin tavoitteeksi katsoa kolme biisiä, että tietäisin viimeinkin, mistä on kyse. Ja niinhän siinä kävi, etten malttanut poistua paikalta ennen kuin viimeinenkin viidestä (!) encoresta oli soitettu. Keikka oli riemukas, bändi ihan huikean hyvä ja rumpalin soittoa edelleen ilahduttavaa katsella.

Nyt olo on ristiriitainen. Hyvän keikan jälkeen on hyvä mieli, mutta silti tuntuu väkisin siltä, että minulta on mennyt pari vuotta hukkaan ja olisin jo ehtinyt todistaa monen monta mainiota Nyrkkis-keikkaa tässä välissä. Viimeksi viime viikolla.

Siispä muistutus itselle:

Koska jokainen on oman musiikkimakunsa paras asiantuntija, tästä lähtien käyn katsomassa tilaisuuden tullessa kiinnostavat keikat, sanoi perehtyneempi lähipiiri mitä sanoi. Paitsi jos ne on Portisheadin kanssa päällekäin. Enhän minä siitäkään tiennyt tykkääväni etukäteen. Tai Squarepusherista silloin joskus. Ja keikaltahan tosiaan pääsee aina pois vaikka sen kolmen biisin jälkeen, jos ei kolahda.

ps. Olen silti sitä mieltä, että viisi encorea on kyllä vähän turhan monta mille tahansa orkesterille.

Uskonpuutetta ilmoilla

Kuusi yötä kesälomaan ja päässä sirrittää. 

Nukun nykyään yleensä kuin tukki, mutta viimeisen viikon olen heräillyt pitkin yötä ja nähnyt pääasiallisesti unia töistä. Tästä johtuen lopulta sängystä itsensä ylös kammetessa ei ole erityisen levännyt olo.

Vapaat menivät leppoisissa tunnelmissa, mutta heti aamulla töissä huomasin, ettei huumori riitä enää yhtään mihinkään. Nyt pitäisi kuitenkin venyttää pinnaa, koska torstai ja perjantai olivat samalla viimeiset vapaat ennen lomaa eli tänään starttasi viimeinen seitsemän päivän putki.

Juuri nyt tuntuu, etten selviä siitä. Uskonpuute on tosiasia.

Pyyhin eilen pölyt lundiasta ja ehdin miettiä, johtuuko tämä väsymys jokakesäisestä siivousprojektista. Tapanani on tehdä erikoisemmat kotityöt ennen lomaa, etten sitten vapaalla ollessa käytä kaikkea aikaa siivoamiseen. Lopputulema oli, että asioilla tuskin on yhteyttä. En ole erityisemmin rehkinyt ja silti ainoastaan sääolosuhteista johtuen mansikat on vielä pakastamatta ja pienemmät matot pesemättä.

Eli ehkä olen oikeasti vain loman tarpeessa. Millähän sitä pysyisi tolpillaan vielä perjantai-iltapäivään? Ja vielä olennaisempaa, mahtaako kolmen viikon loma palauttaa edes auttavasti?

Suolaa tukkaan

Olen käyttänyt suolasuihketta jo hyvän aikaa, en enää edes muista kuinka kauan. Se pitää hiukset sopivan muotoiltavina eikä kiusaa päänahkaani samalla tavalla kuin monet muut hiustökötit.

Aikanaan ostin Schwarzkopfin suolasuihkeen (n. 8 €), koska en raaskinut uuden tuotteen kohdalla sijoittaa kalliimpaan ja kosmetiikkablogit tuntuivat olevan yhtä mieltä siitä, ettei suihkeissa ole merkittäviä laatueroja. Ihan hyvä sijoitus mielestäni. Toimii hiuksilleni kelvollisesti ja siinä samassa, ensimmäisessä pullossa on edelleen vajaa puolet jäljellä.

Sain taannoin myös kaverilta tarpeettomaksi osoittautuneen Pirkan suolasuihkeputelin. Kokeilin sitä muutamia kertoja, enkä havainnut juurikaan eroa omaan Schwarzkopfiini. Lahjoitin sen kuitenkin eteenpäin, koska en saa tosiaan ensimmäistäkään pulloa kulumaan sitten millään.

Reissuun tarvitsin matkakokoisen suihkepullon ja ajattelin samalla vaivalla testata suolasuihkeiden kuninkaan, Balmainin (50 ml pullo alennuksessa 5,90 €).

Voi pylly. Se nimittäin oli niiiin paljon parempi. Vai johtuiko sitten Portugalin veden ja suihkeen yhdistelmästä, mutta hiukset pysyivät puhtaankarheina (tai ainakin sen oloisena) ikuisuuksia. Toisaalta huomasin, että Balmainia myös kuluu käytössä paljon halpismerkkejä enemmän!

Nyt onkin valinta edessä. Uskaltaako sitä vaihtaa kalliimpaan merkkiin, jos parinkympin puteleita hujahtaa 2-3 samassa ajassa kuin halvempaa tuotetta? Tai ehkä kyse ei ole niinkään uskaltamisesta vaan raaskimisesta.

Pitää ehkä suihkutella tuo matkakoko ensin loppuun täällä Suomen oloissa ja tehdä päätös vasta sitten. Matakokoinen pullo on jokatapauksessa aarre.

Pyreneiden niemimaalla

No niin. Viimeinkin tuumasta toimeen. Tai olen toki kirjoittanut tätä jo monta päivää, mutta viimeinkin voin painaa julkaisunappia. Hurraa!

Dom Luis. Yksi Porton monista, monista silloista, mutta varmasti se kuuluisin.

Koska onnistuin taas kirjoittamaan monsteripostauksen, kerrottakoon että teksti etenee rakenteella yleistä - hotellit - nähtävyydet - ruoka ja juoma - huumeet - top 3 - lyhyt loppukaneetti. Välissä on liian monta valokuvaa :)

Lomalla lennettiin siis käytännön syistä Helsingistä Madridiin, Madridista Portoon, Portosta jatkettiin festareiden jälkeen junalla Lissaboniin, lennettiin Lissabonista kahden yön jälkeen takaisin Madridiin ja sieltä aamuvarhaisella Helsinkiin. Rankka reissu, mutta yllättävän jouhevasti meni kaikki vaihdot, eikä edes saatu nälkä- ja väsymysraivareita, vaikka Madridin kentällä molempiin suuntiin se olikin lähellä.

Luultiin museoratikaksi. Sitten se lähti liikkeelle.

Jossain Alfaman pikkukujilla.

Portugalista ei muodostunut tämän reissun perusteella minulle mitään erityistä lempikohdetta, mutta myönnettävä on, että loma eteni varsin leppoisissa merkeissä ja rentoiltua tuli iloisen paljon. Kummankin keskimääräinen päiväbudjetti oli 50 euroa, joka olikin oikein passeli. Missään ei tarvinnut pihistellä ja saatiin kaikki, mitä haluttiin. Paljon pienemmälläkin rahalla siis selviää, jos vain jaksaa nuukailla.

En yhtään ihmettele, miksi ennen aikaan lääkärit suosittelivat meri-ilmaa lääkkeeksi jos jonkinlaiseen vaivaan. Lempiasiani reissussa olikin ilma, joka oli ison kaupungin puitteista huolimatta raikasta ja helppoa hengittää. Lisäksi Portossa puhalsi Atlantin tuuli, joten suomalainen sopeutui ilmastoon varsin hyvin.

Valitettavasti aurinko oli kuitenkin armoton. Matkassa oli kyllä järeää aurinkorasvaa (SK50), mutta kyllä huomasi ne paikat, joihin sitä oli levittänyt huolimattomasti.

Bongaa suojakerroinraja! Tässä kaulus ei tosin vielä helottanut
kirkkaanpunaisena. Seuraavana päivänä oli eri meno.

Hotellien kanssa kävi enimmäkseen tuuri - sänkyjen kanssa ei. Mutta ehkä kaikessa ei voikaan voittaa, jos maksaa kahden hengen seitsemän yön majapaikoista yhteensä 260 euroa.

Portossa oltiin hostellissa kahden hengen huoneessa. Valinnassa ratkaisi paitsi hinta, oma kylppäri ja edes jonkinlainen aamiainen, ennen kaikkea sijainti. Hostelli oli Fozin liepeillä, reilun puolen tunnin kävelymatkan päässä festarialueelta ja vaikka lopulta kuljettiinkin bussilla, oli hyvä tietää, ettei kävelykään olisi ollut täysin mahdotonta yöaikaan. Keskustaankin matka taittui bussilla vartissa, huone oli suht koht siisti, aamiaisella pärjäsi yllättävän pitkään ja huoneesta oli jokinäkymä. En valita kuin ikivanhasta patjasta, jolta pelkäsi tippuvansa aina kun käänsi kylkeä. Ja vähän kammottavasta aamiaiskahvista ja käytävässä yötä myöten kaakattavista naapurihuoneen tytöistä.

Oma parveke jokinäkymällä, parasta.

Madridissa haluttiin panostaa enemmän laatuun: parisänky, erinomaiset arviot, kunnon aamiainen. Kaupunkiummikkoina onnistuttiin valitsemaan vahingossa sijaintikin viisaasti Bairro Alton sydämestä. Ei huono. Omaa kylppäriä meillä ei ollut, mutta jaetut vessat ja suihkutkin olivat älyttömän sievät ja siistit.

Toisin sanoen lämmin suositus Inn Bairro Altosta! Niin käsittämättömän ystävällistä henkilökuntaa ja kauniita huoneita ei siihen hintaan (>45 euroa yöltä/2 hh) löydä mistään kaupunkikohteesta. Sitä paitsi sänky oli ehdottomasti reissun mukavin.

Yritin kuvata huoneen ennen kuin levitetään sinne kaikki tavarat.
1/3 huoneesta ei kuvassa.

Aamiaispöytä oli täynnä makeita herkkuja, mutta pärjäsi sillä suolaisen ystäväkin.
Ja hedelmiä oli jos jonkinlaisia, mikä oli hostellielon jälkeen tervetullutta.

Madridin hotelli Don Luis oli 20 vuotta sitten rakennettu ysäriunelma täynnä tummaa puuta ja kullattuja asioita. Iso huone, muuten aika meh. Ja aivan kammottava sänky. Valittiin Don Luis, koska matkaa lentokentälle oli kävellen 20 minuuttia ja bussilla 5. Tätä ajatellen hotelli ajoi asiansa aivan hyvin. Kylppärissä oli kaikki mahdollinen erillisesti bideestä ihanaan kylpyammeeseen ja haaveilinkin rentouttavasta iltakylvystä, mutta kun lukuiset tarrat kylppärissä muistuttivat Madridin vesipulasta, tyydyin pikaiseen suihkuun.

Perusilme selvittyäni yli 30 asteen helteessä teollisuuslaueen läpi
lentokentältä hotelliin. Toiseen suuntaan kuljettiin suosiolla bussilla.

Marko huomasi, etten enää yritän hysteerisesti nähdä kaikkea matkalla. Eipä vaan taida aavistaa, kuinka paljon tietoista työtä tämän eteen on tehty ja miten tiukkaa reissun päällä välillä teki... Mutta veikkaan, että tämä vaivannäkö aiheutti sen, että tultiin ihan järjissämme ja hyvissä väleissä kotiinkin. Portossa käytiin ainoastaan sotamuseossa (Markon valinta) ja Lissabonissa S. Jorgen linnassa (yhteinen valinta). Portossa olisin halunnut käydä myös Lello-kirjakaupassa, mutta lipun maksaminen kauppaan pääsemisestä tuntui pöljältä ja jätimme väliin. Taloja, laattoja ja maisemia ihmeteltiin sitten virallisten nähtävyyksienkin edestä.

Astetta fiinimpi McDonalds Portossa. Ei jääty syömään.

Jossain Porton keskustassa.

Sao Benton rautatieasema.

Yllättävän hyvin ja ilman kiukuttelua päivät sujuivat ilman tarkempia suunnitelmiakin. Lähinnä siis käveltiin ympäriinsä ja poikettiin jännille sivukujille aina kun siltä tuntui. Sekä Porton että Lissabonin kohdalla olen kyllä iloinen, että oltiin liikenteessä terveillä polvilla ja ilman pieniä lapsia. Kunnon eurooppalaiseen tyyliin seitsemälle kukkulalle rakennetut kaupungit ja etenkin niiden vanhat kaupungit tekivät tehtävänsä pohkeille ja kehon nestetasapainolle jo nyt.

Lissabonissa linnan muurilla.

Muurin alla.

Tiiliarkkitehtuurissa riitti ihmeteltävää, mutta kaikkein eniten silmät sai pyörimään Porton kaupunkikuva. Hyvin hoidettuja rakennuksia, asuttuja ränsistyneitä taloja ja purkukunnossa olevia ränsistyneitä laastikasoja näkyi sikin sokin ja ihan yhtä paljon. Koko ajan jossain oli menossa remppa. Toivottavasti Ribeiran vanhoja taloja pelastetaan ja entisöidään enemmänkin.

Täälläkin asui joskus joku.

Kaupunkilomailu ja festarointi samalla reissulla käy kyllä voimille. Haaveena olikin rönöttää ensimmäinen ilta Lissabonissa hotellissa telkkarin ääressä ja kerätä voimia. Tietysti oli kaupungin suojeluspyhimyksen juhlapäivän aatto ja koko vanha kaupunki, myös hotellimme huudit Bairro Altossa, oli muuttunut Antonio- ja sardiiniteemaiseksi karnevaalialueeksi. Harmitti ihan hulluna, mutta tutkailtuamme menoa jonkin aikaa tultiin tulokseen, että ihmisiä, ääniä ja tungosta on senhetkiseen olotilaan nähden aivan liikaa ja kaikki ahdistaa. Jäätiin siis ilman kadulla grillattuja sardiineja, mutta yleisestä karnevaalitunnelmasta saatiin jo parin kilometrin matkalla osamme. Euron oluetkin koppaistiin sitten seuraavana iltana lähikadulta, kun sitkeimmät myyjät laittoivat tiskinsä taas pystyyn.

Edellisenä iltana ei vaunua ihmisiltä näkynyt.
Myös: Marko, tuo innokkain lomaposeeraaja.

Madridista ei saatu irti oikeasti edes pintaraapaisua. Käytiin Barajasissa syömässä, hedelmäkaupassa ja nukkumassa (+ katsomassa hotellin telkkarista jalkapalloa). Mietinkin, voinko jatkossa ruksia kaiken maailman internetkyselyissä edes käyneeni Espanjassa. Täytynee korjata tilanne joskus lähivuosina - jumalaisten tapasten perässä, jos ei muuten.

Kuvassa ei näy alkupalaksi syöty iso vuohenjuustosalaatti.

Eipä kyllä muutenkaan huonosti syöty. Koska syön kalaa, ei ruokapaikkojen etsiminen ollut ongelma ja hyvää ruokaa saatiin oikeastaan kaikkialla. Ainoa oikea pettymys oli viimeisenä päivänä Portossa, kun hypättiin Vila Nova de Gaian puolelle ja ravintolassa kusi kaikki paitsi sisäänheittäjä (joka oli mainio). Tarjoilija oli aivan ulapalla, palvelu oli maailman hitainta, annoksen tulemisessa kesti yli tunti, eikä se edes maistunut miltään.

Ihan hienolta se näytti. Parhaalta kuitenkin maistui paistettu kaalilisuke.

Lissabonissa syömäni vegehampurilainen ei myöskään ollut mikään paras ikinä, mutta siinä ei ollut kalaa, joten olin onnellinen. Kasvisvaihtoehtoja olisi ollut tarjolla enemmänkin, mutta halusin kuitenkin syödä mahdollisimman paljon erilaista kalaa, kun kuitenkin aika aitiopaikoilla oltiin. Markolla oli alunperin epäilyksensä bacalhausta, mutta jaettu turska-annos saattoi olla paras ruokani koko reissulla! Sitä paitsi sen mukana tuli sipsin kaltaisia, uppopaistettuja perunasiivuja ja paljon oliiveja. What's not to like?

Mietittiin myös, miksei kotona oikeastaan juoda viiniä ruualla, kunnes muistettiin, ettei se Suomessa maksa 6-8 euroa pullo.

Porton hostellin vieressä oleva Varanda da Barra näytti kasarilta, mutta
osoittautui aivan huipuksi. 

Barran jumalainen mutta vähän ruma pasta-annos. Jälkkäriksi söin mansikoita.
Pilkottuna lautaselle. Haarukalla ja veitsellä. Hassuja nuo portugalilaiset.

Vielä pakollinen huumekommentti: käytön laillistaminen on mitä ilmeisimmin toiminut Portugalissa hyvin, koska julkisilla alueilla on hyvinkin rauhallista ja siistiä, eikä bongattu yhtään oikeasti ongelmakäyttäjää. Ainakin turisteille suunnattu myyntipuoli on kuitenkin varsin näkyvä, aggressiivinen - ja miehinen. Yhtään naisdiileriä ei nähty, eikä minulle yritetty myydä mitään koko reissun aikana. Verrokkina Markolle käytiin tarjoamassa milloin mitäkin parista kymmeneen kertaan päivässä. On vähän hölmöä vetää feministiraget asiasta, kun ei ole pienintäkään kiinnostusta ostaa kokaiinia tai marokkolaista hasista, mutta kyllä tuo aika omituiselta kuviolta tuntui. Mutta eipä tarvinnut kuunnella sitä sitkeää länkytystä, suora "ei" kun ei näyttänyt riittävän vastaukseksi.

Lempiasiat reissussa top 3:

1. Fozin rantaraitti. Käveltiin ensimmäisenä festaripäivänä alueelle pidempää reittiä rantaa pitkin. Järkeiltiin, että silloin jaksaa paremmin kuin muina päivinä. Totta sekin, mutta onnistuttiin toki valitsemaan myös reissun ainoa sadepäivä. Sateesta, tuulesta ja hätäilevästä Markosta huolimatta merenranta oli suosikkiasiani koko Portossa ja voisin viettää rannan alueella suvereenisti useamman päivän tai vaikka koko loman.

Vähemmän tyyntä, enemmän tyrskyä.

Onnenmyyrä.

2. Kahvi ja kahvilat. Aamiaiskahvi oli poikkeuksetta pahaa, joten suunnattiin joka päivä ensimmäisenä kahville. En olisi ikinä uskonut, että minusta tulee espresson ystävä, mutta useampi tuplaespresso meni reissun jokaisena päivänä - ja ensimmäisen kupin ensimmäisen hörpyn aiheuttaman irvistelyn päätyttyä maistui myös todella hyvältä. Missä tahansa kahvilassa olisi oikeasti aina kannattanut syödä leivoksia, mutta kehnona sokerihiirenä en kyennyt. Muutamia sentään söin. Onneksi! Portugali, pikkumakeiden luvattu maa. Kaikissa oppaissa kehuttiin erityisesti paikallisia nataleivoksia, mutta olin skeptinen ulkonäön takia. Turhaan. Loppupeleissä päädyin ostamaan useamman, koska ne olivat ihan huippuja.

Reissun lempikahvila löytyi jostain Porton ydisnkeskustasta sivukujalta.
Nimestä tai tarkasta sijainnista ei tietysti enää mitään käsitystä.

Nata. Vaniljakreemillä täytetty lämmin lehtitaikinaherkku.

3. Barajasin churrokahvila. Harmitti, kun päivällisen jälkeen Barajasin keskusaukion churropaikka ei ollut enää auki. Mutta mitä ihmettä! Seuraavana aamuna 5:38 se oli! Saatiin siis tuplaespressot ennen lentokentälle siirtymistä ja ystävälliset nuoret miehet antoivat meille myös ilmaiset churromaistiaiset. Tilannelisä toki vaikuttaa, mutta se kahvikuppi ja puolikas tulikuuma churro sijoittuu "parhaat aamiaiset ikinä"-listallani aika pirun korkealle.

5:38 ei jaksa kamerakaan tarkentaa.

Bubblin' under: päikkärit. Taidettiin ottaa iltapäivänokoset joka päivä. Yleensä en raaski. Ihanaa.

Lissabonin kotikatu. Äkkiseltään ei uskoisi olevansa
vilkkaan baarialueen ytimessä.

Kaiken kaikkiaan hyvä ja erilainen reissu, lähinnä saarivaltioihin ja Keski-Eurooppaan tottuneena oli myös virkistävää nähdä Etelä-Euroopan elämänmenoa. Mutta kaikki se lentäminen kävi kyllä voimille. Puhuttiinkin, että seuraava reissu voisi suosiolla tapahtua lautalla tai junalla. Ja mahdollisesti maaseudulla. Lievä matkakuume toki on jo.

Erilainen juhannus

En edes muista, kuinka monta vuotta putkeen olen viettänyt kaupunkijuhannusta. Sillä on ehdottomasti puolensa, mutta on myönnettävä, että vaihtelu virkisti.

Juhannusviikonloppuna nukuin aamuisin pitkään, siivosin tuntikaupalla, kuurasin pihasaunaa, testailin uutta höyrypuhdistinta eri pintoihin, kestitsin useampaa erää vieraita, saunoin kolmesti, heitin talviturkin, pesin perintövillamattoni painepesurilla, sain kiljoona hyttysenpuremaa, kävin Suomen korkeimmalla vapaana virtaavalla koskella, pelasin Heitä sikaa ja join kaiken kaikkiaan neljä olutta.

Aikeissa oli myös lukea, katsoa elokuvia ja blogata Portugalin reissusta, mutta kaikkea ei voi ehtiä.

Huomaa kottikärryt!

Vaikka olikin tosi mukava viikonloppu, kolikon tummemmalla kääntöpuolella on syy, miksi sitä vietettiin. Pirun raskasta on koko ikänsä samassa paikassa asuneen ihmisen jäämistön setviminen, vaikka eihän se yllätyksenä tullut. Oikeasti ollaan tehty vasta pintaraapaisu ja todellinen savotta on vasta edessä. Hirvittää jo nyt. Mutta tavara kerrallaan kohti valmista.