Kahdeksan hössöttäjää

Viikkoja (kuukausia) stressaamani serkusten ruuanlaittokilpailu taputeltiin kasaan viikonloppuna. Pelkäsin kauheaa suorittamista, itkua ja hammastenkiristelyä ja tietysti itseni nolaamista epäonnistuneella annoksella. 

Tai ehkä eniten pelkäsin sitä, että muut epäonnistuvat ja pääpalkintona oleva Siro-astiasto lähtee mukanani kotiin, säilytystilaa kun ei oikeasti ole.

Ensimmäinen helpotus tuli aikataulupuolelle, kun sain kilpailun järjestäneeltä sedältäni luvan leipoa osuuteni perjantai-iltana kotona. Meidän osuudeksi jäi siis hankkiutua lauantaina paikalle, syödä sekä auttaa tarjoilussa ja siivoamisessa. Niin sitten lähdettiin aamuseitsemältä kohti Pirkanmaata 30 hengen luumupiirakka Ibizan takapenkillä.

Henna-serkku ikuisti leivonnaiseni. Toimii myös ilman vaniljakastiketta.

Matkan aikana kasvanut jännitys ja stressi laukesivat oikeastaan heti, kun päästiin paikalle. Tunnelma oli lämmin, eikä vartin myöhästyneitä edes katsottu pahalla silmällä. 15 kutsutusta serkusta kilpailemaan saapui kahdeksan ja suvusta koostuvaa tuomaristoa oli paikalla päätuomarina toimineen järjestäjän lisäksi 20. Olipa jotenkin ihana päästä puuhastelemaan kunnolla samalla aaltopituudella olevien ihmisten kanssa, se tietynlainen hössöttäminen kun taitaa olla meidän suvun määrittävin piirre (kuulemma pallinaamaisuuden lisäksi, ahem).

Ruokalistalle päätyi neljä alkuruokaa, yksi pääruoka ja kolme jälkkäriä, joista omani tarjoiltiin viimeisenä. Järjestyksessään nautitut ruokalajit olivat saaristolaisleipä savulohitahnalla, katkarapukasari, gratinoitu sipulikeitto ja juustoiset teeleivät, savutofu-parsakaalipiirakka, kermainen broileripasta (josta minulle oli erikseen ystävällisesti tehty noin neljän hengen annos erikseen ilman kanaa), paahtovanukas, vanilja-suklaatrifle ja kahvin kanssa tarjotut kookoksiset luumu-kauraneliöt.

Vettä! Suolaa!

Ihania ruokia, mutta etenkin jättimäisen triflen jäljiltä sokeriöveri oli tosiasia ja illalla oli oikean ruuan puutteesta ihan törkeän paha olo. Ajomatkan aikana syöty suklaa ei varsinaisesti auttanut asiaa. Onneksi Jaska-setä oli tehnyt pöytään salaattia tasapainottamaan vähän. En halua ajatella, mikä vointi olisi ollut ilman sitä.

Eniten koko päivässä harmittaa, että yritin tehdä leivonnaisesta pähkinäallergiselle kummipojalleni sopivan version, mutta metsään meni. Vasta leipoessa huomasin kookospussin kyljessä varoituksen pähkinäjäämistä. Paavo sai siis tilalla Fazerin muumilakun, joka näytti tekevän kauppansa, mutta kyllä silti hävetti.

Tsemppiäänestys. En edes tiedä, ketkä olivat viisi kirpsakan
luumuleivonnaisen ystävää, lahjomaton tuomaristo äänesti anonyymisti!

Osasin salaa etukäteen epäillä, ettei kenenkään tarvitse reissulta ihan tyhjin käsin poistua. Kun lopulta tajusin, että meistä joka ikinen lähtee kotiin 12 hengen Sirojen ja lukuisten tarjoiluastioiden kanssa, oli pakko vähän liikuttua. Niin pakattiin laatikot autoon ja ajeltiin sunnuntaina hyvin, hyvin varovasti kotiin. Seuraavaksi pitää sitten järjestellä varasto ja kaapit uudestaan, että ne saadaan pois lattialta. Hyviä konmarittajia otetaan mieluusti projektiin avuksi.

Tai vaihtoehtoisesti voisi suosiolla muuttaa isompaan asuntoon, jossa on tilaa kunnolliselle Siro-kaapille. Astiastoon kuuluu jopa sillivati.

ps. Luumu-kauraneliöt syntyivät Fannin & Kanelin aprikoosi-kauraneliöiden pohjalta. Pähkinän tilalla oli kookoshiutaleita, aprikoosin tilalla sesongissa olevia luumuja. Rasvaa laitoin taikinaan vähän enemmän ja tupsauttelin sekaan kardemummaa ja kanelia.

Pesuvaahto pelastaa

Jotenkin ihan poikkeuksellisen kamala ja väsyttävä viikko takana. Onneksi se on kohta ohi. Tietysti viikonloppuna pitää vielä istua noin 11 tuntia autossa ja matkustaa 900 kilometriä, mutta en aio ajatella sitä nyt, koska Ibiza starttaa pihasta vasta aamuseitsemältä.

Ruikuttamisen sijaan aion nyt keskittyä positiiviseen, nimittäin tekstiilien pesuvaahtoon. Olen suhtautunut asiaan yllättävällä intohimolla ja pidemmän aikaa.

Meille kannettiin alkusyksystä Markon lapsuudenkodista sinällään oikein sievä jatkettava ruokapöytä ja kuusi tuolia. Pöytä oli juuri sellainen, jota oltiin etsitty ja tuolien verhoilukin miellyttävän nautraali. Vanhassa ympäristössään ne vaikuttivat siisteiltä, mutta vanhasta, melko sekasortoisesta omakotitalosta pieneen kerrostalokaksioon siirtymisen jälkeen huomattiin, että vuosikaudet huolettomien siivojien ja monien kissojen taloudessa ovat tehneet tehtävänsä.

Pinttyneet tahrat ovat toki ärsyttäviä, mutta pahinta oli se haju. Minä ja herkkä nenäni toki haistamme kaiken voimakkaana, mutta jotain on todella pahasti vialla, jos lähietäisyydeltä haistamisen jälkeen kakoo minuuttikaupalla. Phuh.

Yritin etsiä tehokkaita suihkutettavia hajunsyöjiä, mutta tuloksetta. Yhtenä ajatuksena oli myös verhoilla tahrat piiloon, mutta en kestänyt ajatusta, että kaikki se paska lika jäisi tuolin sisään asumaan, eikä se hajukaa kauan jemmassa olisi pysynyt.

Sitten muistin omistavani höyrypuhdistimen.

Osa tahroista katosi jo ensihöyrytyksellä tietymättömiin. Sen lisäksi haju väheni ainakin 70 %. Riemu oli rajaton. Naiivisti oletin, että toinen höyrytyskerta riittäisi viimeistelemään projektin, mutta olin väärässä.

Muutamia viikkoja sitten nurisin asiaa vanhalle työkaverille, joka kiikutti minulle tarpeettomaksi jääneen purkin tekstiilin kuivapesuainetta. Testasin sitä muutamana tuoliin ja kas, isoimmat tahrat katosivat testiykilöistä harvinaisen pienellä vaivalla. Tämän viikon maanantaina käsittelin loputkin tuolit ja nyt ne ovat oikeasti ihan siedettävän siistit. Ja hajukin on pitkälti kadonnut! Jes, jes, jes! 

Jostain tosin edelleen silloin tällöin löyhähtää inha likainen tuolinpäällinen ja puuosatkin ovat kieltämättä kipeästi puhdistamista vailla. Mutta siitä huolimatta iloitsen jo siitä, että olen näin pitkällä.

Merkki oli Bio Shout ja alkuperäinen ostopaikka kuulemma niinkin eksoottinen paikka kuin Sokos. Ei kannata pelästyä hajua purkista haisteltuna, käytössä se on paljon miedompi.

Suosittelen.

Syyskuun luetut

Katri Rauanjoki: Jonain keväänä herään

Jonain keväänä herään kertoo Kertusta, ylisuorittajasta, tunnollisesta opettajasta, unelmatalossa elävästä aviovaimosta ja kahden lapsen äidistä, joka ei enää jaksa. Diagnoosina on masennus, jota seuraa pitkä sairausloma ja terapia. Rauanjoki kuvaa hienosti sitä, miten yksi tapahtuma voi yllättäen katkaista kamelin selän, kun painolastia on ehtinyt kasaantua jo vuosien ajan. Ja sitä, miten lähipiirin voi olla vaikea ymmärtää sairastunutta eikä kommunikaatio toimi, vaikka välit olisivatkin läheiset. Jonain keväänä herään on verrattain lyhyt romaani ja se on hyvä. Vaikka jo ensimmäisiltä sivuilta lähtien lukija uskoo Kertun vielä selviävän, pitempi masennuskuvaus voisi olla liiankin raastavaa luettavaa.

Outi Pakkanen: Katso naamion taa

Ylen vuonna 1989 tekemä kolmiosainen Katso naamion taa  on yksi traumatisoivimmista asioista, joita olen ikinä nähnyt televisiossa. Katsoin sen tuolloin ensiesityksen aikaan 7-vuotiaana ja 90-luvun puolella myös uusintana. Kirjakaupan pokkarihyllyä selatessani tajusin, etten ollut koskaan lukenut Outi Pakkasen alkuperäisromaania ja vaikka kylmät väreet menivätkin selkäpiitä pitkin pelkän nimen näkemisestä, päätin tarttua haasteeseen ja selättää traumat (tosin kirjaston lainakappaleella). Koska sarja mitä ilmeisimmin on hyvin uskollinen romaanille, suuria yllätyksiä ei tullut ja murhaajakin palautui mieleen melko pian. Lukeminen oli itse asiassa ihan miellyttävää - jos nyt ohittaa sen, että jouluaattona uusperheessä tapahtuu kamala murha. Tykkään kovasti Pakkasen tavasta kuvata Helsinkiä ja kirjoittaa napakoita ja uskottavia hahmoja, joten sinällään tämä on minusta oiva dekkari vaikka joulunpyhille tai muuten pimeään vuodenaikaan.

Sarjan traumaattisuus perustuu kohdallani pitkälti murhaajan käyttämään joulupukkinaamariin, jota en vieläkään meinaa kestää. Koska sitä ei visuaalisena elementtinä tietenkään ollut kirjassa mukana, ei lukeminen oikeaestaan karminut ollenkaan. Trauma selätetty! Ainakin melkein! Ehkä vielä katson sen sarjankin, se löytyy kokonaisuudessaan Youtubesta, josta on myös allaoleva kuvakaappaus napattu. Tai sitten en. Ynngggh.

Hui saatana.

Reidar Palmgren: Kirpputori

Yleensä ahmaisen Palmgrenit päivässä, parissa, mutta sinällään erinomaiseen Kirpputoriin tuhrautui pari viikkoa. Syy on yksinkertainen: Kimmo Saarinen. Kimmo on päähenkilönä poikkeuksellisen vastenmielinen, vastuuta pakoileva ja kaikesta muita syyttävä itsekeskeinen nahjus. Koska kirjaa kerrotaan Kimmon näkökulmasta, ajatuksia ei pääse missään välissä pakoon. Ymmärtämättömien kusipäiden piikkiin voi laittaa kosahtaneen työuran, tyssänneen taiteilijaelämän, myttyyn menneet ihmissuhteet, heikot välit teini-ikäiseen poikaan ja muut niin isot kuin pienet vastoinkäymiset. Palmgrenilla on hyppysissään taito kirjoittaa kylmät ympäristöt ja trooppeihin pohjautuvat hahmot eläviksi. Vaikka Kirpputorin käsittämä ajanjakso Kimmon elämässä on vain muutama päivä, päähenkilön pään sisälle pääsee kiitettävän - tai tässä tapauksessa valitettavan - hyvin. Tosimaailman kimmoja taitaa tuntea jokainen ja siksi kirja tahtoo naurattaa ja itkettää samaan aikaan. Pisteitä siitä, että vaikka Kimmo lopussa kokeekin kasvun hetkiä ja tärkeitä oivalluksia, ei kaikkea selitetä parhain päin ja tuleva jätetään auki, Kimmon omille harteille.

Joël Dicker: Baltimoren sukuhaaran tragedia

Rakastin Totuus Harry Quebertin tapauksesta -romaania. Riemu olikin liki rajaton, kun huomasin, että Dickeriltä on ilmestynyt uusi käännös. Tämä ei tehnyt ihan yhtä suurta vaikutusta, mutta ensimmäisen kolmanneksen luettuani en silti meinannut malttaa laskea kirjaa käsistäni. Kirja on Harry Quebertista itsenäinen, vaikka kertoja onkin edellisestä tuttu Marcus Goldman, jonka oma ääni ja tausta pääsee nyt esille. Baltimoren sukuhaaran tragedia on ensisijaisesti kirja veljeydestä, ystävyydestä ja menneisyyden otteesta, rinnalla kulkevat rakkaus, sukuriidat ja sisaruskateus. Nimessä esiintyvään tragediaan viitataan jo alkusivuilta, mutta tapahtumat avautuvat hiljalleen ja niiden kaikki sävyt ovat selvillä vasta viimeisillä sivuilla, ja teksti piti ainakin minut hyppysissään muutamia lyhyitä suvantokohtia lukuun ottamatta todella hyvin. Dicker osaa kirjoittaa tiivistunnelmaisia trillerinomaisia tarinoita, mutta teksti on sen verran helppolukuista, että sitä on kaikkien helppo lähestyä. Tämänkin kanssa voi siis rauhassa vaihtaa vapaalle ja antaa tekstin vain viedä. Eikös Dickeriä ole jossain kuvailtu epä-älylliseksi versioksi Philip Rothista? Vähän ilkeää, mutta osittain osuvaakin.

Jostain syystä minua usein ärsyttää ranskankielisistä kirjoista tehtyjen käännösten kieli, mutta Dickerin kohdalla näin ei ole. Olisiko sitten sveitsinranska luonteeltaan sen verran erilaista tai kääntäjällä erilainen ote?

Frida

Päätän aina aika ajoin elää spontaanimmin, muistan kirjoittaneeni siitä tänne blogiinkin jo useamman kerran. Todellisuus on kuitenkin toinen, opituista tavoista ja rutiineista kun on vaikea päästä irti.

Onneksi edes joskus sysäys tulee ulkopuolelta.

Sain keskiviikkoaamuna kaverilta viestin, jossa kysyttiin olinko ajatellut vielä mennä katsomaan Kuopion kaupunginteatterin Frida-näytelmää ja lähtisinkö mukaan perjantaina.

Perjantaina! Ylihuomenna! Eihän se sovi! On suunnitelmia! Olla kotona sohvalla, neuloa lapasia ja katsoa Penny Dreadfulia! Lauantainakin olisi pitkä työpäivä, joka tosin alkaa vasta 10.45!

Lyhyttä aivoravisteluhetkeä myöhemmin olin jo vastannut myöntävästi. Ja niin neljän aikaan perjantaina starttasi kulttuuribiili kohti Kuopiota.

Kylläpä kannatti!

Näytelmä oli huikean visuaalinen ja toimiva sekoitus perinteisempää teatteria ja modernimpaa ilmaisua. Teksti kattoi Kahlon elämän suurimmat käännekohdat vuoden 1925 onnettomuudesta kuolemaan saakka. Maalaukset olivat isosti mukana näytelmässä ja niitä oli hyödynnetty myös puvustuksessa ansiokkaasti. Kahlon maalausten tapaan näytelmä oli samaan aikaan kaunista ja kuristavaa katsottavaa. Välillä koreografiat olivat vähän turhia ja päälleliimattuja, mutta parhaimmillaan menivät nahan alle ja moninkertaistivat Frida hahmon välittämät tuntemukset yleisöön.

Fridaa näytellyt Virpi Rautsiala teki ihan käsittämättömän työn ja kantoi koko parituntisen näytelmän harteillaan. Istuttiin melko takana rivillä 13 ja sieltä käsin yhdennäköisyys oli niin huomattava, etten aina jaksanut muistaa katsovani näyttelijää. Viimeisessä valokuvassa näkyvä Kuolema oli ansaitusti nostettu kolmanteen päärooliin Fridan ja Diegon rinnalle, ja todella kauniisti toteutettu hahmo olikin ehkä yksittäinen suosikkiasiani koko näytelmässä. Lisäksi haluan antaa kiitosta Natalia Trotskia näytelleen Katri-Maria Peltolan pienelle mutta hyytävän hyvälle roolityölle. Huh.

En ollut aiemmin käynyt Kuopion kaupunginteatterissa ja rakennus teki kyllä muutenkin vaikutuksen. Aulatilat olivat tilavat ja valoisat, vessa- ja narikkajonot vetivät hyvin, katsomon penkeissä oli mukava istua ja kaikkialta näkyi lavalle mainiosti. Täytyy pitää tulevaa ohjelmistoa silmällä tarkemmin ja piipahtaa toistekin, tosin nyt ensisijaisesti työn alla on päästä ennen joulua vielä Kotkan teatteriin. 

Lisäksi käytiin pikaillallisella Kauppakadun thaimaalaisessa ravintolassa Samruaissa. Hirveä kiire aiheutti sen, etten ehtinyt syödä kaikkea tofu-kookoskeittoani, eikä Ella senkään vertaa, mutta ihanasta keitosta ja erinomaisesta palvelusta jäi niin hyvä mieli, että suuntaan ravintolaankin vielä toiste paremmalla ajalla.

Kotipihassa olin 23.30. Ehti siinä ihan tarpeeksi nukkuakin ennen töitä.

Tarvehömppää

Liian hyvän elokuvasyksyn suorittaminen sujuu mallikkaasti tyydyttävästi. Olen ehtinyt nähdä listalta jo neljä elokuvaa, joista kaksi oli kotimaisia. Ei hullumpi prosentti, vaikka Tyttö nimeltä Varpu on vielä näkemättä!

Keskiviikkona oli vuorossa Miss Peregrine's Home for Peculiar Children. Muistan tykänneeni kirjasta joitain vuosia sitten ihan hulluna, ensisijaisesti erikoisten kuva/kerrontaratkaisujen ja pahaenteisen tunnelman takia. Tai jos tarkkoja ollaan, muistelen että ensimmäiset kaksi kolmannesta olivat huippuja ja loppu lässähti.

Ei sinällään yllätä, että Burtonin ohjaama elokuvasovitus ei uponnut ihan yhtä hyvin. Alku oli ihan kiva, joskin makuuni turhan värikäs ja höpsö, loppu taas sujahti reippaasti överin puolelle. Mutta tiedättekö mitä? Ei haittaa!

Nautin joka minuutista teatterin penkissä, koska oli ihanaa katsoa rehellistä hömppää. Edelliset leffavalinnat ovat olleet Tulen morsian, Hymyilevä mies ja Love & Friendship. Vaikka etenkin kahdesta viimeisestä tykkäsin kovasti, eivätkä ne oikeasti olleet raskaita, ihan aivot narikkaan -viihteestä ei niiden kohdalla voi kuitenkaan puhua.

Ennen Peregrineä tuli myös Fantastic Beasts and Where to Find Them -leffan traileri. Olen oikeasti sen suhteen todella skeptinen, mutta tässä mielentilassa aiheutti vain ilonsekaista odotusta. Ja siinä olin Colin Farrell! Hyväksyn.