10 + 1 valokuvaa Porvoosta

Koska kesälomalle haaveilemani roadtrip Pohjois-Suomeen jouduttiin käytännön syistä perumaan, suunnattiin Markon kanssa viime viikolla yhden yön hotellilomaselle Porvooseen.

Kaupunki ei tehnyt ehkä yhtä suurta vaikutusta kuin Naantali pari vuotta sitten, mutta sen verran ihana se kuitenkin oli, että suosittelin sitä varauksetta päiväreissukohteeksi kaverin ulkomailta visiteeraavalle isälle. 

Omalta isältäni kysyin matkavinkit ennen lähtöä. "Kivikirkko on hieno, Hansa-olut hyvää ja onhan siellä se Brunberg", kuului tiivis vastaus. Hansa-olutta ei kaiketi enää tehdä ja Brunbergin kauppakin oli niin täynnä aasialaisia turisteja, etten mahtunut ovesta kunnolla sisälle. Kirkkoa käytiin kuitenkin ihmettelemässä samalla kun käyskenneltiin ympäri vanhaa kaupunkia.

Oltiin perillä sen verran myöhään, että nähtävyydet alkoivat mennä kiinni, mutta riittihän tuota katsottavaa muutenkin Runebergin kotimuseo jäi kyllä sen verran kaihertamaan, että pitänee eksyä Porvoon maisemiin uudemmankin kerran lähitulevaisuudessa.

Näkymä vanhalta sillalta...

...ja sillalle.

Vähän pittoreskimpi Jokikatu kuin kotona.

"Sehän näyttää Spedeltä" totesi Marko, kun Runebergia lähestyttiin.

Lisäksi hyvistä ruokaravintoloista näyttäisi olevan peräti runsaudenpula. Pienen skouttauskierroksen päätteeksi päädyttiin lopulta Fryysarinrantaan, jonka siika-alkuruoka sai aikaiseksi sellaisen ylistyspuheen, että Markon suusta harvoin moista kuulee. Miljöö oli myös ihan poikkeuksellisen ihana, etenkin kun onnistuttiin nappaamaan terassin ainoa varjpisaoisa pöytä. Ihan huokeimmasta päästä tämäkään ravintola ei tietysti ole, mutta alku- ja pääruuat sekä juomat molemmille kustansivat lopulta 82 euroa, joka tuntui varsin kohtuulliselta. 

Illalla käytiin harrastamassa vähän barhoppingia, joka osoittautui yllättävän vaikeaksi. Suosikiksi niin kahvi- ja oluttarjonnan kuin ympäristönkin puolesta että nousi Paahtimo.

Tatti-omenarisotto ja pähkinäleipä oli ainoa kasvisannos, mutta todella hyvää.

Yövyttiin B&B Ida-Mariassa Raatihuoneen torin laidalla. Varaussivustoilla oli heikommasin tarjontaa, mutta bongasin paikan Porvoon kaupungin sivuilta. Huone oli mukava, paikka tunnelmallinen, sijainti loistava ja aamiainen hyvä, mutta äänieristys sekä pihalle, aulaan että muihin huoneisiin olematon. Yhden yön reissulle se oli kuitenkin oikein passeli. 

Muutenkin pitää kiitellä kaupungin panosta, nettisivuilta löytyi selkeästi jaoteltuna kaikki tarpeellinen, jopa kartat ilmaisista pysäköintipaikoista!

Välikatu, kotikatu.

Matalat kattoparrut olivat sekä tunnelmalliset että hasardit.

Aamiaisbuffet oli mitä ihanin ja pieneen paikkaan käsittämättömän kattava.

Perjantai-iltana teki vielä mieli shoppailla, mutta lauantaina kauppojen ollessa auki en jaksanut enää kummemmin kiertää. Piipahdin kuitenkin Skafferissa ja PetriS Chocolate Roomissa pikkuostoksilla. Parempi ehkä näin, ainakin sisustuskauppoihin olisi varmaan saanut upotettua pienen omaisuuden. Ja ostin sentään hienon Porvoo-kangaskassin matkamuistoksi.

PetriS aiheuttaa mielitekoja, mutta ostin vain keksejä mukaan.

Kaupungin uudempi keskusta jäi vähemmälle huomille, mitä nyt kaupassa poikettiin hakemassa iltapalatarpeita. Pikavilkaisu auttoi kyllä ymmärtämään, miksi natiivikavereiden mielestä Porvoossa ei ole muuta näkemisen arvoista kuin vanha kaupunki ja jokiranta. Etenkin Cittarin ympäristö oli vanhojen puutalojen jälkeen melkoinen kokemus.

+1 uudempi Porvoo Cittarin porttikongissa.

Itse kyllä uskon, että sieltäkin olisi löydettävissä kätkettyjä helmiä. Ja olisihan niitä luontokohteitakin. Ja Haikon kartano on tietysti edelleen kokematta, kun tällä reissulla ei vielä raaskittu.

Rag'n'rok

Rokki rokattu ja Joensuu jätetty hetkeksi taakse.

Tänä vuonna ei jotenkin ole erityisen paljon sanottavaa. Nothing But Thieves ja Rag'n'Bone Man olivat odotetusti ihania, Hellacopters mainio, Pixies vähän väsynyt, Ewert and the Two Dragons valitettavan väärässä slotissa , Helsinki-Cotonou Ensemble todellakin oikeassa slotissa ja Ultra Bran keikallakin ympäröivä hurmos tarttui, vaikka omat akut alkoivatkin olla jo aika vähissä.

Nothing But Thievesin keikalle ei ollut tunkua. Mutta ihana oli.

'

Vaihdoin Mewin keikan pullavohveliin.

Ja Imagine Dragonsin aikana hengasin O:ssa.

Rag'n'Bone Man olikin nuorisoidoli ja tunsin itseni tättäräksi.

Protip 1: vaikka yleisössä olisi aggressiivinen tunku, reunoilla on väljää.

Protip 2: kunnon rokkibrunssi pelastaa paljon. Ihan tosi.

Periaatteessa siis ihan hyvä viikonloppu ja lähtölaukaus kesälomalle. Pysyin jopa budjetissa, vaikka tunnuinkin hengaavan anniskelussa enemmän kuin ikinä. Kaiken kiinnostavan kasvisruuan loppuminen ennen sunnuntai-iltapäivää tietysti teki osansa. Moitteita tuleekin lähinnä itselle huonosta ruokataktikoinnista ja festivaalille kehnoista vessa- ja narikkauudistuksista.

Vuosi vuodelta suoraan Rokista lomalle siirtyminen kuitenkin vie aina vain enemmän mehuja ja nyt tuntuu, että toipuminen on erityisen pahasti vaiheessa, vaikka eletään jo torstai-iltaa. Intensiivinen kyläily ja sukulointi eivät tietysti varsinaisesti auta asiaa, mutta ehkä elo tästä vielä tasaantuu.

Peili voi olla myös ystävä

Olen nukkunut viime aikoina huonosti. Loma on vain parin yön päässä, eikä enää jaksaisi skarpata. Luonnollisesti heräilen aamuöisin ja näen painostavia työunia.

Samalla stressaan siitä, ettei tässä kuussa ehdi käydä tarpeeksi jumpassa ja salilla. Järki sanoo, ettei maailma siihen kaadu, eikä kroppakaan muutamaan väliviikkoon romahda, pihi ihminen laskeskelee yksittäisten salikertojen hintaa ja ahdistuu.

Edellisistä huolimatta tai enemmänkin juuri niiden takia kampesin tänään itseni aamutuimaan sateessa salille.

Hölmöähän se oli, kun en oikeasti jaksanut normaaliin tapaan sarjoja tehdä. Mutta tulinpa siinä trikoot jalassa peilin edessä heiluessani havainneeksi, että lähteminen oli kaikesta huolimatta peliliike. 

Elin monta vuotta ilman kokovartalopeiliä, enkä aina meinaa muistaa, miltä oikeasti nykyään näytän. Viime aikoina on jotenkin vaikea taas ollut hyväksyä omat kehon kommervenkit. Muita ei varmaan kiinnosta huono ryhti tai ajamattomat kainalikarvat, mutta molemmista olen ehtinyt ottaa jo pulttia tällä viikolla - ja mennään vasta keskiviikossa.

Salin peili näyttää jumppavaatteissa armottomasti kerralla kaikki mahamakkarat, käsivarsien kuhmurat ja hiestä liistraantuneet hiukset. Mutta niiden lisäksi se näyttää pec flyn rintarankaa avaavan liikeradan, fysioterapian myötä korjaantuneemman nilkan asennon ja etenkin menneen kevään aikana voimaa saaneet reisi- ja pakaralihakset.

Ne tuskin kiinnostavat muita sen enempää kuin kainalonikaan, mutta tuleepahan itse keskityttyä välillä myös positiivisiin tulokulmiin.

Kesäkuun luetut

Erik Axl Sund: Unissakulkija

Varistyttö-trilogian toinen osa ei onneksi ollut yhtä ällöttävä ja raskas kuin ensimmäinen, mutta oli tässäkin sulateltavaa. Jossain trillerin, dekkarin ja psykologisen romaanin välimaastoon sijoittuva kirja ei päästä lukijaansa temaattisesti helpolla, mutta nopealukuinen se kyllä on.Vaikka lyhyiden lukujen ansiosta tämä toimikin mitä parhaiten reissukirjana, se ei ollut minusta myöskään yhtä vetävä kuin avausosa. Toisaalta toisesta päähenkilöstä Sofiasta paljastui tasoja, joita ei vielä ensimmäisen perusteella olisi ajatellut olevan olemassa - samanlaisia tasoja toivoisin myös murhatutkimusta vetävään Jeanetteen. Cliffhangeriin tämäkin loppui ja nyt jo ihan mielenkiinnolla odotan, miten Jeanette ja Sofia lopulta saavat kaiken ratkaisua. Kevyt lukukokemus on tuskin silloinkaan edessä.

Charlaine Harris: Sydänverellä

Nyt on viimeinenkin Sookie-kirja luettu. Toisin kuin monet muut, en jaksa olla kovinkaan pahoillani loppuratkaisusta - lähinnä tunnen hämmennystä siitä, että Harris ylipäätään muisti sitoa edes näin monet langanpäät lopuksi yhteen. Kiireen ja uupumuksen makua tässä kuitenkin on. Mielestäni kaiken True Blood -huuman keskelläkin olisi kannattanut hengähtää hetki ja kirjoittaa tarinoita vähän verkkaisemmin, enemmällä ajatuksella. Samalla 13-osaiseksi venytetty kokonaisuus olisi hyvinkin voinut tiivistyä kymmeneksi, eikä aina välillä olisi tarvinnut lukea satoja sivuja filleriä. Nyt pitää löytää uutta nollausviihdettä.

Fariba Nawa: Oopiumin maa : erään naisen matka lapsimorsianten ja huumekeisareiden Afganistaniin

Joskus on hyvä, että luettavan kirjan valitseekin joku muu. Luen muutenkin surullisen vähän tietokirjallisuutta, eikä Afganistan aiheena ole ollut mitenkään ykkösenä valintapinossa. Se on sääli. Tätä lukiessa nimittäin taas ymmärsin, miten Eurooppa-keskeinen historianopetus Suomessa on. Opin paljon uutta. Lapsena Afganistanista Yhdysvaltoihin paenneen Nawan kirja antaa pilkahduksen siitä, miten tavallinen ihminen - etenkin nainen - on jäänyt jalkoihin maassa, jossa jokainen vallankumous on käytännössä tarkoittanut vain hirmuhallinnon vaihtumista toiseen. Monet yhdysvaltalaiset arvot omaksuneen nuoren naistoimittajan tutustuminen afgaaninaisten todellisuuteen saa olon tuntumaan avuttomalta. Poikkeuksellisen kylmäävältä tuntuu myös länsimaisen huumekaupan ja afganistanilaisten elämän - ja pahoinvoinnin - suora yhteys. Hyvä mielihän tästä kirjasta ei taatusti tule, mutta suosittelen luettavaksi siitä huolimatta.

Neil Hardwick: Hardwick's Sauce eli Neilin tähteet

Hauska pieni kirja Hardwickin Suomen kuvalehdessä 80-luvulla julkaistuja pakinoita. Tekstit löytyvät rinnakkain englanniksi ja suomeksi, joista voi sitten valita sen, jota paremmin taitaa. Koska minulle Hardwick edusti (ja tulee aina edustamaan) suomalaisen kasarikomiikan ykkösnimeä, oli ilo lukea mieheltä englanninkielistä tekstiä - myös siksi, että käännökset olivat paikoin kökköjä tai käytännössä mahdottomia toteuttaa. Etenkään nykynäkökulmasta ja naislukijana kaikki tekstit eivät tietysti ole täysin ongelmattomia, mutta monet pakinoista ovat edelleen kolmenkymmenen vuoden jälkeenkin pelottavan ajankohtaisia. Lukiessa nauratti ääneen moneen kertaan ja tekisikin mieli napsia pari osuvinta tekstiä johonkin talteen.

Luonnon helmassa

Sanovat, että nykyihminen voi huonosti, koska ei vietä tarpeeksi aikaa metsässä. En tiedä, voinko nyt merkittävästi paremmin, mutta olen viimeisen viikon sisään käynyt ihmettelemässä kansallismaisemaa Väisälänmäellä, tarpomassa pienellä suolammella ja kotoisammalla kävelyllä Kuhasalossa.

Olipa kiva käydä pitkästä aikaa! Edellisesti visiitistä taitaa olla jo kahdeksan vuotta. Tuntuu kyllä tosi omituiselta, että Markon kotipaikka on keskellä ei mitään ja kaikkialle on loputtoman pitkä matka. Paitsi Väisälänmäelle, se kun on ihan kivenheiton (eli yläsavolaisin etäisyyksin alle 10 kilometrin) päässä.

Kuumottavin kolmesta luontokokemuksesta oli ehdottomasti Hirvilampi, koska etelän kaupunkilapselle suomaasto ei ole kovin tuttua. Kaunista siellä oli - ja luonnollisesti älyttömästi hyttysiä, joita riitti pysähtyessä panssariksi asti. Onneksi oli lainakumpparit ja Offia matkassa. Tämä etappi kävi myös ehdottomasti eniten reisiin ja pohkeisiin, vaikka Väisälänmäellä ja Kuhasalossa käveltiin moninkertaisia matkoja.

En uskaltanut ottaa puhelinta mukaan eli kaikki maisemakuvat ovat Markolla.
Ainoastaan mättääseen uppoava saapaskuva kulkeutui minullekin.

Kuhasalossa pysyttiin visusti polulla, mutta kurvasin heti alkajaisiksi pois tutuimmalta reitiltä ja löysin viimeinkin luostarin muistomerkin. Enää on siis oikeastaan bongaamatta ne Kalmonniemen kalliokaiverrukset, mutta olen alkanut jo epäillä niitä myyteiksi, kun eivät ikinä osu silmään. Vierestä ilmeisesti paahdettiin ohi tälläkin kertaa.

Jaa, ehtisiköhän sitä näistä innostuneena viikonloppuna vaikkapa Myllypuistoon tai Tervasillalle hengähtämään. Ei ole taas muutamaan vuoteen tullut käytyä.

Harmillisin juttu kokopäivätyössä etenkin näin kesäkaudella on se, että ulkona tulee oltua valitettavan vähän. Aina ei iltaisin jaksa lähteä samoilemaan ja lukuhetket puistossaki vain vähenevät vuosi vuodelta. Eilen käytiin iltasesta sentään Jokiasemalla. Kaipa jätskin ja virvokkeidenkin nauttiminen ulkoiluksi voidaan laskea. Voisin yrittää tormistautua ja pakata eteiseen viltin ja kirjan valmiiksi odottamaan leppeitä kesäiltoja.