Potterin korvaava kirjallisuustuote

Sukulointireissun sydäntäsärkevin osuus on se, kun yrittää vakuuttavasti selittää Harry Potter -maniasta kärsivälle 6-vuotiaalle, miksi ihan tosi ei vielä tässä vaiheessa voi lukea kuin kaksi ensimmäistä Potteria. Ja yrittää lennosta keksiä kivoja vaihtoehtoisia fantasiakirjoja tarjolle.

Alustava ehdotus suosituksista kaikui käytännössä kuuroille korville, mutta päätin silti yrittää.

Nyt listalla on Diana Wynne Jonesin Chrestomanci-sarja ja linnakirjat, L. Frank Baumin Oz-kirjat, Pikku vampyyrit, Tolkienin satukirja, Michael Enden Tarina vailla loppua, Mary Nortonin Kätkivät, Philippa A. Pearcen Tom ja keskiyön puutarha sekä varauksella Neil Gaimanin lastenkirjat, Sari Peltoniemi ja Terry Pratchett. Ja genren ulkopuolelta bonuksena David Walliams.

Mitä olen unohtanut, mitä en ole tajunnut? Eikö The Worst Witchiä ole oikeasti suomennettu? Mitä hyviä suomalaisia on? Suorituspaineita!

Etsin muuten itsellenikin luettavaa sarjaa, nyt kun Potterit on paketissa. Että ihan samassa veneessä lopulta ollaan, kuusivuotias ja minä. Itse tosin olen toistaiseksi avoimempi ehdotuksille. 

Paketointi rauhoittaa

Paketoin eilen ensimmäiset joululahjat ja tuli jotenkin lämmin olo. 

Olen tänä vuonna lahjarintamalla poikkeuksellisen ajoissa, koska lomareissun takia valtaosa lahjoista on toimitettava jo tulevalla viikolla. Muutama osanen mukaan lähtevään kassiin puuttuu vielä, mutta vahva ajatus niitä varten on jo olemassa eli mieli on niidenkin suhteen yllättävän levollinen.

Yleensä murheenkryyniksi muodostuu isä, joka ei hoitokodissa asuvana oikeasti ihmeempiä tarvitse. Hyvä lahjan tuli kuitenkin vastaan jo alkukuusta, joten olen voinut keskittyä muihin pulmatapauksiin.

Ostan yleensä kahdelle serkulleni, kummitätini aikuisille lapsille, jotain pientä ja symbolista, jostain sieltä viiden euron tuntumasta. Toinen on helppo, toinen ei. Eilen Clas Ohlsonilla haahuillessani vastaan tuli paistomittari. Se tuntui heti oikealta, mutta en uskaltanut ostaa ennen tädin mielipiteen kuulemista. Kuulemma on hyvä valinta. Pitäisi näissäkin asioissa luottaa aina omaan lahjaintuitioon, eikä jäädä arpomaan.

Ehkä voisin tästä vinkiksi itselleni ottaa sen, että tulevinakin vuosina voisin aloittaa lahjojen haalimisen jo hyvissä ajoin, ettei näin pimeimpään ja hitaimpaan vuodenaikaan tarvitsisi enää venyä ihmeisiin minimaalisella aikataululla. Muutaman vuoden takainen monsteripäivä kaupungilla on edelleen turhan kirkkaasti mielessä.

Ettei nyt liian seesteiseksi lipsahda, niin totuuden nimissä yksi postitettava lahja on vielä kokonaan aloittamatta. Mutta koska ensi viikolla vietän taas lähemmäs kymmenen tuntia laatuaikaa junassa, en ole liian huolissani senkään valmistumisesta ajallaan. Ainakaan vielä.

Ensi viikolla voisi aloittaa jo torttukaudenkin.

Katse vielä Rokumenttiin

Rokumentti vei taas mehut, vaikka piti ottaa iisisti. Olen palautunut pari päivää tekemällä kaalilaatikkoa ja pysymällä enimmäkseen kotona.

Alkuperäinen suunnitelma oli katsoa leffoja vain yhden lippupaketin edestä, kuten normaalit ihmiset. Päätösvaikeuksien, sattumusten ja yhden ilmaisnäytöksen myötä kokonaissummaksi muodostui kuitenkin taas se perinteinen yhdeksän (lasken Roskan lumouksen ja siihen liittyvät lyhärit yhdeksi). Onneksi keskimääräinen tahti oli kaksi elokuvaa päivässä, joten jonkin verran kiireetöntä aikaa ja nukkumistakin mahtui viikonloppuun.

Nämä näin:

Lauluja Utopiasta

The Goodiepal Equation

Score: A Film Music Documentary

Every Everything: The Music, Life and Times of Grant Hart

Suomi Filmi Singalong

Tuhansien raitojen miehet

CHRZU: Roskan lumous

Faithfull

Tokasikajuttu

Kiitän itseäni valinnoista sikäli, että yhtään maailmantuskadokumenttia en tänä vuonna katsonut. En tehnyt myöskään erityisen huonoja valintoja, joskin Goodiepalin ja Grant Hartin myöhäiset esitysajat aiheuttivat keskittymisvaikeuksia ja siksi niistä jäi lattein fiilis.

Moitin puolestaan kanssakatsojia. Tykkään siitä, että Rokumentissa katsotaan läpi sormien kaljan juomista ja viime tingassa tai sen jälkeen saliin tulemista, mutta tänä vuonna festariväki tuntui kovin levottomalta. Oli pälättäjää, rouskuttajaa, heilujaa, kuhertelijaa, roskaajaa, epäasiallisuuksien naurajaa, kännykän räpälääjää ja ties mitä. Missä välissä ihmisiltä pääsi unohtumaan, ettei leffateatteri ole olohuone? Miksi tilanne pahenee vuosi vuodelta? Kenen on vastuu?

Onneksi päällimmäisenä jäivät mieleen elokuvat itse. Parhaan mielen dokumentin kunniamaininta Tuhansien raitojen miehille, inspiroivimman persoonan kunniamaininta Marianne Faithfullille ja eniten kylmiä väreitä aiheuttaneen elokuvan kunniamaininta Lauluille Utopiasta. Tosin nyt kun tätä kirjoitan, alan olla sitä mieltä, että Sinikka Sokka voisi jakaa Faithfullin kanssa tuon inspiraatiomaininnan, Sinikka rokkaa.

Henkisessä mummokerhossa

Vanhaksi itsensä tuntemisen teema se vaan jatkuu.

Jooga oli eilen peruttu, minkä luonnollisesti huomasin vasta päästyäni paikalle. Raahauduttuani väsyneenä takaisin kotiin iski keittiömoodi ja muutamaa tuntia myöhemmin huomasin hauduttaneeni ison kattilallisen borssikeittoa, leiponeeni perinteisen kahvikakun, pakastaneeni siitä osan vierasvaraksi ja istuvani leppoisasti sohvalla Antti Hyryn romaani kädessä. Nauratti. Henkisen mummokerhon hakemus vetämään ja heti.

Vastapainoksi näinkin sitten unta, että olin risteilyllä Nikke Ankaran kanssa. Vai jatkaako se sittenkin samaa teemaa? Hmm.

En tiedä, mistä suunnaton tarve leipoa kahvikakkua eilen ilmaantui, mutta ei käynyt vastaan taisteleminen. Se oli elämäni ensimmäinen kahvikakku ja ylipäätään ehkä viides kuivakakkuni ikinä. Ei jää viimeiseksi. Mausteet eivät menneet ihan kohdalleen, mutta ihan hyvää kakkua siitä joka tapauksessa tuli ja ylihelpon leivonnaisen valmistamisessa oli jotain perin terapeuttista. 

Oli niin seesteinen olo, että leivonta melkein korvasi sen peruuntuneen joogankin. Mutta vain melkein, koska 60-luvun korkeudella olevan keittiötason äärellä häärääminen tuntikausia jumitti selkää sen verran pahasti, ettei joogan jälkeisestä lötköydestä ollut tietoakaan. Mutta olipahan kakkua ilta- ja aamupalaksi.

Everyday I'm not shuffling

Eilen tunsin itseni poikkeuksellisen vanhaksi.

Alla oli huonosti nukuttu yö, kun en kolottavilta polviltani meinannut saada unta. Siitä olisi voinut jo päätellä päivän vireen.

Polvet kuitenkin vetreytyivät päivän aikana ja töiden jälkeen suuntasin paikallisen katutanssiyhdistyksen järjestämään avoimen tason house workshopiin. Opettaja oli hyvä, mutta en ehtinyt jaloillani vispata kuin kolmasosan koreografiaan kuuluvista liikkeistä. Nuoremmat ympärillä sen sijaan nappasivat askeleet heti ja viilettivät keveästi ympäriinsä.

Workshopin kävin vielä iltateellä kaverin luona. Tarjolla oli teen seuraksi herkkuja, joita söin maltillisesti, mutta niitä seurannut närästys oli poikkeuksellisen kauhea ja loppuilta menikin sohvalla keskittyen siihen, etten oksenna. Onneksi lopulta nukutti ja tänään ei ole enää ihan niin kamala olla.

Mutta vähän oli sellainen olo, ettei ilmeisesti kannata tämän ikäisen ihmisen enää missään käydä, sohvalla vaan olla ja korkeintaan miettiä, neuloisiko seuraavaksi villatakin, shaalin vai kenties pitsikuvioiset polvisukat. Tosin pitää rajoittaa neuloosinkin kanssa, oikean käden kyynärvarren rasitusvamma oireilee taas ja sormien niveliäkin meinaa vähän jäykistää. Haha.

Liittyy itsensä vanhemmaksi tuntemiseen tietysti positiivisia puolia. En esimerkiksi kuollut workshopissa nöyryytykseen, kun en osannut mitään, mutta totesin tyynesti jälkeenpäin, että ei taida olla mulle sopivin laji. Parikymppisenä olisi ahdistanut paljon enemmän.

Tänään toteemieläimeni on silti ansaitusti Tiivi-Taavi.

GIPHY