Suruaika

Isäni kuoli tällä viikolla.

Voisin kopioida suoraan tämän kirjoituksen syksyltä 2011, vaihtaa vain kuvan tilalle. Tunnistan myös tunteita, joita olen käynyt läpi joitain vuosia sitten.

Isän hiipuvaa vointia on toki seurattu jo vuosia ja olin kyllä jollain tasolla ymmärtänyt tämän olevan lähikuukausina edessä, mutta silti uutinen pysäytti. Vuorokausi meni sumussa ja edelleen aina yllättäen vatsaa vääntää, kun ymmärrän, etten näe isää enää koskaan. Hiljaisina hetkinä kuulen siskon äänen päässäni kertomassa uutista aina uudestaan.

On ollut kummallinen viikko. Mieleen pulpahtelee asioita, joita en ole ajatellut vuosiin. Yksi ilta muistelin, miten isän hiusmalli oli nimeltään avopiitles. Seuraavana päivänä mietin sitä, miten iskä tuli auttamaan minua pyykinpesukoneen kanssa joskus yläasteella, vaikka ei itse elämänsä aikana todennäköisesti pessyt koneellistakaan pyykkiä. Tänään kotiin tullessani kotona soi Röllin laulut ja muistin, että iskän suosikki oli Mauno Mato. Vasta aikuisena ymmärrän miksi. Lapsena diggailin itse enemmän Viimeistä dinosaurusta.

Näitä on varmasti odotettavissa tulevina viikkoina vielä vaikka kuinka.

Suru myös ilmenee minussa kiinnostavilla tavoilla. Jostain kumpusi tarve tilata aivan valtava määrä tavaraa nettikaupoista. Sen verran olen saanut suitsittua, että vasta muutama maltillinen tilaus on lähtenyt, mutta sormia syyhyttää edelleen. Huomaan myös, että vaikka muuten olen tunnesyöjä, suruuni en syö. Nälkä tulee, mutta on aivan sama, mitä syön ja kuinka paljon - kaikki maistuu lähinnä pahvilta. Olen myös ihan käsittämättömän väsynyt.

En pitänyt sairauslomaa, vaan jäin muutamaksi päiväksi etätöihin. Korona-aikana etelään ei kannata sännätä, jos mitään konkreettista ei voi tehdä, mutta täysi tekemättömyys tuntui vielä kamalammalta vaihtoehdolta. Keittiöstä käsin tein töitä vaihtelevalla tehokkuudella kolme päivää ennen kuin palasin työpaikalle. Teki kyllä hyvää, mutta vaikka kotona oli ihan skarppi olo, töissä muisti pätki ja muutenkin oli vähän puolitehoista toimintaa. Onneksi on ymmärtäväisiä työkavereita, jotka antoivat tilaa ja aikaa hoitaa hommia omassa tahdissa.

Kiitollinen voi olla monesta muustakin asiasta. Lapsi juurruttaa arkeen, toimelias sisko on hoitanut käytännön asiat. Suvun turvaverkko pitää huolta, jos emme itse pärjää. Oma käytännön työsarkani on kuitenkin vasta edessä. Mielessäkin työstettävää riittää vielä pitkäksi aikaa.

Puhelin haussa

Kävin läpi blogijuttujani noin viiden vuoden takaa ja vielä enemmän kuin juttujeni sujuvuus (ja paljous) hämmästytti kuvien laatu.

Olipa paljon kirkkaita, hyvin sommiteltuja kuvia! Etenkin kun ottaa huomioon, ettei kuvaaminen ja kuvaustilanteiden valmisteleminen koskaan ole ollut vahvinta alaani. Toisin sanoen ainoa järkevä selitys on kamera. Vielä viisi vuotta sitten otin valtaosan valokuvistani oikealla kameralla enkä puhelimella. Voi kun vieläkin jaksaisi, etenkin lapsen kasvu taltioituisi paljon paremmin kameralla kuin kännykkäräpsyillä ikuistettuna.

Toki tässä kilpistyy myös nykyisen puhelimeni kehnous. Honor 7 Lite on auttamatta aikansa elänyt niin puhelinmallina kuin tänä konkreettisena yksilönäkin. Tarvitsisin uuden. Sellaisen, jonka akku ei tyhjentyisi hetkessä, johon mahtuisi kaikki tarvittavat sovellukset, joka toimisi nopeammin ja ottaisi myös säällisempiä kuvia. Eikä mielellään maksaisi satoja ja satoja euroja.

Mutta voi miten vihaan speksaamista. Olen jo pari kertaa päättänyt, että sopiva puhelin on löytynyt, mutta aina niistä ilmiintyy joku ongelma. Yksi ei tue Googlen sovelluksia, toisesta puuttuu kuulokeliitäntä. Muuten kaikki vaateet täyttävä malli löytyi viime viikolla, mutta sekin on valtamerilaivan kokoinen. Miksi nykypuhelimet ovat niin valtavia? Onko ainoa toivo pienemmästä puhelimesta siirtyä iPhonen käyttäjäksi? Siinä taas ei ole mitään järkeä, koska mikään muu taloutemme laite ei ole Applen tuote.

Joskus on ikävä yksinkertaisempia aikoja.

Joulukuun kirjat

Maggie Nelson: Argonautit
Nelsonin kirja kertoo rakkaudesta, äitiydestä, kehoista, muutoksesta ja ihmisyydestä. Samalla se rikkoo niin kirjallisuudelle kuin sukupuolelle asetettuja normeja urakalla. Toisille on kolissut enemmän, itse huomasin usein olevani enemmän tai vähemmän ihmeissäni kaikkien viitteiden äärellä, poukkoilevan rakenteen ja välillä äärimmäisen graafisen kuvailun keskellä. Hieno teos joka tapauksessa ja monilla tapaa herättelevä kokonaisuus.

Sita Salminen: Lupa : eroottisia novelleja
Tämän kirjan paras puoli, että tunnettu kirjoittaja tuo eroottista kirjallisuutta paremmin tapetille. Siinä esiintyy myös monenlaisia ihmisiä aktiivisina ja seksuaalisina toimijoina. Näistä ehdottomasti pisteet Salmisen esikoiskirjalle. Muuten en kauheasti Luvasta jaksanut innostua. Ehkä tätä olisi pitänyt lukea vain silloin tällöin. En nytkään lukenut kuin novellin päivässä, enkä edes joka päivä, mutta muutaman viikon sisään luettuna sisältö alkoi puuduttaa aika nopeasti.

Louise Penny: Kuukausista julmin
Three Pines -sarja etenee verkkaisesti, välillä liiankin verkkaisesti, mutta ainakin yksi ensimmäisestä kirjasta asti pedattu juonikuvio saatiin tässä kolmannessa osassa päätökseen. Tykkäsin tästä edellistä osaa enemmän, mutta rehellisyyden nimissä en tahdo enää muistaa, kuka olikaan murhattu ja miksi. Pennyn kirjat ovat joka tapauksessa taattua cozy crimea ja toimivat erityisen hyvin Kalle Chydeniuksen lukemina. Parhaimmillaan neuleen äärellä teekupilla höystettynä.

Lotta-Liisa Joelsson: Nailpolish.avi
Joelsson julkaisee harvakseltaan: viime vuonna ilmestynyt Nailpolish.avi oli kirjailijan ensimmäinen romaani sitten 2012 ilmestyneen esikoisen. Nailpolish.avi on edeltäjänsä tapaan oikeasti pelottava, mutta kokonaisuutena sitä eheämpi. Perinteisen kummitustarinan nykypäivän tietotekniikkaan yhdistävä romaani pitää otteessaan ja Joelssonin elokuvamainen kerronta piirtää tapahtumat varsin visuaalisina mieleen. Teknologiakauhu ei ole helpoin laji, ja Joelsson on mielestäni viisaasti valinnut tietoisesti vanhentuneen tiedostomuodon tarinansa keskiöön - näin kirja itse ei vanhene välittömästi. Pisteet myös alle 200 sivun pituudesta: turhaan venyttämällä ei etenkään kauhukirjallisuutta paranneta.

Emmi Itäranta: Kuunpäivän kirjeet
Kuunpäivän kirjeet jatkaa etenkin Teemestarista tutulla haikean kauniilla mutta vähän ahdistavalla tulevaisuudenkuvalla. Itärannan edeltäjiin verrattuna ollaan kyllä nyt selvästi scifimmällä alustalla avaruuslentoineen, siirtokuntineen ja kapselikaupunkeineen. Itärannan tapa käyttää kieltä on minusta ihan omaa luokkaansa ja päiväkirjan / kirjeen muotoon kirjoitettunakin Kuunpäivän kirjeet rakentuu kerronnaltaan kokonaiseksi. Temaattisesti tämä on viime aikoina sukua vähän yllättäen eniten Kytömäen Margaritalle: niin ympäristö kuin yksilökin jäävät jalkoihin ihmiskunnan pyrkimysten ja talouskasvun edessä. Itärannan kirjan voi lukea varoituksena, mutta se valaa myös toivoa jostain uudestan.

Matt Haig: Keskiyön kirjasto
Tykkäsin Keskiyön kirjastosta valtavasti sitä lukiessani, ja kirja menikin kannesta kanteen ahmien. Nyt muutama viikko lukemisen jälkeen en ole ihan varma. Haig kirjoittaa vakavista asioista kevyesti, mikä tekee lukemisesta helppoa, mutta toisaalta teemoissa ei välttämättä päästä pintaa syvemmälle. Lähtökohta on herkullinen - kirjasto, jossa voi kokeilla kaikkia niitä elämiä, joita olisi voinut elää, mutta tarinan loppu on jakanut mielipiteitä. Mielestäni se oli kuitenkin ainoa mahdollinen, johon olisin mitenkään tyytyväinen. Kokonaisuutena kirjassa ei välttämättä olla uusien oivallusten äärellä, mutta sen parissa viihtyy ja ajatukset kyllä lähtevät rullaamaan. Mitkä ovat omassa elämässä ne tärkeät taitekohdat? Missä olisin nyt, jos olisin silloin valinnut toisin?

Marko Järvikallas: Mihin täällä voi mennä
Järvikallaksen novellikokoelma on käsittämättömän tasalaatuinen: mielestäni tässä ei ole yhtään huonoa tai täytteeltä tuntuvaa novellia mukana. Kokoelma sisältää aavistuksen nyrjähtäneitä tarinoita ihmisistä elämän taitekohdissa. Jokainen novelli on ehyt ja imaisee mukaansa omaan maailmaansa. Melkein toivoisin, että kokoelman pohjalta tehtäisiin joku Häiriötekijän tyyppinen filmatisointi.

Tämän vuoden toiveita

Tapanani on aina vuoden alussa listata toiveita ja tavoitteita alkavalle vuodelle. Vaikka tiedostan tavan höpsöyden, olen yleensä heti tammikuun ensimmäisenä päivänä puuhaamassa ties mitä konkreettisia ja symbolisia uudistuksia.

Nyt vuosi kuitenkin vaihtui vähän varkain. Olin eri paikassa kuin perhe, enkä saanut nukuttua. Vuoden ensimmäisen aamun vietin siis päänsärkyisenä ja väsyneenä sohvalla, eikä normaalista uuden alun innostuksesta ollut tietoakaan.

Olen nyt vajaan viikon yrittänyt miettiä toiveita ja tavoitteita, mutta aika tahmealta sekin tuntuu. 

Ehkä tärkein toiveeni olisi tehdä oikeasti niitä asioita, jotka edesauttavat hyvinvointiani juuri siinä hetkessä. Se voi yhtä hyvin olla tovi omien ajatusten kanssa teekupin äärellä, juoksulenkki, tiskaamista, leffailta ystävän kanssa tai Take That -videoiden luukuttamista Youtubesta. Kunhan oppisin paremmin tunnistamaan, mitä oikeasti itse milloinkin tarvitsen.

Lisäksi toivon saavani jälleen kiinni syksyllä kokemastani kiireettömyyden päätöksestä. Se oli ihanaa niin kauan kuin sitä kesti. Muutenkin toivoisin pysyväni paremmin läsnä hetkessä, niin etteivät ajatus tai silmät laukkaisi jo muissa aiheissa kesken keskustelun.

Toivoisin myös pitempää pinnaa arkeen. Uhmaikäisen kanssa sitä nimittäin tarvitaan. Jotenkin uskon, että kaksi edellistä tavoitetta auttaisivat myös kohti tätä.

Haluaisin myös oppia kuuntelemaan taas musiikkia, ehkä löytää vähän uuttakin siinä sivussa. Käsityöpuolella tekisi mieli kokeilla neuleen tekemistä itselle, mutta en ole yhtään varma, että minulla riittää taidot tai kärsivällisyys niin pitkäjänteiseen projektiin. Pelottaa myös oikean kyynärvarren puolesta, joten yksi toiveista olkoon se, että käsi on vielä vuoden päästä toimintakuntoinen.

Goodreadsiin laitoin jälleen 60 kirjan tavoitteen. Jos pääsen lähelle, hyvä niin. Toinen lukemiseen liittyvä tavoite on pitkään miettimäni ja nyt somessa kovasti pinnalla oleva hyllynlämmittäjähaaste. Toivon lukevani edes jonkun verran kirjoja omastakin hyllystä. Pikavilkaisulla lukemattomia tai korkeintaan selailtuja hyllyssäni on mm. nämä:

• Peter von Bagh: Aki Kaurismäki
• Sylvia Beach: Shakespeare & Company
• Samuel Bjørk: Yölintu
• Anne Bronte: Wildfell Hallin asukas (tämän tosin olen saattanut lukeakin, mutta siitä on niin kauan, etten muista)
• Alexandre Dumas: Monte-Criston kreivi
• Tess Gerritsen: Eloonjäänyt
• Joanne Harris: Herrasmiehiä ja huijareita
• Ernest Hemingway: Jäähyväiset aseille
• Eve Hietamies: Yösyöttö
• Väinä Linna: Tuntematon sotilas
• Henning Mankell: Italialaiset kengät
• Lauri Meri: Tauno Palo
• Hannu Mäkelä: Eetu
• Soili Pohjalainen: Käyttövehkeitä
• Philip Roth: Amerikkalainen pastoraali
• Salman Rushdie: Saatanalliset säkeet
• Donna Tartt: The Secret History
• J.R.R. Tolkien: Puu ja lehti
• Kurt Vonnegut: Mother Night

Valinnanvaraa siis riittää. Tavoitteeksi voisin laittaa vaikka 5-15. Viime vuonna luin yhden, joten jokainen on eteenpäin. 

Vastapainoksi toivoisin roikkuvani vähemmän somessa. Vaikka yritän seurata sekä instassa että Facebookissa vain kivoja asioita, nekin aiheuttavat nyt jotain epämääräistä harmia ja riittämättömyyden tunnetta. Se ei auta hyvinvointiani sen enempää nyt kuin heinäkuussa.

Onhan tuossa taas, abstraktia ja konkreettisempaa, jota kohti pyrkiä tulevat kuukaudet. Josko tästäkin vuodesta vielä yhtenä kappaleena selvitään.

2020

Päivälleen vuosi sitten kirjoitin: "Mutta onhan tässä iltaa vielä jäljellä hätyyttää melankolian riemuja. Tervetuloa, uusi kultainen 20-luku. Saatan juonia pääsi menoksi jo kaikenlaista."

20-luku on onneksi vähän pitempi ajanjakso, tämä alku kun ei ole ollut kovinkaan onnistunut.

Tätä vuotta luonnollisesti sävyttää korona. On ollut mieli maassa, ikävä ihmisiä ja turhautumista työrintamalla (tai lähinnä sen ulkopuolella). Kaikesta huolimatta aika on kulunut nopeasti ja on seassa paljon hyviäkin hetkiä, joista onneksi olen muistanut päivittää edes eri somekanaville, kun päässä tuntuu muuten pysyvän vain kaikki negatiivinen.

Joskus maaliskuussa, kun aurinko paistoi ja jää kantoi

 

Tammikuun ensimmäisenä päivänä taas heitin ilmoille toiveita:

Päätin mahdollisuuksien ja jaksamisen mukaan kävellä työmatkan edes kerran viikossa. Muutenkin haluaisin parantaa fyysistä kuntoa ja pysäyttää imetyksen loppumista seuranneen paisumisilmiön jo alkuunsa. Goodreadsiin laitoin optimistiseksi tavoitteeksi 60 kirjaa, minkä lähelle olisi ihana päästä. Lukemisen vastapainoksi haluaisin edelleen kirjoittaa enemmän, aamusivuja, blogia tai kirjeitä. Ja kotona haluaisin jonkinlaisen konkreettisen yläkerran remonttisuunnitelman aikaiseksi. Laatuaikaa perheen ja ystävien kanssa sekä itselle laitan myös toivomuslistalle, niin kotona kuin kodin ulkopuolella.

Jos jostain olisi lisäksi saatavilla konkreettisia valmiuksia ilmastoahdistuksen käsittelemiseen, otan ne kiitollisena vastaan.

 

Kävelin keväällä töihin sitkeästi ja aloin käydä taas salillakin. Juuri kun olin päässyt vauhtiin, koko yhteiskunta laitettiin kiinni. Ei ollut työmatkaa käveltäväksi enkä salillekaan uskaltanut. Minusta kuoriutui kyllä yllättävän uskollinen kotijumppaaja ja maalis-huhtikuun taitteessa aloitin juoksukoulun. Olen jotakuinkin samankokoinen kuin vuosi sitten, mutta juoksukoulu ja kahvakuula ovat tehneet kyllä tehtävänsä a) aerobisen kunnon ja b) hartioiden muodon suhteen. 60 kirjan tavoitteen ylitin kymmenellä ja sain Helmet-lukuhaasteen valmiiksi jo lokakuussa. Olen myös kirjoittanut tänä vuonna enemmän kirjeitä kuin aikoihin, pääasiassa tosin isälleni, johon muuta yhteydenpitokanavaa ei ole. Perheen kanssa on koronasyistä vietetty laatuaikaa kotona varmaan enemmän kuin kukaan olisi edes toivonut, ystävien kanssa ja kodin ulkopuolella ei juurikaan. Myös remonttisuunnitelma on edelleen tekemättä. Pitäisi varmaan jonkinmoisen arpavoiton, että oikeasti saisi aikaiseksi. Ilmastoahdistukseen ei ole apuja löytynyt, mutta korona-ahdistus on ainakin väliaikaisesti lyönyt sen laudalta.

 

Ennen kuminauhan hankkimista joskus keväällä

Koen kyllä olevani käytännössä lottovoittaja, että korona osui meillä taaperoaikaan. Lapsi piti keväälläkin rytmissä kiinni ja samalla on saanut seurata, miten pieni ihminen oppii koko ajan uutta, sopeutuu tilanteisiin ja havainnoi ympäristöään. Mietittiin myös jouluna sitä, että perutut tapahtumat toivat uudenlaista vapautta ja aikatauluttomuutta kesään, vaikka töissä pitkälti olinkin - tilanne oli kuitenkin sen verran rauhallinen, että uskalsimme lomalla matkustaa Suomessa, olla pitkään Karkkilassa ja hotellilomailla Tampereellakin. Olen viihtynyt kotona yllättävän hyvin, mutta kieltämättä pinnan alla kytee kaikenlaisia toiveita ja tarpeita, jotka odottavat parempia aikoja.

 

Fantastinen leipä

 

Tänä vuonna olen myös leiponut paljon, neulonut sukkia sekä opetellut nauttimaan kiireettyömyydestä, kahvilakäynneistä ja juoksulenkeistä iltamyöhään. Kävin Kuopiossa hotellissa katsomassa Ismo Alangon teemalauantain telkkarista ja ostin keikkaliput ensi vuodelle, molemmat ovat mielestäni ihan ok. Opetin lapsen tekemään lumienkeleitä ja laulamaan Pariisin kevään Imatrankosken. 

 

 

Kotikonnuilla kesällä

 

Jouluaattona otin koripallon käteen ensimmäistä kertaa varmasti kahteenkymmeneen vuoteen ja heitin heti korin. Jos se onnistuu, ei tämä elämä voi täysin toivotonta olla.