Paikka vapaana

Yhdessä Facebook-ryhmässä keskusteltiin hiljattain J.K. Rowlingin Paikka vapaana -romaanista ja siitä tehdystä minisarjasta. Luin kirjan muutama vuosi sitten ja tykkäsin ihan todella paljon. Koukutuin tarinaan poikkeuksellisen tehokkaasti ja vaikutuin kerronnasta. Oikean maailman tapaan henkilöhahmot eivät olleet mustavalkoisesti hyviä tai huonoja tyyppejä: sivujuonesta riippuen sama hahmo saattoi olla todella luotaantyöntävä tai kerätä sympatiat puolelleen.

Kuva

Ryhmässä näytän kuuluvani kirjasta tykänneenä kuitenkin selvään vähemmistöön. Moni on kokenut tunnelman liian ahdistavaksi, hahmot vastenmielisiksi ja joku oli jopa heittänyt kirjan roskiin, ettei vahingossakaan tulisi levittäneeksi kurjuutta kenellekään eteenpäin.

Olin ymmälläni. Sitten aloin pohtia omaa suhdettani ahdistavaan viihteeseen. Hyvä draama on aina paikallaan, mutta kieltämättä vaikkapa realistiset sotakuvaukset tai vakavaa sairautta käsittelevät elokuvat ovat minulle aina todella vaikeaa katsottavaa.

Imaistun helposti kirjojen maailmaan ja tykkään siitä tunteesta, kun tapahtumat alkavat visualisoitua päässäni: kuvat kehittyvät tekstin mukana ja hahmot muotouvat oman näköisikseen tarinan edetessä. Muutenkin olen aika visuaalinen kokija, ehkä siitä syystä elokuvat aiheuttavat minulle paljon suurempia ahdistustiloja kuin itse kuvittamani teksti. Joskus se on tehnyt leffailtavalinnoista liki mahdottomia: kaveri haluaisi katarsisviihdettä, itse antautuisi jonkun paljon kevyemmän valinnan vietäväksi.

Hyvänä esimerkkinä leffa-ahdistuksesta toimii viime perjantaina katsomamme Nightcrawler. Elokuva oli ihan todella hyvä, mutta koin sen tapahtumat, päähenkilön ja tunnelman niin ahdistavaksi, että ehdin toivoa sen loppumista kovaan ääneen varmaan viiteen kertaan elokuvan aikana. Klassikkopuolelta löytyy esimerkiksi Kubrickin Full Metal Jacket, joka on eittämättä yksi parhaita näkemiäni elokuvia, mutta en aio katsoa sitä enää koskaan.

Sama ilmiö toistuu muutenkin: surullisia kirjoja lukiessa itken ani harvoin, mutta elokuvia, sarjoja tai näytelmiä katsoessa tulee vollotettua tämän tästä. Ihanan elokuvan jälkeen en myöskään haluaisi päästää sen tunnelmasta irti, enkä aina pystykään. Kirja tapaa seuraamaan huomattavasti vähemmän aikaa. Fiilikset voivat tarttua, mutta harvoin kaappaavat kokonaan mukaansa.

Siksi mielelläni kulutan vaikeita teemoja käsittelevät teokset nimenomaan tekstimuodossa.

Toisaalta sitten kun kirja onnistuu luikertelemaan tarpeeksi tehokkaasti nahan alle, siitä ei pääse eroon ollenkaan. Patti Smithin Just Kidsin jälkeen olin itkuisa ja maani myynyt koko illan. Luettuani Reidar Palmgrenin Tunnelin ensimmäisen kerran en pystynyt nukkumaan, koska kirjan lopun herättämät mielikuvat olivat niin vahvoja. Tuomas Kyrön Liitto taas jäi aikanaan kesken, koska näin toistuvasti unta, että Marko pahoinpitelee minua. Rajansa kaikella.

Vaikka Rowlingin romaani tempaisikin mukaansa sen verran pahasti, että jouduin perumaan sovitun menon saadakseni luettua sen loppuun, The Casual Vacancy ei vyörynyt ylitseni. Nyt asiaa pohdittuani BBC:n ja HBO:n yhteistyönä tekemä sarja kuitenkin pelottaa. Jos tarina on ollut noin kokonaisvaltainen kokemus muille lukijoille, mitä se tekee minulle minisarjamuodossa?

Huomattavista riskeistä huolimatta harkitsen kaikkien kolmen osan bingettämistä pääsiäismaanantaina. Ehkä sen takia voisi jo aktivoida HBO Nordicin kokeilujaksonkin. Ellei joku palvelua lähipiirissäni jo käyttävä vapaaehtoistu kokemaan potentiaalista kurjuutta ihan seuran vuoksi.

Keittokirjahaaste 3: Alaston kokki

Tällä viikolla oli kokkausinspiraatio karussa ja meinasin jättää haasteen hetkeksi lepäämään. Sitten tapahtui torstain kevätaurinko ja yhtäkkiä löysin itseni kaupasta ostamassa tuoretta luomupersiljaa (vihaan persiljaa).

Jamie Oliver: Alaston kokki

WSOY 2002

(Alkuteos The Naked Chef 1999)

Ostin tämän kirpparilta joskus pari vuotta sitten, mutta käyttö on jäänyt kokonaan väliin. Vähän harmi, koska kirja on oikeasti aika inspiroiva, enkä yhtään ihmettele, että Jamie pompahti sillä suoraan maailmanmaineeseen. Ihan tavan talliaisen arkiruokaa kirjassa ei kuitenkaan ole. Alussa Jamie listaa ehdotuksensa ruokakomerosi perusvalikoimaksi ja haluaisinpa nähdä sen tuttavani, jonka kotona on aina kolmea eri sinappia, viittä eri pastaa, kuivattuja tatteja, kuudenlaisia papuja ja anjovista. Näin esimerkiksi. Tästä johtuen reseptit eivät välttämättä tunnu erityisen helposti lähestyttäviltä ja vaivattomilta, vaikka sellaisia oikeasti ovatkin.

Selailun perusteella sanoisin tämän kirjan vahvuuksien olevan pasta- ja kalareseptit, joita on jos jonkinlaisia. Ansiokkaasti Vuokko Tarpilan käännöksissä on kerrottu, millä kalalla Jamien valinnat voi helposti korvata, mikä onkin kiva. Ainakaan tuossa Metropolin K-kaupassa en ole kovin usein nähnyt keltajuovamulloa, koljaa, rauskua tai pietarinkalaa. Kirja on täynnä kuvia nuoresta ja vielä kovin kapoisesta Jamiesta sekä kauniista ruoka-annoksista, ja olenkin itse asiassa varma, että sanakirjassa on sanan "ruokaporno" kohdalla tämä kirja (tavan pornoa ei löydy, eikä Jamie ole alasti).

Merkkasin itselleni ylös mm. seuraavat reseptit:

- Rapu-simpukkaliemi nuudeleilla, mustapavuilla, korianterilla ja limetillä höystettynä

- Ricotta-tuoreyrtti-parmesaanitäytteiset pinaattitorellinit

- Farfallea artisokka-parmesaani-valkosipuli-kermakastikkeessa

- Uunissa paistetut turskapihvit persiljan, oreganon, chilin ja limetin kera

- Uunissa kypsennettyjä latva-artisokkia, kirsikkatomaatteja, timjamia ja basilikaa

- Marinoidut kahviherneet chilin, sitruunan ja persiljan kera

- Rosmariinilla ja valkosipulilla höystetyt linssit

- Papu-pancetta-rosmariinirisotto

- Mausteinen kurpitsarisotto timjamin ja mascarponejuuston kera

- Mausteinen couscous

- Olutleipä

- Helppotekoinen suklaapiirakka

Hakusessa oli tällä kertaa ruoka, jonka voi tehdä valmiiksi odottelemaan ennen jumppaa, joten ihanat pastareseptit jäivät toiseen kertaan. Kuka on tullut ajatelleeksi, että munakoisosta voisi tehdä sosekeittoa? En minä ainakaan.

Kermainen munakoisokeitto cannelinopapujen ja ricottajuuston kera

6 annosta

300 g cannelinopapuja yön yli liotettuna

4 isoa munakoisoa

1 rkl oliiviöljyä

2 valkosipulinkynttä hienonnettuna

1-2 pientä kuivattua punaista chiliä hienonnettuna (poista ensin siemenet)

1 rkl tuoretta basilikaa hienonnettuna

1 rkl tuoretta persiljaa hienonnettuna

5,5 dl kana- tai kasvislientä

250 g tuoretta ricottajuustoa

suolaa ja vastajauhettua mustapippuria

neitsytoliiviöljyä

Huuhtele liotetut pavut. Pane ne kattilaan, kaada päälle sen verran vettä, että pavut peittyvät, kiehauta vesi ja hauiduta papuja sen jälkeen noin tunnin ajan tai kunnes ne ovat pehmeitä.

Pistele munakoisojen pintaan veitsellä reikiä, nosta ne uunipellille ja paahda niitä kokonaisina uuinissa 250 asteessa noin 40 minuuttia.

Kuumenna oliiviöljy syvässä kasarissa ja freesaa siinä valkosipulia, chiliä, basilikaa ja persiljaa, kunnes valkosipuli on pehmennyt, mutta ei vielä saanut väriä. Halkaise paahdetut munakoisot ja raaputa hyväntuoksuinen sisus kasariin. Lisää joukkoon keitetyt pavut ja liemi. Kiehauta ja hauduta sitten aineksia 20 minuuttia. Ota puolet keitosta erilliseen kulhoon, soseuta se ja kaada takaisin kasariin. Sekoita hyvin ja mausta keitto suolalla ja pippurilla. Keiton tulee olla kermaisen pehmeää ja melko sakeaa. Sekoita lopuksi keittoon pieneksi paloiteltu ricottajuusto.

Valuta ennen tarjoilua kunkin ruokailijan keittokulhoon hieman hienoa, pippurista neitsytoliiviöljyä ja tarjoa keitto lämpimän, rapean maalaisleivän kanssa.

Arvio

Olin ensin ymmälläni: mitkä ihmeen cannelinopavut? Internet onneksi kertoi, että kyseessä on voipavut eli ne ihan tutut isot valkoiset pavut. En alkanut tällä aikataululla liottelemaan, vaan käytin purkkivalmista tavaraa. Kasvisliemikin tuli kuutiosta, vaikka Jamie toki kehottaa tekemään liemen itse. Koin myös S-marketin juustohyllyllä oikosulun ja onnistuin ostamaan kypsytettyä ricottaa. Luovasti siis soseutin koko helahoidon juustoineen päivineen ja toimi ihan hyvin niinkin.

Pikaruokaa tämä ei ollut, mutta muutoin mutkaton tehdä. Ja olipa ihan pirun hyvä soppa! Melko tuhtia tavaraa, kiitos papujen. Tällä keitolla pysyy nälkä poissa vähän pidemmänkin aikaa.

Itselleni tein keiton kaveriksi pannulla valkosipulileipää, Marko söi tuoretta kauralimppua sellaisenaan. Molemmat tykättiin keitosta kovasti, Marko tällä kertaa poikkeuksellisesti minua vuolassanaisemmin, vaikkei edes kauheasti tykkää munakoisosta (kodeiiniyskänlääkkeellä voi olla osuutta asiaan).

Nauratti alkuun ohjeen tarkka sanamuoto "raaputa hyväntuoksuinen sisus", mutta jumankekka, että kokonaisina läpipaahdetut munakoisot tuoksuivat hyvältä. Tuoksu jäi myös ilahduttavasti leijailemaan keittiöön tunneiksi. Se teki tästä keitosta jo kokeilemisen arvoisen.

Persiljanvihaajan lautanen!

Ainoa miinus ulkonäöstä: tuore munakoiso on valokuvauksellinen tapaus, mutta sisus ei ole kovin esteettistä eli keiton väri on aika kamala. Sitäkin voi onneksi piristää tuoreilla yrteillä. Ja oliiviöljyllä. Ei nimittäin kannata unohtaa lopun oliiviöljysilausta. Jamien kotikieltä lainatakseni, it makes all the difference.

Tiivis arvio 

Hyväääää! Teen toistekin, mutta silloin ostan tuorejuustoa. Ja leivon olutleipää kaveriksi.

Flipannut i ja muita kommervenkkejä

Läppäristäni hajosi i-kirjain loppukesästä. Seuraavaksi leviämässä näyttäisi olevan 9 ja, apua!, backspace. Lisäksi viimeiset pari viikkoa i on päättänyt flipata ihan uudella tavalla ja toistaa itseään loputtomiin kaikkiin mahdollisiin tekstikenttiin aiheuttaen viestejä, kuten "tuuitikio syiöimiään, tiein sioippiaaiiiiiiiiiiiiiiiiiiiiiiiiiii".

Huippua.

(Asiaa ihmetteleville kerrottakoon, että kirjoittelen tätä nykyä i-kirjaimet ctrl + v:n avulla like a boss.)

Pari viikkoa sitten myös tasohiiri alkoi jumittaa. Voi mennä puolikin tuntia ilman jumitusta, toisaalta viime viikolla ruokapostausta tehdessä se jumitti joka toisen sanan kohdalla. Akuuttiapu tilanteeseen on onneksi tab-nappula, mutta kieltämättä johonkin keskittyessä, oli se kirjoittaminen tai Downton Abbey, tämä käy hermoon. 

Hiiren jumittelun kanssa samaan aikaan ilmestyivät Windows-päivityksen mukana käynnistysongelmat, jotka laajenivat sammuttamisongelmiksi. Tein eilen aamulla käynnistyksen korjauksen ja se taisi tepsiä. Uusimpana juonenkäänteenä korjauksen jälkeen Spotify ei tietysti enää toimi.

Acerini on minulle kovin rakas, sain sen perheeltä ja sukulaisilta valmistujaislahjaksi aikanaan. Nohevasti voikin siis laskea läppärivanhuksella olevan ikää jo yli viisi vuotta. Pakko se kai on hiljalleen myöntää itselleen, että Manilow (kyllä, se on koneen nimi) on tullut tiensä päähän. Vihaan koneiden vertailua, mutta siitä huolimatta olen nyt pari viikkoa katsellut aktiivisesti uusia koneita.

En vaan osaa päättää. En periaatteessa tarvitse konetta kotona kuin huvitoimintaan: surffailuun ja Netflixiin, ehkä pienimuotoiseen kuvankäsittelyyn. Mutta en minä ihan susihuonoa konettakaan viitsisi ostaa. Kipuraja menee jossan 450 euron hujakoilla, mutta niillä hinnoilla ei mieluista saa. En edes vaadi mahdottomia, mutta aina puuttuu jotain. Haluaisin intelin prossun, 8 Gt muistin, mieluusti optisen aseman, mahdollisimman kevyen koneen ja ihan maksimissaan 15,6" näytön. 

Eli kasvattaako budjettia ja maksaa konetta luotolta pois hamaan tulevaisuuteen vai höllentää kriteerejä? Jos luovun jostain, mistä? Optisia asemia saa tietysti ulkoisenakin ja neljän gigan muistilla on pärjätty tähänkin asti, mutta vähän hölmöltä näistäkin joustaminen tuntuu. Yksi on ehdoton: jättinäyttöä en huoli. Chromebookia vierastan.

Voisiko joku vaan tehdä nappivalinnan puolestani? En jaksaisi kesittyä tähän enää yhtään.

Todennäköisesti Manilow ja näppäinten pikakomennot saavat siis palvella minua siihen asti, kun kone ei oikeasti käynnisty enää ollenkaan. Sitten vietetään iloisia peijaisia pitkän ystävyyden päätteeksi. Uuden ulkoisen kovon hankin jo, ettei ihan kaikki mene kaverin mukana hautaan.

Keittokirjahaaste 2: Martan kasviskeittiö

Viime viikolla kokkasin äidiltä saamastani kirjasta, tällä viikolla nappasin Markon äidin joitain vuosia sitten joululahjaksi antaman Martan kasviskeittiön

Martan kasviskeittiö

Marttaliitto ry 2011

Erinomainen peruskirja jokaiseen keittiöön: sopii aloittelevalle vegekokille mutta myös kaltaisilleni ihmisille, joilla on välillä vaikeuksia keksiä niitä ihan tavallisia arkiruokia (miten se onkin niin vaikeaa?). Hyvänä bonuksena paljon tietoa kasvisruokavaliosta ja ravintoaineista, ateriaehdotuksia ja jopa tietopaketti siitä, miten kasvisruokavaliota voi soveltaa eri-ikäisille lapsille vauvasta alkaen. Huomionarvoista on myös, että reseptit on jaettu vuodenajoittain eli kausituotteiden hyödyntäminen on tehty mahdollisimman helpoksi. Selaillessa keskityin talvi- ja kevätosioihin.

Silmiin tarttui muun muassa tällaisia vaihtoehtoja:

- Thaimaalainen sieni-kookoskeitto

- Peruna-kasvispyörykät

- Welsh rarebit

- Hernerouheletut

- Savutofu-pähkinäkastike

- Kasvis-klubileivät

- Vegaanin juhlakakku

En tiedä, mistä puutostilasta kertoo, mutta olen halunnut nyt loppuviikosta syödä koko ajan saksanpähkinöitä. Sillä logiikalla kokkauslistalle päätyi siis kirjan kanttakin koristava ruoka.

Ruusukaali-saksanpähkinävuoka

500 g (pakaste)ruusukaalia

4 dl vettä

2 rkl voita tai öljyä

1 pussi saksanpähkinöitä (70 g)

2 dl ruokakermaa

1 ½ juustoraastetta

ripaus musta- tai valkopippuria

Keitä ruusukaalit suolalla maustetussa vedessä kypsiksi, pakasteruusukaaleja noin 4 minuuttia, tuoreita muutama minuutti enemmän. Valuta vesi pois.

Kuumenna rasva paistokasarissa, lisää ruusukaalit ja sekoittele hetki. Lisää karkeaksi rouhitut saksanpähkinät. Kaada ruusukaali-pähkinäseos voideltuun uuninkestävään vuokaan.

Kiehauta ruokakerma. Lisää puolet juustoraasteesta. Sekoita, kunnes juusto sulaa. Mausta pippurilla. Kaada seos vuokaan. Ripottele päälle loppu juustoraaste. Kuorruta 225-asteisessa uunissa 10 minuuttia.

Arvio

Helppo ja nopea tehdä, hyvä perusgratiini, johon pähkinät toivat uudenlaista suutuntumaa. Koska kermassa pannulla haudutettu ruusukaali on ollut jo pitempään talvikauden lempiruokiani, tämä maistui tutulta ja lohturuualta. Olin koko torstain mahakipuisa, joten en jaksanut laittaa mitään erityistä lisäksi. Syötiin siis gratiinia ruissämpylöiden kaverina.

Omia kehitysehdotuksia: kauniimpi uunivuoka, vahvempi juusto, proteiinilisäke. Ruusukaalia vierastavan Markon kehitysehdotus: jotain muuta kaalia. Itsekin luulen, että parsakaali olisi pähkinöiden kanssa gratiinissa hyvää, mutta kukkakaalia en tähän laittaisi. Vaikka ei siis mennytkään ihan nappiin, luulen, että tämä resepti jää jossain muodossa minulla käyttöön.

Tein itse asiassa Martoilta myös toisen reseptin, jossa oli myös saksanpähkinöitä. Torstain vatsavaivat kummittelivat edelleen lauantaina ja kaipasin töihin kevyttä mutta täyttävää lounasta. Testiin meni siis hyvältä kuulostava salaatin tapainen ratkaisu.

Kvinoa-omenasalaatti

1 ½ dl kvinoaa

½ kurkku

2 hapanta omenaa

5 rkl murskiattuja saksan- tai hasselpähkinöitä

tuoretta basilikaa

Kastike:

1 rkl oliiviöljyä

2 rkl sitruunamehua

¾ tl suolaa

mustapippuria

1 rkl valkoista balsamicoa

Keitä kvinoa ohjeen mukaan ja anna jäähtyä hyvin. Paloittele kurkku ja omenat. Hienonna basilika. Sekoita kaikki ainekset kvinoan kanssa. Sekoita kastikkeen ainekset ja lisää salaatin joukkoon.

Arvio

Tästä ruuasta ei ole kuvaa, koska en ole ehkä koskaan ennen syönyt näin rumaa ruokaa. Kirjan kuvassa ruoka näytti ihanalta, mutta valmis ei vastannut oletusta millään tavalla. Ihmekö tuo. Kuvassa esiintyi kurkun, saksanpähkinän ja basilikan tilalla paprikaa, persiljaa, paahdettuja cashewpähkinöitä ja bonuksena vielä punasipulia. 

Valmis ruoka oli myös itse asiassa vähän pahaa, osittain siksi että onnistuin keittämään kvinoan vahingossa puuroksi. Lisäksi reseptissä on kastiketta suhteessa kvinoaan ihan liian vähän, joten sitä oli pakko jatkaa. Luulen myös, että kuvan paprikalla, persiljalla, punasipulilla ja cashewpähkinöillä olisi tullut paitsi esteettisempi, myös huomattavasti paremman makuinen kokonaisuus. Tämä oli siis kaikin puolin huti, mutta toimi sentään lounaana niin, että oli juuri sopivaan aikaan seuraavan kerran nälkä - eli normipäivää ajatellen aivan liian aikaisin.

Hölmö salaattivalinta ei saa minua silti vielä laittamaan marttakirjaa kiertoon, sen verran hyvä perusteos on kyseessä. Suosittelen erityisesti lahjaksi omilleen muutavalle tai ruuanlaittoa muuten opettelevalle.

Kiasma & kainomieli

Kävin viikonloppuna tuulettumassa Helsingissä. Rakas ystäväni muuttaa vielä määrittelemättömäksi ajaksi maailmalle ja kutsui yläasteaikaiset kaverit juhlimaan itsensä ulos koto-Suomesta. Ihanaa ja haikeaa samaan aikaan.

Mutta kyllä juttu on niin, että vaikka elämä on kuljettanut meitä hyvin hämmentävän eri suuntiin, joku käsittämättömän vahva side teinivuosien ystäviin on aina olemassa. On niitä, joita ei ole nähnyt vuosiin, mutta kahdeksan tunnin hegailu parinkymmenen neliön yksiössä ei tunnu yhtään oudolta. Niitä joiden kanssa juttu jatkuu siitä, mihin se viimeksi jäi, oli se sitten tammikuussa tai toissavuonna. Ja mikä tärkeintä, siellä on ihmisiä, jotka ovat tunteneet minut silloin, kun olin 15-vuotias pikkuvanha paskanaama ja puhuvat minulle edelleen. Se vaatii paljon suurempaa luonteenlujuutta kuin itse ainakaan toistaiseksi voin sanoa omaavani.

Voi sitä naurun, itkun, jaettujen tarinoiden ja syödyn ruuan määrää.

Aivan liian lyhyiden yöunien jälkeen (ei voi nukkua, jos pitää höpötellä) käytiin Riian, Markon ja Jensin kanssa sunnuntain ratoksi kurkkaamassa remontin jäljiltä avattu Kiasma ja sen Robert Mapplethorpe näyttely.

(Lauantain Hesari muuten opetti minulle, että se on [meipltho:p], ei [mäpltho:p]! Olen pöyristynyt!)

En voi väittää olevani Mapplethorpe-asiantuntija, kun havahduin miehen olemassaoloon kunnolla vasta viime kesänä. Näyttely oli kuitenkin vaikuttava ja puhutteli monella tasolla - eikä vähiten siksi, että Patti Smithin kirja ja kaikki sen herättämät tunteet olivat vielä niin tuoreessa muistissa.

Mapplethorpen filosofian kiteyttävä "I want to see something I've never
seen before" tervehtii näyttelyvierasta heti ovella.

Julkkisten ja muiden tuttujen hahmojen muotokuvat ovat minusta aina kiehtovia, mutta Mapplethorpella oli hyppysissään taito, jota en ole monella nähnyt. Näennäisesti yksinkertaisia, mutta täydellisesti sommiteltuja ja käsittämättömän kauniita kuvia, joissa kaikissa tuntui tulevan esiin jotain olennaista kuvattavan persoonasta. Intiimejä kasvokuvia ja veistoksellisen esteettisiä vartaloita. Olisin voinut tuijotella esimerkiksi Ajitto- ja Thomas-sarjoja tuntikaupalla.

Riian kanssa vietettiin tovi jos toinenkin ihaillessa valoa ja varjoa sekä miettiessä, miltä kuvien henkilöitä asetelmia tuntuisi piirtää vaikkapa croquis-tunnilla.

Eniten kummastusta aiheutti K18-huone. Olen tunnetusti kainomieli, mutta en jaksanut niinkään hämmentyä niistä monimuotoisista genitaaleista ja SM-aiheista. Ensisijaisesti jäin pohtimaan huoneeseen laitettuja potretteja nuorista miehistä, yksin ja kaksin.

Kainousvaroitus! K18!

Ehkä K18-huoneen kuvat olivat valikoituneet intiimiysperustein. Kaikki Mapplethorpen muotokuvat menivät poikkeuksellisen lähelle kohdettaan, mutta K18-huoneen muotokuvissa kuva tuntui monesti melkein salaa otetulta. Vähemmästäkin tulee tirkistelevä olo. Tirkistelemättä ei silti voinut olla, koska kaunis sommittelu ja valaistus vetivät näissäkin puoleensa.

Muille kainomielille muuten kerrottakoon, että ne kaikkein rajuimmat otokset ovat jääneet Kiasman näyttelystä pois. Vastapainoksi peeniksiä ja sen sellaisia näkyi kyllä muuallakin näyttelyssä.

Fiittaan peniskuvassa.

Löysin monta teosta, jotka olisin halunnut printtina kotiin. Jätin kuitenkin julkaisun ja muun memorabilian ostamatta. Vielä. Näyttely on esillä syyskuuhun, joten ehdin sinne kyllä takaisin.

Koska en ole hyvä tiivistämään, viittaan suosiolla Veikko Halmetojaan: Viisi syytä mennä katsomaan Robert Mapplethorpen näyttely. Hyvä kokonaisuus, Hanna & Veikko seal of approval.