Kiasma & kainomieli

Kävin viikonloppuna tuulettumassa Helsingissä. Rakas ystäväni muuttaa vielä määrittelemättömäksi ajaksi maailmalle ja kutsui yläasteaikaiset kaverit juhlimaan itsensä ulos koto-Suomesta. Ihanaa ja haikeaa samaan aikaan.

Mutta kyllä juttu on niin, että vaikka elämä on kuljettanut meitä hyvin hämmentävän eri suuntiin, joku käsittämättömän vahva side teinivuosien ystäviin on aina olemassa. On niitä, joita ei ole nähnyt vuosiin, mutta kahdeksan tunnin hegailu parinkymmenen neliön yksiössä ei tunnu yhtään oudolta. Niitä joiden kanssa juttu jatkuu siitä, mihin se viimeksi jäi, oli se sitten tammikuussa tai toissavuonna. Ja mikä tärkeintä, siellä on ihmisiä, jotka ovat tunteneet minut silloin, kun olin 15-vuotias pikkuvanha paskanaama ja puhuvat minulle edelleen. Se vaatii paljon suurempaa luonteenlujuutta kuin itse ainakaan toistaiseksi voin sanoa omaavani.

Voi sitä naurun, itkun, jaettujen tarinoiden ja syödyn ruuan määrää.

Aivan liian lyhyiden yöunien jälkeen (ei voi nukkua, jos pitää höpötellä) käytiin Riian, Markon ja Jensin kanssa sunnuntain ratoksi kurkkaamassa remontin jäljiltä avattu Kiasma ja sen Robert Mapplethorpe näyttely.

(Lauantain Hesari muuten opetti minulle, että se on [meipltho:p], ei [mäpltho:p]! Olen pöyristynyt!)

En voi väittää olevani Mapplethorpe-asiantuntija, kun havahduin miehen olemassaoloon kunnolla vasta viime kesänä. Näyttely oli kuitenkin vaikuttava ja puhutteli monella tasolla - eikä vähiten siksi, että Patti Smithin kirja ja kaikki sen herättämät tunteet olivat vielä niin tuoreessa muistissa.

Mapplethorpen filosofian kiteyttävä "I want to see something I've never
seen before" tervehtii näyttelyvierasta heti ovella.

Julkkisten ja muiden tuttujen hahmojen muotokuvat ovat minusta aina kiehtovia, mutta Mapplethorpella oli hyppysissään taito, jota en ole monella nähnyt. Näennäisesti yksinkertaisia, mutta täydellisesti sommiteltuja ja käsittämättömän kauniita kuvia, joissa kaikissa tuntui tulevan esiin jotain olennaista kuvattavan persoonasta. Intiimejä kasvokuvia ja veistoksellisen esteettisiä vartaloita. Olisin voinut tuijotella esimerkiksi Ajitto- ja Thomas-sarjoja tuntikaupalla.

Riian kanssa vietettiin tovi jos toinenkin ihaillessa valoa ja varjoa sekä miettiessä, miltä kuvien henkilöitä asetelmia tuntuisi piirtää vaikkapa croquis-tunnilla.

Eniten kummastusta aiheutti K18-huone. Olen tunnetusti kainomieli, mutta en jaksanut niinkään hämmentyä niistä monimuotoisista genitaaleista ja SM-aiheista. Ensisijaisesti jäin pohtimaan huoneeseen laitettuja potretteja nuorista miehistä, yksin ja kaksin.

Kainousvaroitus! K18!

Ehkä K18-huoneen kuvat olivat valikoituneet intiimiysperustein. Kaikki Mapplethorpen muotokuvat menivät poikkeuksellisen lähelle kohdettaan, mutta K18-huoneen muotokuvissa kuva tuntui monesti melkein salaa otetulta. Vähemmästäkin tulee tirkistelevä olo. Tirkistelemättä ei silti voinut olla, koska kaunis sommittelu ja valaistus vetivät näissäkin puoleensa.

Muille kainomielille muuten kerrottakoon, että ne kaikkein rajuimmat otokset ovat jääneet Kiasman näyttelystä pois. Vastapainoksi peeniksiä ja sen sellaisia näkyi kyllä muuallakin näyttelyssä.

Fiittaan peniskuvassa.

Löysin monta teosta, jotka olisin halunnut printtina kotiin. Jätin kuitenkin julkaisun ja muun memorabilian ostamatta. Vielä. Näyttely on esillä syyskuuhun, joten ehdin sinne kyllä takaisin.

Koska en ole hyvä tiivistämään, viittaan suosiolla Veikko Halmetojaan: Viisi syytä mennä katsomaan Robert Mapplethorpen näyttely. Hyvä kokonaisuus, Hanna & Veikko seal of approval.