Paikka vapaana

Yhdessä Facebook-ryhmässä keskusteltiin hiljattain J.K. Rowlingin Paikka vapaana -romaanista ja siitä tehdystä minisarjasta. Luin kirjan muutama vuosi sitten ja tykkäsin ihan todella paljon. Koukutuin tarinaan poikkeuksellisen tehokkaasti ja vaikutuin kerronnasta. Oikean maailman tapaan henkilöhahmot eivät olleet mustavalkoisesti hyviä tai huonoja tyyppejä: sivujuonesta riippuen sama hahmo saattoi olla todella luotaantyöntävä tai kerätä sympatiat puolelleen.

Kuva

Ryhmässä näytän kuuluvani kirjasta tykänneenä kuitenkin selvään vähemmistöön. Moni on kokenut tunnelman liian ahdistavaksi, hahmot vastenmielisiksi ja joku oli jopa heittänyt kirjan roskiin, ettei vahingossakaan tulisi levittäneeksi kurjuutta kenellekään eteenpäin.

Olin ymmälläni. Sitten aloin pohtia omaa suhdettani ahdistavaan viihteeseen. Hyvä draama on aina paikallaan, mutta kieltämättä vaikkapa realistiset sotakuvaukset tai vakavaa sairautta käsittelevät elokuvat ovat minulle aina todella vaikeaa katsottavaa.

Imaistun helposti kirjojen maailmaan ja tykkään siitä tunteesta, kun tapahtumat alkavat visualisoitua päässäni: kuvat kehittyvät tekstin mukana ja hahmot muotouvat oman näköisikseen tarinan edetessä. Muutenkin olen aika visuaalinen kokija, ehkä siitä syystä elokuvat aiheuttavat minulle paljon suurempia ahdistustiloja kuin itse kuvittamani teksti. Joskus se on tehnyt leffailtavalinnoista liki mahdottomia: kaveri haluaisi katarsisviihdettä, itse antautuisi jonkun paljon kevyemmän valinnan vietäväksi.

Hyvänä esimerkkinä leffa-ahdistuksesta toimii viime perjantaina katsomamme Nightcrawler. Elokuva oli ihan todella hyvä, mutta koin sen tapahtumat, päähenkilön ja tunnelman niin ahdistavaksi, että ehdin toivoa sen loppumista kovaan ääneen varmaan viiteen kertaan elokuvan aikana. Klassikkopuolelta löytyy esimerkiksi Kubrickin Full Metal Jacket, joka on eittämättä yksi parhaita näkemiäni elokuvia, mutta en aio katsoa sitä enää koskaan.

Sama ilmiö toistuu muutenkin: surullisia kirjoja lukiessa itken ani harvoin, mutta elokuvia, sarjoja tai näytelmiä katsoessa tulee vollotettua tämän tästä. Ihanan elokuvan jälkeen en myöskään haluaisi päästää sen tunnelmasta irti, enkä aina pystykään. Kirja tapaa seuraamaan huomattavasti vähemmän aikaa. Fiilikset voivat tarttua, mutta harvoin kaappaavat kokonaan mukaansa.

Siksi mielelläni kulutan vaikeita teemoja käsittelevät teokset nimenomaan tekstimuodossa.

Toisaalta sitten kun kirja onnistuu luikertelemaan tarpeeksi tehokkaasti nahan alle, siitä ei pääse eroon ollenkaan. Patti Smithin Just Kidsin jälkeen olin itkuisa ja maani myynyt koko illan. Luettuani Reidar Palmgrenin Tunnelin ensimmäisen kerran en pystynyt nukkumaan, koska kirjan lopun herättämät mielikuvat olivat niin vahvoja. Tuomas Kyrön Liitto taas jäi aikanaan kesken, koska näin toistuvasti unta, että Marko pahoinpitelee minua. Rajansa kaikella.

Vaikka Rowlingin romaani tempaisikin mukaansa sen verran pahasti, että jouduin perumaan sovitun menon saadakseni luettua sen loppuun, The Casual Vacancy ei vyörynyt ylitseni. Nyt asiaa pohdittuani BBC:n ja HBO:n yhteistyönä tekemä sarja kuitenkin pelottaa. Jos tarina on ollut noin kokonaisvaltainen kokemus muille lukijoille, mitä se tekee minulle minisarjamuodossa?

Huomattavista riskeistä huolimatta harkitsen kaikkien kolmen osan bingettämistä pääsiäismaanantaina. Ehkä sen takia voisi jo aktivoida HBO Nordicin kokeilujaksonkin. Ellei joku palvelua lähipiirissäni jo käyttävä vapaaehtoistu kokemaan potentiaalista kurjuutta ihan seuran vuoksi.