Lemon at her

Hei rakkaat ystävät: seuraavalla kerralla ulistessani, etten löydä uutta musiikkia, muistuttakaa että vanhoissa suosikeissakin on vaikka miten paljon, mistä ammentaa.

Kuten vaikka Lemonatorissa.

Onneksi, onneksi, onneksi uhmasin väsymystä ja otin lauantaina suunnan kohti Helsinkiä katsomaan bändin jäähyväiskeikkaa. En olisi toiminut näin viisaasti, ellen olisi älynnyt ostaa lippua heti niiden tultua myyntiin heinäkuussa.

Hyvin tehty, Hanna. Taputuksia olalle optimistisesta ennakoinnista!

Istuttiin Venlan kanssa keikan jälkeen Henry's Pubin terassilla ja mietittiin, ettei keksitä keikasta mitään huonoa sanottavaa. Kaksi päivää asiaa sulateltuani en keksi vieläkään.

Tai jos nyt väkisin täytyy, niin:

a) The Killer I jäi kuulematta ja

b) tämä oli Lemonatorin viimeinen keikka ikinä.

Tunnen samanlaista parhauskokemuksen jälkeistä kaihoa kuin The Arkin samassa paikassa ja samassa seurassa koetun jäähyväiskeikan jälkeen. Kenen keikalla minä nyt käyn tanssimassa? Kuka nyt kirjoittaa elämän nurjistakin puolista voimauttavaa powerpoppia?

Tanssin, lauloin, kyynelehdin mutta enimmäkseen hymyilin. Ihanaa ja vapauttavaa.

Tyylikäs lopetus tyylikkäälle bändille - jostain syystä yllättävän väljällä Tavastialla. En väheksy Turun tai Tampereen keikkoja ollenkaan, olen kuullut niiden olleen yhtä lailla erinomaisia, mutta minulle oli tärkeää olla läsnä juuri Tavastialla, sillä ihan viimeisellä, bändin kotiareenalla.

En itsekään muistanut, miten tärkeä osa elämääni tämä bändi on ollut intensiivisissä sykäyksissä jostain vuodesta 1996. Lämmin kiitos, jotenkin jo kaksikymppisenä ja silti liian aikaisin pillit pussiin laittanut Lemonator. Teillä on aina paikka sydämessäni. Kunhan joku ulkopuolinen tekijä aika ajoin siitä minua muistuttaa.

Tulipa ostettua itselle muistutukseksi se sitruunapaitakin, jonka hankkimisesta olen haaveillut reilusti yli viisitoista vuotta. Seuraavaksi voisin viimeinkin hankkia maan mainion Shake, Shake, Shake -levyn. Se kun on ainoa, joka Spotifyn myötä on jäänyt hyllystäni uupumaan.

Sänkykauppoja

Olen elänyt verrattain vanhaksi ilman, että on tarvinnut tehdä ns. aikuishankintoja. Asun vuokralla, kesäauto on lainassa äidiltä, valtaosa huonekaluista on saatu tai pelastettu perheen ja kavereiden vanhoista.

Nyt tuli uuden hyvän sängyn hankinta ajankohtaiseksi. Aikuishuonekaluosotos on aiheuttanut jonkin verran stressiä. Haasteetta projektiin toivat etenkin erilaiset mieltymykset: toinen halusi 140 cm leveän, siron mutta jämäkän runkopatjan hintahaarukalla 400-600 euroa. Toisen haaveissa oli 160 cm leveä, jämäkkä jenkkisänky, hintahaarukka 900-1000 euroa. Tekstistä löytää kahden kahta selkäkipuista yhdistävät adjektiivin, kaikessa muussa lopulta joustin.

Koska itse olin tällä kertaa se pihistelijä, kuuntelin kyllä järjen ääntä ja pääsin nopeasti kiinni siihen ajatukseen, että hyvästä sängystä kannattaa maksaa. Leveään jenkkisänkyyn en ole ajatuksena tottunut vieläkään - sehän on massiivinen, eikä sinne alle voi laittaa edes säilytykseen mitään! Sellainen meille nyt silti tulee.

Tänään varattiin pari, kolme tuntia aikaa koluta kaupungin sänkykaupat läpi. Vartti riitti. Mentiin ensin Stemmaan alennuksessa olevan Aalto-sänkypaketin perässä. Aalto oli ihan ok, mutta voittaja löytyi vierestä.

Kaksi viikkoa pitää odottaa harmaan rungon toimitusta ja meille kuljetukseen sopivaa vapaapäivää, mutta perjantaina 11.9. meille siis muuttaa kuvan etualalla oleva Meri-sänky. Alekausi on vielä menossa, joten hintaa tuli 699 euroa ja autoa saa lainata Stemmasta ilmaiseksi, jos itse kannetaan. Ei edes tuntunut pahalta höylätä sänkyä luottokortille, kun tiesi, että ostos on hyvä. Takuukin on voimassa kymmenen vuotta.

Tietysti tämä tarkoittaa myös sitä, että on kaksi viikkoa aikaa keksiä uusi säilytyspaikka sängyn alle tungetuille tavaroille pitää keksiä uusi paikka. Argh. Mutta ehkä se on sen arvoista, Markon selkä kun päästi iloisen ruks-äänen jo ensimmäisellä koemakuulla, enkä itsekään meinannut malttaa nousta sängyltä ollenkaan.

Parempia ja selkäystävällisempiä yöunia siis odotellessa. Ilmoitukseni jäädä Stemmaan odottamaan sängyn toimitusta ei valitettavasti saanut myyjältä kannatusta.

Kahville Kuopioon

Mitä tehdään kun pahin muuttokaaos on selätetty ja viikkovapaat osuvat hassusti perjantaille ja lauantaille? Tietysti laitetaan puristamaton kolttu päälle, hypätään bussiin ja poistutaan kaupungista edes hetkeksi.

Kävin siis perjantaina pikaisella päiväreissulla Kuopiossa. En ihan oikeasti tiedä, oliko se tässä väsymystilassa järkevää, mutta halusin ehdottomasti nähdä VB-valokuvakeskuksen näyttelyn ennen kuin se päättyy.

Loppupeleissä päiväreissu osoittautui erinomaiseksi ratkaisuksi, vaikka olinkin jälkeenpäin vielä enemmän poikki. Molempiin suuntiin oli istuttava kaksi ja puoli tuntia paikoillaan, olla ihan vaan jouten: en voinut silittää, käydä läpi papereita tai organisoida kaappeja uudelleen. Sen luonteinen tauko tuli ehdottoman tarpeeseen.

VB oli ehdottomasti taas näkemisen arvoinen ja olihan edellisestä kerrasta jo vähän turhan pitkään jo vierähtänyt. Tosin tuli taas kirottua, ettei omasta budjetista lohkea 2300 euroa taidehankintaan, vaikka se kuinka esittäisi George Harrisonia.

Kerrankin muistin myös ilmoittaa kaupunkiin saapumisestani etukäteen ja sain lounasseuraksi Jarin. Mitä oivallisin tilaisuus istahtaa viimeinkin Kahvila Kaneliin, josta olen haaveillut jo vuosia. Visiitti ei jää viimeiseksi, lupaan sen.

Tällä reissulla ehdin viimeinkin käydä myös Kuopion taidemuseossa. Yksi aukko sivistyksessä paikattu, hurraa! En voi sanoa olleeni erityisen vaikuttutunut (paitsi museokaupasta), mutta onpa ainakin parempi käsitys siitä, mitä ja minkälaisissa puitteissa museolla on tarjolla. Ja olihan synttärisankarien Leonardo da Vilhun ja Pekka Halosen näyttelyt varsin symppikset, eikä lippuhinnatkaan päätä huimaa.

Olen sanonut sen ennenkin ja sanon taas: Kuopio on erinomainen minilomakohde. Nyt en valitettavasti ollut perillä neljääkään tuntia, mutta mukava irtiotto silti.

Kuopion kahvilarintaman puolesta olisin viihynyt pitempäänkin. Kanelin jälkeen käytiin Jarin kanssa vielä testaamassa Sokoksen takana oleva uutukainen Poeme Laari & Café, koska Jari halusi pähkinöitä. Olin Kanelin salaatista vielä ihan täynnä, mutta chilimarenki huuteli nimeäni kahvilapuolella.

Ei taida jäädä tämäkään visiitti viimeiseksi.

Hynttyyt yhteen

Olemme viimeinkin päässeet hankalasta kahden talouden ikeestä. Hurraa sille. Hassuttaa, että melkein seitsemän vuoden jälkeen joudumme viimeinkin käsittelemään perusasioita, jotka monet muut kohtaavat jo paljon aiemmin: raha, siivous, pyykkäys, vuorokausitrytmi, pelikuulokkeet, sen sellaiset.

Itse muutto meni varsin kivuttomasti, mutta prosessissa ja valinnoissa kipuiltiin senkin edestä. Tavaramäärä lopulta ratkaisi: yhden huoneen tavarat on paljon järkevämpää siirtää neliöiltään vähän isompaan asuntoon kuin kaksion tavarat vähän pienempään, vaikka siinä kuinka olisi isompi varastokoppi ja lasitettu parveke. 

Toki olen neljä vuotta ehtinyt tunkea siihen pikkuiseen varastooni ja kaappeihin ties mitä, joten rankalla kädellä karsiminen oli tosiasia. Markolta meni kierrätykseen ja kaatopaikalle enimmäkseen huonekaluja ja vanhoja vaatteita, mutta itse poistin ja kierrätin säkkikaupalla käyttötavaraa ja rakkaita muistoja.

Kuluttavinta onkin ehkä ollut, kun jokaisen esineen kohdalla piti oikeasti pohtia, tarvitseeko sitä enää ja raaskiiko sitä kuitenkaan heittää pois. Tunnustettakoon, että muutaman nyssäkän ja laatikon jätin odottamaan vielä tulevaa. Minulla on tapana kiintyä esineisiin, eikä kaikkea mitenkään pystynyt prosessoimaan kerralla.

Raivausprojektin sistustus: siistit pinot, ei pölyä.

Pakotin raivatessa itseni kuitenkin muistamaan, että viimeistään näin muuttuvien olosuhteiden myötä monista rakkaistakin tavaroista ja muistoista voi ja kannattaa luopua, kaikkea kun ei voi pitää pölyä keräämässä nurkissa. Vanha lempitakkini sai uuden kodin Rantakylästä, Fidaan kannoin kasakaupalla elokuvia ja levyjä. Kaikkia Millenium-ajan BSB-julisteitakaan ei ehkä tarvitse säilyttää - mutta NKOTB-virheistäni oppineena säästin kuitenkin joitakin.

Tärkein prosessissa oppimani asia on silti se, etten ikinä enää hoida yhtään mitään muuttoa samalla viikolla kuin palaan kesälomalta töihin. Varsinkaan jos samaan aikaan on metsä mustikoita pullollaan ja on juuri ostanut kausikortin jumppaan. 

Ei ole nimittäin väsymyksellä rajaa. Jaksan touhuta iltayhdeksään ja sen jälkeen vain lakkaan toimimasta. Nukun kuin tukki, en näe unia. Ehkä olotila alkaa normalisoitua sitten, kun viimeisetkin kaapit on käyty läpi ja järjestetty uudelleen. Ei niitä ole enää kuin pari jäljellä, joten toivo häämöttää jo kulman takana. Tai kattilakasojen alla. Jossain siellä kuitenkin.

Akuutilla ostoslistalla on vielä uusi sänky ja ruokapöytä. Tässä järjestyksessä. Jostain syystä se tuntuu kaikkein ylivoimaisimmalta - sängythän pitää käydä koemakaamassa. Eikö joku vaan voisi kantaa sopivan ja edullisen huippusängyn makkariin, jos nätisti pyydän?

Kesäkirjat

Heinäkuussa tulin suunnittelematta lukeneeksi ehtaa kesäkirjallisuutta: dekkarin, vampyyrihömppää ja sen ainoan oikean Kesäkirjan.

Alan Bradley: Piiraan maku makea

Alan Bradleyn dekkarissa seikkailee 11-vuotias Flavia de Luce, jonka kotoa löytyy vuorokauden sisällä sekä kuollut jänkäkurppa että kuollut mies. Tarina etenee nopeasti ja Flavia sitäkin nopeammin, eikä klassikkodekkaritraditioon sopivasti paikallisella poliisilla ole asiaan paljon sanomista. Vauhtia ja vaarallisia tilanteita riittää, minkä takia tarina häilyi mielestäni vähän ärsyttävästi uskottavuuden rajoilla alusta loppuun. Piiraan maku makea oli kuitenkin kaikin puolin viehättävä ja nykyään niin synkässä dekkarimaailmassa virkistävä tuttavuus. Myönnettäköön kuitenkin, etten tätä postausta aloittaeesani meinannut kuollaksenikaan muistaa lukeneeni koko kirjaa. Piti oikeasti kaivaa verkkokirjastosta lainahistoria, ennen kuin muistin! Kesäkirjalle se ei välttämättä ole huono ominaisuus, joten suosittelen nollauslukemiseksi. Kansikuvan sen sijaan muistan paremmin kuin hyvin, se on mielestäni poikkeuksellisen onnistunut. Eli kustantajan suosittelen teettämään tästä ja sarjan muista kansikuvista postikortteja ja vaikka sisustustaulujakin. Ostaisin.

Eipä muuten näytä hullummalta kirjasarjan toisetkaan kansiversiot...

Charlaine Harris: Veren sitomat

Ennen kesälomaa aivot oli ihan puuroa ja silloin Sookien sattumukset ovat parasta luettavaa. Yleensä Harrisin kirjoja lukiessa minua on vaivannut jatkuva tapahtumien ilotulitus, suvantokohtia ei ole ja vaikka kuinka olisi telepaatti, vampyyrien, ihmissusien, keijujen ja muodonmuuttajien ristitulessa, ei oikeasti voi olla koko ajan niin eeppistä menoa. Veren sitomat olikin erilainen. Juonta vietiin kyllä eteenpäin, mutta jotenkin tuntui, ettei kirja alkanut ollenkaan, eikä siihen siis rakentunut kunnon kaarta. Ja kas, vaikka olikin kiva, että Sookien siviilielämä sai vähän enemmän tilaa, loppupeleissä se tuntuikin virkistävän sijaan vähän tylsältä. Ehkä seuraavassa ollaan taas huomattavasti suurempien taisteluiden keskellä.

Tove Jansson: Kesäkirja

Melkein hävettää tunnustaa, etten ole lukenut yhtään Janssonin aikuisten kirjaa aiemmin. Keskiössä ovat saarella kesää viettävät Sophia ja isoäiti, joiden yhteinen maailma on leikikäs, mutta paikoin taustavireltään hyvinkin vakava. Janssonin kieli on tässäkin pienieleistä ja soljuvaa, sen herättämät mielikuvat vahvoja ja tarinat samaistuttavia. En silti jotenkin päässyt Sophian ja isoäidin maailmaan kiinni, mutta taisinkin lähestyä sitä ihan väärästä suunnasta. Kesäkirja on mökillä riippumatossa, rauhassa puistossa tai kotisohvalla kesäisenä sadeiltana luettava kirja, ei matkakirja tai aamupalan lomassa pari sivua kerrallaan luettava kirja. Seuraavalla kerralla olen viisaampi.