Raikas vappusää

Ulkona tuiskuttaa lunta ihan urakalla ja sen keskellä tuntuu vähän typerältä suunnitella kesälomamatkaa. Kalenteri - sekä perinteinen että uutukainen bullet journalini! - kuitenkin kertoo, että lähtöön on enää kuukauden verran aikaa, joten loputkin varaukset olisi varmaan syytä hiljalleen hoitaa pois alta. 

Menomatka ja majoitukset Malmösta ja Tukholmasta on jo plakkarissa, mutta kasa junalippuja erinnäisissä Pohjoismaissa sekä paluulautta on vielä varaamatta. Karttojakaan en ole vielä saanut selailtua, vaikka yleensä tässä vaiheessa Google Maps on jo tupaten täynnä omia paikkamerkintöjä.

Voisi illan ratoksi myös ostella lisää tapahtumalippuja, bongasin nimittäin toisenkin potentiaalisen keikan sopivasti Tukholmasta. Kukas sitä Ruotsiin asti pelkän Radioheadin takia lähtisi, ei tule ihan turha reissu nyt.

(Kyllä, se oli vitsi.)

Koska perinteiselle vapputerassille ei liene tänä vuonna asiaa, pitäisi varmaan korkata sima, että saisin kiinni siitä, missä kohtaa vuotta ollaan menossa. Ehkä simalasin kyydittämänä kartatkin alkavat jo houkuttaa?

Vaan ei niin pahaa, ettei jotain hyvääkin. Ei ehkä tunnu vappuviikonlopulta, mutta kerrankin ei tarvitse ulista, että kevät etenee niin kiitämällä, etten ehdi sitä edes huomata. 

Vinossa, osa 2

Fysioterapeutin kontrolli nilkan virheasennosta oli tänään.

Vähän lannistava reissu, vaikka ei ihan niin lannistava kuin olisi voinut olla. Jotain olen nimittäin osannut tehdä tässä välissä oikein: sain palautetta, että osaan jo seisoa oikeassa asennossa ja kyykky on parantunut huomattavasti.

Tasapainossa en sen sijaan oikealla puolella tahdo vieläkään pysyä ja syy löytyikin sitten pakarasta, tarkemmin keskimmäisestä pakaralihaksesta. Siitä samasta, jonka takia kävin fysioterapeutilla jo viisi vuotta sitten.

Sitä ei tietysti pysty sanomaan, johtuuko virheasento heikosta pakarasta vai onko pakara heikentynyt huonon asennon takia, mutta koko raajaa pitää nyt jumpata, päähuomion kohteena siis gluteus medius.

Aloitin uudet korjaavat jumppasarjat varovaisesti salilla tänään ja kylläpä muuten tuntuu imakalta, kun yrittää pitää tekniikan puhtaana. Mutta yritän nyt tsempata, että saisi edes jotain tukea lihaksistoon kesään mennessä.

Typerin olo tulee siitä, miten huonosti oman kroppansa tuntee. Kaikki virheasennot ovat silmin nähtävissä ja fyysisestikin helposti tunnistettavissa, mutta en huomannut mitään ennen kuin ulkopuolinen ihminen - joka bongasi ne minuuteissa - mainitsi niistä minulle.

Saa nähdä, kuinka tässä vielä käy. Ennemmin haluaisin saada asennon kuntoon treenaamalla enkä apuvälineillä (katson teitä, kalliit tukipohjalliset), mutta kyllähän se tällaista luonnetta turhauttaa, kun välittömiä tuloksia ei näy, vaikka kuinka saisikin hyvää palautetta.

Yölinjalla

Viime viikolla tuli kokeiltua pitkään harkitsemani matkustusvaihtoehto, yöbussi Joensuusta Helsinkiin. Olisi varmaan jäänyt nytkin väliin, mutta iltajunalta ei ollut jatkokyytiä, eikä aamukuuden juna houkuttanut, kun siinä tuntuu aina menevän puoli päivää hukkaan.

Ennen lähtöä jännitti ihan hulluna, sillä en ole kummoinenkaan bussissa nukkuja. Ja olihan niitä miinuksia, mutta vastapainoksia myös plussia.

+ Ehdin olla perjantaina kiireettömästi kotona: pakkasin rauhassa, käytiin Markon kanssa kävelyllä ja oluella, silitin lakanapyykin, luin kirjani loppuun, söin iltapalaa ja kävin suihkussa.
+ Olin Karkkilassa lauantaiaamuna jo 9.15, vaikka Helsingissä piti hengailla tunti ennen aamun ensimmäistä bussia.
+ Picnicin kohtuuhintainen aamiaissetti (kahvi + tuoremehu + taivaallinen chiapuuro 5,90) kantoi perillä odottelevaan brunssiin asti ja Kamppi oli aamutuimaan ihanan rauhaisa.
+ E-tason uusi, siisti ja ilmainen vessa pelasti paitsi aamun, koko päivän.

- Bussin penkit oli muotoiltu oudosti, ne olivat kyllä hyvät istua, mutta hankalat makoilla. Samoin uuden mallinen turvavyö teki vaaka-asennosta mahdottoman.
- Lappeenrannassa kuski vaihtui ja uusi päätti kuuluttaa kaikki pysäkit isoon ääneen mikrofoniin, edellinen kun oli ystävällisesti hiljaista tyyppiä.
- Bussi lähti Lappeenrannasta kolmen korvilla, joten kyydissä oli myös baarista kotiin matkaavia kourallinen. Korvatulpista (ja pyynnöistä olla hiljempaa) ei ollut ratkaisevaa apua. Onneksi jäivät Taavetissa.

Turhaan siis jännitin, plussat ylittävät laadullisesti miinukset mennen tullen. Sain jopa nukuttuakin vähän, jos en nyt merkittävän paljon tai sikeästi. Voin hyvin käyttää yhteyttä toistekin, jos seuraavana päivänä on tärkeää menoa. Nyt ohjelmassa oli vain hengailua, niin pieni nuokunta ei haitannut ja kahviakin oli saatavilla riittämiin.

Ja kyllähän ne majapaikan ovella vastassa olleet iloiset laulelijat piristivät kummasti.

Tekemisen tarve

Jotenkin tehoton ja epäluova olo. Tuijottelen päivästä toiseen tyhjää tekstikenttää, mutta ajatus karkaa aina juuri ennen kuin saan sen kanavoitua sormista ulos.

Toisaalta samaan aikaan on palo päästä puuhaamaan jotain konkreettisemmalla tavalla luovaa. Yhtenä iltana en oikeasti pystynyt nukahtamaan, kun mietiskelin, miten kivaa olisi tehdä savitöitä ja etenkin dreijata. En ole keksinyt, mihin muuhun harrastukseen voisin tämän käsillä tekemisen tarpeen kohdistaa ja olo on aika hölmö.

Olen myös viikon sisään nähnyt kaksi musiikkinäytelmää, nekin saivat kytemään jotain, jota en osaa yhtä tarkasti määritellä. 

Yleensä kevään tullen tekee mieli siivota ja istuttaa. Nyt tekisi enemmän mieli heittäytyä ja oppia. Väylät vaan ovat hakusessa. Kaikki kansalaisopiston kiinnostavat kesäkurssit ovat alkaneet jo maaliskuussa. Olisin tässä hetkessä kypsä vaikka villiyrttikurssille, mutta vielä tulossa olevat tiiviskurssit järjestetään aikoina, jolloin en pääse. 

Mattojen kutominen taitokorttelissa? Keittokirjahaasteen paluu? Kirjaston elämäntaito- tai DIY-hylly? Youtube-joogakurssit?

Send help.

Joutavaa näpertelyä

Viime viikolla kaivoin yli vuoden keskeneräisinä korissa odotelleet säärystimet taas työn alle. 

Jämälankaprojektin langat loppuivat kesken - siksi ne olivatkin jääneet odottamaan parempia aikoja - ja talsiessani räntäsateessa hakemaan naapurista täydennystä lankakoriin mietiskelin, että olisipa kiva, jos oikeasti voisi sanoa harrastavansa käsitöitä eikä vaan näpertelisi juttuja ilman suurempaa päämäärää.

Mistä ihmeestä tämä ajattelumalli kumpuaa?

Laskeskelin nimittäin tehneeni valmiiksi viime syyskuusta lähtien ainakin kaksi paria Totoro-lapasia, viisi paria aikuisten sukkia (neljät lahjaksi, yhdet itselle), neljä paria vauvansukkia, yhden norjalaismyssyn ja vastasyntyneen tumput, kaulaliinan, huppuna toimivan tuubihuivin ja joogasukat. Sitten on niitä keskeneräiseksi jääneitä ja purettuja projekteja myös melkoinen pino.

Talvikauden 2016-2017 aikaasaannoksia. Pikkusukkien dokumenttikuva on
lainattu Suvilta, kun itse unohdin kuvata yhtään paria.

En ehkä osaa tehdä hienoja kiljoonan langan kirjoneuleprojekteja, tehtaile fiinejä kuviosukkia monsteritahtia tai jaksa keskittyä isompiin vaatekappaleisiin, mutta ehkä tässä voi jo sanoa harrastavansa neulomista, eikös juu?