Koronapäiväkirjat 2

Kohta viisi viikkoa kotona. Yhtä kauan siitä, kun olen viimeksi meikannut. Tukka näyttää mopilta ja olen taantunut takaisin äitiysloman aikaisiin löysiin trikoovaatteisiin. Toisina päivinä se ahdistaa, mutta enimmäkseen ei kiinnosta.

Ensimmäisten viikkojen vihaisuus on nyt muutenkin vaihtunut välinpitämättömyyteen. Arki rullaa lapsen ehdoilla ihan sujuvasti, mutta sen ulkopuolella ei mikään. En enää tiedä, toivonko saavani palata töihin toukokuussa tai edes ennen juhannusta. Passi vanhenee kohta, mutta en tiedä, onko sen uusimisessa mitään järkeä.

En myöskään tiedä, toivonko että hallitus alkaa purkaa rajoituksia toukokuun puolivälistä alkaen vai toivoisinko niiden jatkuvan. Kaikki vaihtoehdot pelottavat, jos annan niiden ajattelemiselle yhtään tilaa. Olen onnellinen, koska ei tarvitse olla tekemässä minkäänlaisia päätöksiä.

Lauantaina yritin hakea salilta kahvakuulaa lainaan ja pelkästään aulassa pyörähtäminen alkoi vähän itkettää, koska se muistutti kaikesta normaalista, jota ei nyt ole. Satuin myös väärään hetkeen eli kuula jäi toistaiseksi saamatta. Jospa seuraavasta yrityksestä selvittäisiin kyyneleittä.

Oma mielenterveyteni on ollut viime aikoina ihan hyvällä tolalla, mutta silti kasassa pysyminen on veitsenterällä taiteilua. Pelottaa niiden puolesta, joilla asiat on huonommalla tolalla ja ne, joilla ei ole turvaverkkoa pitämässä pystyssä. Ahdistaa kaikki ne ihmiset, joiden taloudellinen tilanne ei kestä lomautuksia. Surettaa kaikki irtisanotut. Itkettää kaikki turhat koronakuolemat. Turhauttaa kun oikein mitenkään ei voi olla avuksi.

Istun siis hiekkalaatikolla lapiohommissa ja hengitän. Muutakaan en voi. 

En tosin taida olla ainoa, jota epätietoisuus ja poikkeusolot ovat alkaneet syödä. Tämä instapostaus puhutteli tänään kovasti.

Maaliskuun kirjat

Rebecca Solnit: Miehet selittävät minulle asioita

Nimen ja esipuheen perusteella odotin kevyempää esseekokoelmaa, mutta tämä nykypäivän klassikko oli täynnä painavaa asiaa alusta loppuun. Kaikesta huolimatta esseet on helppo lukea, omaksua ja sisäistää. Esimerkkitilanteet ovat pitkälti amerikkalaisia, mutta Miehet selittävät minulle asioita on mielestäni oikein hyvä perusteos nykypäivän feminismistä ja tasa-arvosta. Luulen kuitenkin, että sisältönsä puolesta sillä olisi enemmän uutta annettavaa miesoletetulle lukijalle.

Helmet-lukuhaaste: 21 (Pidät kirjan ensimmäisestä lauseesta), 24 (Kirja kirjailijalta, joka on kirjoittanut yli 20 kirjaa)

Alice Hoffman: Noitasisaret

En yleensä ole suuri maagisen realismin ystävä, mutta Hoffman on aivan omanlaisensa kirjailija, jonka tekstissä on aina sadunomainen tunnelma ja kevyeltöä vaikuttavan kerronnan alle kerrostuu raskaita teemoja. Ne eivät ole rivien välissä tai pinnan alla, mutta niiden äärelle pysähtyminen lukijan vastuulla. Näin on myös Noitasisarissa, jonka tarina on tavallaan pieni ja kieli kaartelevaa, mutta silti koko ajan kuohuu. Tällä kertaa minun oli vaikea sukeltaa tarinaan sisään ja saada tunnelmasta kiinni, kunnes viimeisen kolmasosan aikana en malttanut laskea kirjaa käsistäni. Olen tykännyt muutamasta Hoffmanin kirjasta valtavasti, joten odotukset Noitasisarten suhteen olivat korkealla. Niitä kirja ei ihan lunastanut, mutta kulttiklassikko tämä on syystä. En muista nähneeni romaaniin pohjaavaa ysärielokuvaa, jonka kriittisenä teininä tuomitsin hömpäksi heti, mutta ehkä katson sen nyt.

Helmet-lukuhaaste: 7 (Kirjassa rikotaan lakia), 9 (Kirjassa kohdataan pelkoja), 47-48 (Kaksi kirjaa, joilla on hyvin samankaltaiset nimet)

Jenny Colgan: Uusia lukuja ja onnellisia loppuja

Harmiton hyvän mielen kirja työttömäksi jäävästä kirjastonhoitaja Ninasta, joka toteuttaa unelmansa ja perustaa liikkuvan kirjakaupan Skotlantiin. Luin tätä koronaperäisen työkriisin puhjetessa ja hyvä niin, mitään muuta en varmasti olisi saanut luettua. Uusia lukuja ja onnellisia loppuja ei millään tavalla keksi pyörää uudestaan: juonenkäänteet on helppo arvata ennalta, mutta se ei haittaa. Se kuitenkin viihdyttää ja pitää mielenkiinnon yllä alusta loppuun. Ninan seikkailujen lomassa Skotlannin maaseutu nousee vaivihkaa kirjan todelliseksi päähenkilöksi.

Helmet-lukuhaaste: 2 (Iloinen kirja), 16 (Kirjalla on kirjassa tärkeä rooli), 31 (Kirjassa kerrotaan elämästä maaseudulla)

Katja Kettu: Rose on poissa

En ole aiemmin lukenut Kettua ja tämäkin valikoitui lähinnä sattumalta, kun Ellibsissä ei ollut saatavilla oikein muutakaan kiinnostavaa. Onnekasta, en muuta sano. Romaanin päähenkilö on Lempi, luonnonlapsi, puoliksi suomalainen, puoliksi ojibwa-intiaani. Lempin äiti Rose katosi 45 vuotta aiemmin ja samoihin aikoihin isä menetti muistinsa. Sairaan isän muistin hiljalleen palaillessa Lempi palaa lapsuutensa maisemiin ja saa lopulta selville, mitä äidille tapahtui. Romaanissa on paljon teemoja, joihin pureutua: katoamismysteerin lisäksi se on tarina rakkaudesta, identiteetistä, ulkopuolisuudesta ja erilaisista hyväksikäytön muodoista. Kaiken tämän keskellä se on myös kiinnostava katsaus lähihistoriaan. Amerikansuomalaisuudessa on minusta jotain puhuttelevaa ja Ketun kieli on ihanaa, vanhahtavaa suomea, jota ojibwa-sanasto täydentää. Kuuntelin tämän Eija Ahvon lukemana äänikirjana ja vaikka nautin Ahvon lukemisesta kovasti, haluaisin palata tähän joskus tekstinä, jotta saan rauhassa keskittyä sanoihin. 

Helmet-lukuhaaste: 18 (Sinulle tuntematonta aihetta käsittelevä kirja), 33 (Kirjassa tapahtuu muodonmuutos), 46 (Kirjassa on sauna)

Inga Magga: Varjonyrkkeilijä

Yksi kevään eniten odottamiani uutuuksia ilmestyi tietysti niin, että kirjasto oli kiinni ja olin itse liian yskäinen asioidakseni kirjakaupassa. Malttamattomana ostin siis e-kirjan ja vaikka lukeminen onnistui sen kanssa ihan kelvollisesti, tuntuu kuin jotain olisi jäänyt kokemuksesta puuttumaan. Myös Varjonyrkkeilijä on tarina hyväksikäytöstä ja kahdessa aikatasossa kerrottu tarina etenee trillerin tapaan kiihtyvää tahtia ja lukiessa oli alati kasvava tunne siitä, että jotain pahaa tapahtuu ihan kohta. Enempiä spoilaamatta sanon, että loppu pääsi kuitenkin yllättämään parillakin tapaa. Vaikka langat sidotaan yhteen ja jonkinlainen katarsis saavutetaan, jää lukija viimeisten rivienkin jälkeen roikkumaan aavistuksen verran tyhjän päälle. En tiedä nyrkkeilystä mitään, mutta Maggan tapa kuvata lajia on intensiivisyydessään hengästyttävä. Vielä ansiokkaampaa on mielestäni hyväksikäytön kuvaus nuoren ihmisen näkökulmasta kaikessa ristiriitaisuudessaan. Kannen ja esittelytekstin perusteella Varjonyrkkeilijän kuvittelee olevan kevyttä lukemista, mutta tunnelma ja tapahtumat jäävät kummittelemaan mielen perukoille ja kömpivät esiin, kun sitä vähiten odottaa.

Helmet-lukuhaaste: 5 (Saamelaisen kirjailijan kirjoittama kirja), 14 (Urheiluun liittyvä kirja), 49 (Vuonna 2020 julkaistu kirja)

Koronapäiväkirjat

Siitä on nyt kaksi viikkoa, kun hallitus kertoi tiedotustilaisuudessaan, että suomalaisia palveluita suljetaan määräajaksi. Noin puolitoista viikkoa taas siitä, että meille ilmoitettiin, että työntekovelvoite loppuu välittömästi jatkuen ainakin 13.4. saakka. Käytännössä siis kaksi viikkoa palkallista vapaata, sitten palkatonta, lomaa tai mihin ikinä kenelläkin on mahdollisuus.

Melkoista tunteiden vuoristorataa ollut nämä menneet viikot. 

Olen kiitollinen, että minulla on pieni lapsi pitämässä arjessa ja rytmistä kiinni. Samalla koen suuttumusta ja turhautumista siitä, että työtämme ymmärretään niin vähän, että meidät pistetään ennemmin täydellä palkalla kotiin kuin annetaan tuottaa palveluita kuntalaisille ja tehdä tärkeitä rästitöitä. Pelottaa mitä tämä kaikki tarkoittaa pitemmällä aikavälillä, ei niinkään talouden vaan mielenterveyden näkökulmasta. Huoli läheisten fyysisestä terveydentilasta on toki myös olemassa, mutta se on vielä pysynyt käsiteltävällä tasolla.

Kun tulin töistä toistaiseksi viimeistä kertaa torstaina 19. päivä, olin jotenkin siinä uskossa, että tähän mennessä olisin siivonnut kotona noin kaiken. Istuttanut uusia kasveja, aloittanut juoksuharrastuksen, kirjoittanut kirjeitä, raivannut pakastimen, neulonut ystävien tuleville vauvoille kasapäin sukkia ja lukenut monta kirjaa.

En ole. 

Olen kyllä ulkoillut joka päivä, yleensä kahdesti. Kiikuttanut, lapioinut, ratsastanut keppihevosella ja lukenut Pikku hiiriä monta kertaa päivässä. Kun on omaa aikaa, istun lähinnä lamaantuneena ja selaan päämäärättömästi somea. 

Juuri tätä kirjoittaessa tuli tieto, että poikkeusolot jatkuvat näillä näkymin vielä 13. toukokuutta saakka. Työnantaja aloittaa uudet YT-neuvottelut. 

Ei tullut yllätyksenä kumpikaan uutinen, mutta aika hiljaiseksi veti silti. En tiedä, mitä tämä käytännössä tarkoittaa oman työntekoni kannalta, ei auta kuin odottaa lisäohjeita. Jos tarkoituksena on ratsastaa kepparilla vielä puolitoista kuukautta, sillä mennään. Kotijumppaa se ei vielä korvaa, mutta hyvä alku silti.

Helmikuun kirjat

Kaija Puura: Näin kasvatat lapsestasi mukavan aikuisen

Rakkautta, rajoja, yhteisiä ruokahetkiä, niillä pääsee jo pitkälle. Teoriassa ihan asiallinen tietokirja juuri siitä, mitä nimi lupaa. Vähän pintaraapaisuksi kuitenkin tuntui itse asia jäävän, enkä kokenut suuria ahaa-elämyksiä tätä lukiessa. Toisaalta jos oikeasti tuntee olevansa hukassa tai joku perheessä oireilee, tällaisesta kevyemmästä tietokirjasta voi olla isokin apu. Muillekin ihan toimiva kirja oman ajattelun ja käytösmallien tueksi.

Helmet-lukuhaaste: 3 (Kirja, johon suhtaudut ennakkoluuloisesti), 6 (Kirjan nimi alkaa ja päättyy samalla kirjaimella), 17 (Tutkijan kirjoittama kirja)

Jussi Nikkilä: Näyttelijä

Nikkilän esikoisromaani on kiinnostava, ällöttävä ja paikoin ahdistava kasvutarina. Päähenkilö Viktorin ajelehtimen jossain orastavassa keski-iän kriisissä ei ole nimestään huolimatta sidoksissa uravalintaan ja kirjoittajan kanssa saman ikäisenä lukijana löysin tästä paljon tunnistettavaa. Toki tosielämän asioiden bongaaminen tuo lukemiseen oman lisänsä.  Näyttelijä on myös vaivihkaa melko postmoderni: tarina tarinassa, välillä siinäkin tarina - ja moniin mahdollisiin kritiikkeihinkin kirjailija tuntuu vastanneen jo tekstissään. Kuuntelin Näyttelijän Nikkilän itsensä lukemana äänikirjana ja vähäeleinen, melankolinenkin luenta teki tästä mielenkiintoisen kokemuksen, mutta väistämättä vaikutti myös omaan tulkintaani tekstistä. Viktorin yhtymäkohtia kirjailijaan itseensä voi vain arvailla, mutta googlen Näyttelijä saa kyllä laulamaan.

Helmet-lukuhaaste: 15 (Fiktiivinen kertomus, jossa mukana todellinen henkilö), 42 (Kirjassa on isovanhempia), 45 (Esikoiskirja) 

Jonas T. Bengtsson: Sus

Sus on kokoaan - parisataa sivua - suurempi kirja yhteiskunnan rakenteiden rakoihin pudonneen kööpenhaminalaisen nuoren elämästä. Hieno ja ilmava romaani toivottomuudesta. Helppo lukea, mutta vaikea sulatella. Riipaiseva, väkivaltainen ja  aivan kammottava - eikä vähiten siksi, että voin täysin uskoa päähenkilön olevan todellinen ja asuvan hehkutetun pohjoismaisen hyvinvointivaltion laitamilla.

Helmet-lukuhaaste: 6 (Kirjan nimi alkaa ja päättyy samalla kirjaimella), 6 (Kirjassa rikotaan lakia), 9 (Kirjassa kohdataan pelkoja), 32 (Kirja on alun perin julkaistu kielellä, jota et osaa

Jean Rhys: Siintää Sargassomeri

Tammikuun suosittelukoulutuksessa oli puhetta siitä, että tärkeintä luetussa kirjassa ei ole aina sisältö vaan se, minkä äärelle kirja meidät johdattaa. Tästä hyvä esimerkki on viime keväänä lukemani Vainola, josta en tykännyt yhtään, mutta se muistutti mieleeni Jean Rhysin. Kotiopettajattaren romaanin "esiosa" on ollut lukupinossani syksystä asti, lukulistalla paljon kauemmin. Koko ajan mietin, että olisi kannattanut lukea jo silloin opiskeluaikana, postkolonialistinen tulkinta olisi noussut ihan uusiin sfääreihin. Toisaalta nuorempana en ehkä olisi osannut käsitellä kaikkea sitä kammottavuutta, mitä Rhys Rochesterin ja Berthan Antoinetten välityksellä naiseudesta, ihmisestä kertoo.

Helmet-lukuhaaste: 1 (Kirja on vanhempi kuin sinä), 25 (Kirjassa ollaan saarella), 33 (Kirjassa tapahtuu muodonmuutos)

Katariina Leino: Noitasiskot

Tein taannoin päätöksen, etten enää tuhlaa aikaa huonoihin kirjoihin, mutta toisin kävi. Tämä oli nimittäin tosi huono. Noitasiskot on Tampereen Nätyyn sijoittuva nuortenkirja, ja vaikka kirjoittaja on dramaturgi, lukiessa tuli olo, ettei kirjoittaja tiedä nuorista, opiskelusta tai teatterista mitään. Sanasto oli kamalaa, juoni heppoinen, rinnalla kulkeva fantasiatarina tylsä, hahmot latteita, aikajana epäuskottava ja muutenkin kaikki tässä tökki. Teatterimaailmaan sijoittuvat tarinat kuitenkin puhuttelevat ja tarinan sijoittaminen Tampereelle oli ihan raikas ratkaisu. Tässä valossa voisin ehkä suositella aihepiiristä kiinnostuneelle 14-vuotiaalle, en juuri muille.

Helmet-lukuhaaste: 9 (Kirjassa kohdataan pelkoja), 39 (Kirjassa lennetään), 47-48 (Kaksi kirjaa, joilla on hyvin samankaltaiset nimet)

Melba Escobar: Kauneussalonki

Minulle myytiin tämä vähän erilaisena mutta sopivan kevyenä dekkarina. Ei ollut. Kauneussalonki oli kyllä hyvä ja kieltämättä siinä myös tapahtuu murha, mutta pääosassa ei ole sen enempää itse rikos kuin sen ratkaiseminenkaan. Nimi, dekkariluokitus ja etukanteen painettu tagline (Manikyyrejä, mutakylpyjä ja murhia!) johtavat siis potentiaaliseen lukijan pahasti harhaan. Kauneussalonki on kirja eri-ikäisistä naisista ja etenkin kolumbialaisen naisen asemasta. Siitä miten mahdottomien valintojen keskellä sen väärän tekeminen vie vain ojasta allikkoon. Miten ulkonäkö, sukupuoli ja yhteiskuntaluokka tekee ihmisistä vain nappuloita muiden peleissä. Ja siitä miten turvaverkkoa ei aina vain ole tai se ei riitä.  Sisältövaroitus: sisältää raiskauksia ja seksuaalista väkivaltaa. Myös tapahtumat ovat raadollisia. Tämä ei sovi herkimmille.

Helmet-lukuhaaste:  7 (Kirjassa rikotaan lakia), 32 (Kirja on alun perin julkaistu kielellä, jota et osaa), 50 (Kirjaston henkilökunnan suosittelema kirja)

Liikuntaneuvonnassa

Liikuntakevät ei ole lähtenyt käyntiin ihan yhtä vauhdikkaasti kuin tammikuun alussa toivoin, kiitos tammikuun flunssakierteen ja kevään stressipiikin töissä. Kävin sentään pari viikkoa sitten salin PT:n ilmaisessa liikuntaneuvonnassa.

En nyt odottanutkaan mitään mullistavaa alle tunnin tapaamiselta, mutta kieltämättä vähän turhautunut olo jäi. Sain kuitenkin neljän viikon liikuntasuunnitelman, joka ei ole liian kunnianhimoinen.

PT rauhoitteli ruuhapäätäni sanomalla, että kakskikin suoritusta neljän tavoitteesta on jo oikein hyvä viikon saldoksi. Itsestä ei vain tunnu siltä. Ensisijaisesti siksi, että kävely ja kehonhuolto ovat helpoimmat järjestää, mutta sali on se, mistä maksan ja haluaisin kunnolla hyödyntää. Lisäksi harmittaa, kun on tottunut tekemään vähintään kaksijakoista saliohjelmaa, ja kerta viikossa tuntuu liian vähältä. Tanssillisesta ryhmäliikunnastakaan en haluaisi luopua, koska sali on se, mitä tarvitsen, mutta tanssillinen on se, mistä oikeasti tykkään. Mutta millähän ajalla sitä enemmän kävisi?

PT toki kovasti painotti, että kyllähän isänkin täytyy ottaa vastuuta lapsesta, jotta äiti pääsee harrastamaan. Tottahan tuo. Mutta meillä minä olen se, joka on enemmän töissä, isä ja lapsi viettävät yhteistä laatuaikaa jo huomattavasti enemmän. Työpäivinä yhteinen hereilläoloaikani lapsen kanssa on 3-4 tuntia. Kovin usein en raaskisi siitä enää salihommiin lohkaista.

Turhauttavaa, kun vuorokaudessa, viikossa, kuukaudessa ei riitä tunnit harrastaa niin paljon kuin haluaisi.

Sekä tuttavapiiri että oma järki sanoo, että tilanne on väliaikainen. Lapsi kasvaa ja viikkorytmi muotoutuu siinä mukana. Lihaskunto ja oma hyvinvointi vaan kaipaavat toimia jo nyt.

Ehkä se kaksi kertaa viikossa on tosiaan jo jonkinlainen voitto. Toisaalta tältä viikolta puuttuu enää kehonhuolto, joten toivoakin on. Paria sataa euroa en silti ehkä raaski tässä tilanteessa PT:n henkilökohtaisen saliohjelman päivitykseen laittaa.