näen keltaista

Hermot ovat venyneet ja paukkuneet nyt parin viikon verran pahasti. Hyvä tuuli muuttuu huonoksi pienestäkin käänteestä ja pahoitan mieleni aivan kaikesta. Olisipa kevät 2013 jo paketissa, edes minä en enää jaksa kuunnella juttujani.

Kirsikkana kakun päällä tajusin, että viimeinen opiskelujen deadline on 26.5. Yksi iso työprojekti puolestaan julkaistaan 20.5., toinsen h-hetki koittaa 29.5. Pakko varmaan rutistaa nyt huhtikuun puolella jo niin paljon valmiiksi kuin suinkin mahdollista, muuten saattaa koitua kohtalokkaaksi tuo touko-kesäkuun taite, jolloin toki olisi tarkoitus olla lomamatkalla, mieluiten terveenä. 

Positiivista kaiken stressin keskellä:

Ostin (luottokunta osti) uudet kevätverhot. Oikeasti motiviina oli pelko siitä, että iskältä saadut, ihanaiset Kaivo-kuvioiset verhoni palavat puhki, koska en puolessatoista vuodessa ole saanut aikaiseksi hankkia a) toista verhokiskoa ja b) vaaleita verhoja Marimekkojen suojaksi taustalle. Mutta kun nuo uudet Tähkäni torstainasilitin ja paikalleen ikkunaan ripustin, on pakko tunnustaa, että ne ovat tuottaneet toistaiseksi joka päivä kasvaneen määrän iloa arkeeni.

Puutarhaohjelman täti on kateellinen verhoistani.

Miten niin materia ei tuota onnea? Moisia typeryyksiä väittänyt ei varmasti ole ikinä mennyt pikkupakkaseen varustautuneena varhain lauantaiaamuna töihin ja poistunut rättiväsyneenä odottamattomassa kaatosateessa iltapäivällä uuden, vapaapäivien aikana kaappiin ilmestyneen Gustav Klimt -sateenvarjon suojissa.

Jaa mikä keltainen kausi?

Adele-varjo ja minä haistatimme pitkät universumin vatipäille ja kipitimme kokkaamaan burgereita illan ratoksi. Mutta se onkin jo toinen tarina.