Marraskuun kiireisin ja kivoin viikko on takana. Toisin sanoen Rokumentti on istuttu. Tänä vuonna en jotenkin jaksanut tutustua ohjelmistoon ja muutenkin oli kiinnostus pitkälti nollassa, mutta mikäli elokuva-arkiston Rokumentti-spesiaali Sid & Nancy lasketaan, onnistuin tänä vuonna silti näkemään yhdeksän elokuvaa. Varsinaisen festivaalin aikana näin nämä:
Tänä vuonna en tehnyt edes sitä yhtä perinteistä hutivalintaa vaan viihdyin kaikissa elokuvissa mainiosti. Ne myös osuivat viikon rytmiin oikein: kevyempää silloin kun väsytti, ajatuksia kirvoittavia vähän vireämmässä olotilassa. Eli vaikka suosittelen kaikkia katsomiani elokuvia lämpimästi, on harkinnan käyttö suotavaa. Wrong Cops kaikkine älyttömyyksineen ei esimerkiksi varmaankaan toimi alkuillan sivistyneenä istuskeluelokuvana eikä Twenty Feet from Stardom kipeänä tai krapulassa (voi sitä potentiaalisen kyynelehtimisen määrää).
Kaiken tämän jälkeen todettakoon, että dokumenttirintamalla eniten puhutteli The Punk Singer, mutta kokonaisuudesta sydämeni vei lopullisesti festivaalin päätöselokuva Frank ja etenkin Michael Fassbenderin huikea roolityö.
 |
| Kuva |
Kipusin sunnuntai-iltana Tapion kakkossalin parvelle olemattomin odotuksin ja sitten kankaalla odottikin jotain ihan mahtavaa. Happy times.
Ja niitä puheen ollen. Skippasin tänä vuonna tietoisesti kaikki maailmantuskaelokuvat, kun ajattelin etten jaksa niitä nyt, mutta niin vain laittoin universumi tämänkin asian balanssiin. Maanantai-ilta menikin siis rauhoittumisen sijaan lähinnä tunnekuohuissa. Sain Facebookin välityksellä ravistuttavia matkaterveisiä Länsi-Euroopasta ja itkeskelin maailman pahuutta tuhotessani samalla asuntoni vallannutta pölymattoa. Erilaiset ovat ympäristöaktivistin ja kulttuurityöläisen arkipäivät, sen sanon. Mutta kuten kyseinen ystävä aina muistaa todeta, molempia tarvitaan.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti