lokakuun luetut

Agatha Christie: Helmeilevä kuolema

Minulla oli ennen paha tapa lukea Christieltä pelkkiä Poirot-kirjoja. Koska niitä  ei ole loputtomasti, laajensin sittemin Marpleihin. Vieläkin minun on vaikeaa tarttua niihin dekkareihin, joissa kumpikaan hahmo ei esiinny. Helmeilevä kuolema oli taas kuitenkin passeli esimerkki siitä, että Christie on Christie ilman tunnetuimpia salapoliisejaankin. Eli takuuvarma. Tykkäsin.

Salla Simukka: Punainen kuin veri

Salla Simukan Lumikki Anderson on päähenkilö, jota olisin rakastanut teininä. Menneisyyden riivaama, ulkopuolinen tarkkailija, hyvä kaikessa erikoisessa ja ikävuosiaan vanhempi älykkö. Koska kuitenkin olen jo yli kolmekymppinen, lukiessa lähinnä nauratti rikosvyyhteen sattumalta sotkeutuneen Lumikin aina uudet aluevaltaukset, nokkeluudet ja selviytymistaktiikat. Tästä huolimatta Lumikki-sarjan avaus Punainen kuin veri oli menevä ja koukuttava nuorten jännitysromaani ja varmasti tulen vielä tarttumaan myöhempiinkin osiin. Bonusta kotimaisuudesta: laadukasta suomalaista nuortenkirjallisuutta ei voi olla liikaa.

Päivi Artikainen et al. (toim): Rakkaani, romaanihenkilö

Hauska pieni kirjanen, jossa parikymmentä suomalaista esittelee itselleen rakkaan fiktiivisen henkilön. Mukana on kirjailijaa, toimittajaa, kirjastonhoitajaa ja vielä Atrian toimitusjohtajakin (ja bloggaaja: Isyyspakkauksestahan minäkin tämän kirjan toki alunperin bongasin). Osa teksteistä oli hienosti rakennettu ja houkuttivat henkilöstään kertovan romaanin pariin, mutta osa perustui liikaa oletukseen, että tarina on jo tuttu. Esimerkiksi lapsuuteni idoli Tuija Lehtinen vesitti romaanihenkilönsä tarinan täysin: ainakaan minun ei tee mieli enää tarttua L.M. Montgomeryn Siniseen linnaan, sillä Lehtinen näytti avaavan kaikki tärkeät juonenkäänteet tekstissään. Sen sijaan esimerkiksi Hanna Johde kertoo Nick Dunnesta riittävän epämääräisesti, ettei Kiltti tyttö (tai siihen perustuva Gone Girl -leffa) mene pilalle. Parhaimmillaan jutut perustuvatkin nimenomaan lukijan ja hahmon suhteeseen, ei hahmon tarinaan. Suosittelen tirkistelyluettavaksi niille, joita kiinnostaa, miten ammattikirjoittajat ja intohimoiset lukijat kirjallisuushahmoihin suhtautuvat,

Robert Galbraith: The Cuckoo's Calling

J.K. Rowling kirjoitti salanimellä dekkarin kokeillakseen uudenlaista kirjailijapersoonaa, mutta ei pääse koira karvoistaan. Dekkari oli nimittäin kieleltään ja kerronnaltaan takuuvarmaa ja tuttuakin tutumpaa Rowlingia. Kokonaisuutena Cuckoo's Calling on genressään erittäin tyylipuhdas sekä hyvässä ja pahassa. Toisaalta se on vähän mielikuvitukseton: minua ainakin vähän jo väsyttää kovaksikeitetty etsivähahmo, vähän elämässä eksynyt, talousvaikeuksien kanssa painiskeleva, yhteiskunnan ulkopuolinen mies, jolla ei ole mitään hävittävää ja siksi yllättää kaikki pärjäämällä lopultakin nappaamassaan työtehtävässään erinomaisesti. Toisaalta taas tarina on koukuttava, juonenkäänteitä piisaa ja murhaajaa saa arvuutella omaksi ilokseen viimeisille sivuille asti. Eli kyllä minä tähän imaistuin ja tykkäsinkin aika paljon. Lisäksi Lontoo-kuvaus on kaupunkia tunteville superherkullista.

Sophie Hannah: Nimikirjainmurhat

Agatha Christien kuolemasta on jo niin kauan, että hahmot ovat tekijänoikeuksista vapaita ja uusi Poirot-mysteeri tosiasia. Ihan sujuva romaani ja paikoin (etenkin lopun yhteenvedossa) hahmona tunnistettava Poirot. Paino sanalla paikoin, sillä romaanin isoimmat ongelmat liittyivät nimenomaan päähenkilöön. Christien kirjoissa aina harmittaa, ettei Poirot tunnu olevan tarinoissa erityisen läsnä, ja tässä taas Poirot tuntui olevan läsnä koko ajan. Eli vaikka Hannah oli onnistunut vangistemaan Poirot-mysteerien tunnelman romaaniin ihan asiallisesti, joku tuntui koko ajan olevan ihan himpun verran pielessä. Se on varmaan sitä Christien taikaa. Minulla on kuitenkin juuri nyt suuri tarve 1900-luvun alkupuolen pukudraamalle ja vetäville dekkareille, molempiin 20-luvulle sijoittuva Nimikirjainmurhat vastasi aivan kelvollisesti.

Terry Pratchett: Lyödään rahoiksi

En ole suurikaan Pratchett-diggari, mutta jokin Moist von Lipwigin (tai suomeksi Tahmee von Lipwigin, en hyväksy muuten oivallisesta suomennoksesta huolimatta) hahmossa ja seikkailuissa viehättää. Luulin Going Postalin olevan itsenäinen tarina, mutta sitten törmäsinkin sattumalta jatko-osaan. Tämä pankkimaailmaan sijoittuva tarina ei ollut minusta yhtä vetävä kuin postiympäristössä tapahtuva edeltäjänsä, mutta von Lipwig on silti von Lipwig, Pratchettilla on tärkeää asiaa, juoni kannatteli vaivattomasti alusta loppuun, eikä vauhtia tai vaarallisia tilanteita puutu. Toki onnistuin bongaamaan jo Helsingin rautatieaseman kirjakaupasta kolmannen osan. Luen varsin mielelläni senkin. Ja toivottavasti näistä molemmista jatko-osista tulee vielä Richard Coylen tähdittämä televisioversio. Hiihihihi.