Toukokuun luetut

David Suchet: Hercule Poirot ja minä

Poirot-rakkauteni ei ole mikään salaisuus, eikä siis yllätä ketään, että laitoin David Suchet'n muistelmat varaukseen välittömästi kuultuani niiden olemassaolosta. Valloittava kirja, jossa sivutaan Poirot'n ohella näyttelijän muuta uraa. Oli ihana sukeltaa hetkeksi Suchet'n muistoihin ja ajatuksiin sekä ymmärtää, miten pieteetillä näyttelijä on kuuluisimman hahmonsa rakentanut - ja kuinka syvästi vuosien varrella Poirot'n kanssa yhteen kasvanut. Itse asiassa tätä lukiessa vasta ymmärsin, miten vahvasti rooli on omaan Poirot-tulkintaani oikeasti vaikuttanut. Olisinko minä löytänyt vakavamielisen belgialaisen kirjan sivuilta ilman Suchet'n ohjausta vai sortunut muun maailman tavoin pitämään Poirot'ta ensisijaisesti koomisena hahmona? Tiesin kyllä Suchet'n muunkin uran olevan mittava etenkin teatteripuolella, mutta silti jaksoin yllättyä positiivisesti aina, kun Suchet siirsi muistelmien painopisteen muihin rooleihin ja niihin johtaneisiin tapahtumiin. Huomasin myös, että esimerkiksi ihana Going Postal puuttui muistelmista kokonaan ja se herättää kysymyksen, kuinka paljon muuta Suchet sivuutti tätä kirjoittaessaan. Näyttelijän ja perheen takia toivon, ettei kovin paljon. Nytkin nimittäin välittyi vaikutelma, että kiire on ollut melko eeppisissä mitoissa vuosikymmeniä!

(Kuva)

Välillä tämän kirjan lukeminen oli valitettavasti raskasta toistavan rakenteen ja kielen takia. Koska en suostu uskomaan, että Suchet olisi tylsien maneeriensa orja, suomenkielisen version puuduttavimmat toistot laitan häpeilemättä kääntäjän piikkiin. Etenkin kun käännöksessä oli mielestäni yllättävän paljon ongelmia: ihan rehtejä virheitä oli jonkin verran, huolimattomuusvirheitä sitäkin enemmän. Harmittaa vähän, koska pitkälti Poirot'sta kertovan kirjan odottaisi olevan yhtä huoliteltu kuin mies itsekin. Hyvän mielen kirja joka tapauksessa.

Jari Nissinen: Paha mieli

Tässäpä osuvasti nimetty teos. Lukiessa oli nimittäin oikeastaan koko ajan ihan todella paha mieli. Bongasin tämän Lukutoukan kulttuuriblogista ja jo blogin sekä kirjan kansitekstin perusteella tiesin kirjan kertovan poikkeuksellisen ikävistä asioista. Silti jostain syystä lainasin sen - ja luinkin kokonaan. Keskiössä on Suomen pintaliitomaailma ja komeetan lailla kuuluisuuteen ampaissut nuori näyttelijä Jesse. Kirja on seurapiirisatiirin lisäksi kuvaus psykopatiasta ja narsismista, eikä siitä voi etäännyttää itseään, koska Jessen tarinaa kerrotaan ensimmäisessä persoonassa. Minä-kertojassa on myös ongelmansa: aina välillä teksti sortui rimmismäisiin sukkeluuksiin, jotka eivät toimineet kokonaiskuvassa ollenkaan, mutta en tiedä, onko niiden käyttäminen enemmän Jessen vai Nissisen vika. En ole lukenut mitään tämäntyyppistä aikaisemmin, joten sinällään suosittelen kyllä tutustumaan. Mutta en heikkohermoisille tai -vatsaisille. Myös psykoanalyyttiseen luentaan erikoistunut kirjallisuudenopiskelija minussa heräsi Pahaa mieltä lukiessa ja kiinnitti huomiota siihen, että näyttelijäpiirin tyypit edustivat kaikki erilaista, aika spesifiä julkkispersoonaa. Lisäksi kaikkien keskeisten hahmojen nimi alkaa J:llä (kuin myös näyttelijä-käsikirjoittajana tunnetummaksi tulleen kirjailijan oma nimi). Tutkielman paikka! 

S.E. Hinton: Vampyyrin palvelija

Luin Hintonin Me kolme ja jengi joskus lukiossa ja itkin silmät päästäni. Sen jälkeen en ole uskaltanut Hintonin kirjoihin koskea: ne eivät mitenkään voi olla yhtä mukaansatempaavia ja taianomaisia kokemuksia kuin Me kolme ja jengi aikanaan oli. Tämä Bookcrossing-kirja on kuitenkin istunut hyllyssäni hävettävän monta vuotta ja kun Pahan mielen jälkeen kaipasin kevyttä nuortenkirjaa, otin sen lukuun. Muuten hyvä, mutta kevyt nuortenkirja Vampyyrin palvelija ei ole. Aikuisisältöä on jonkin verran ja täysin pirstaloituneen mielenterveyden kasaaminen pala palalta varsin raskas aihe. Tematiikasta huolimatta tätä oli mukava lukea. Kerronta oli sujuvaa ja ymmärtäväistä, päähenkilö Jamieen kasvoi kiinni ongelmineen kaikkineen. Loppu vähän latisti lukukokemusta, mutta onneksi vain vähän. Ehkäpä viimeinkin uskallan ottaa lukuun Hintonin muutkin nuortenkirjat. Tai ainakin lukea Me kolme ja jengi uudestaan.

Tätä kirjoittaessa minulle selvisi, a) että Vampyyrin palvelija on Hintonin ensimmäisiä aikuisemmalle yleisölle suunnattuja kirjoja ja b) että Susan Eloise Hinton on äärimmäisen mukavan näköinen nainen, eikä mielikuvieni nahkapusakkainen, ikääntymätön jenginuorukainen. Maailmani ei kuitenkaan järissyt Carolyn Keene -tasolla.

Sari Peltoniemi: Kummat

Mitä tapahtuukaan, kun viidelle lukiolaistytölle ja yhdelle pojalle kasvaa häntä? Tykkäsin kovasti kirjan perusajatuksesta, mutta en aina sen toteutuksesta. Erilaisuuden hyväksymisen ja syleilemisen teema ei ole kovin tehokkaasti peitelty, mutta minusta nuortenkirjassa ei tarvitsekaan olla. Häntien ja muuttuvan kehon lisäksi käsitellään tyttöjen välisiä ystävyyssuhteita sekä kykyä tulla toimeen keskenään ja ympäristön kanssa. Tuttuun tapaan Peltoniemi yhdistelee vanhaa ja uutta maailmaa, tekee tutusta kuvastosta uutta ja omanlaistaan. Kirjassa on myös kirjailijalle ominaisesti arkisissakin tapahtumissa viehättävän satumainen tunnelma. Kummat ei edustanut ainakaan minulle parasta Peltoniemeä, mutta tämä oli harvinaisen tervetullut lukukokemus edeltävien raskaampien kirjojen jäljiltä.