Heinäkuun kirjat

Petteri Tikkanen: Black Peider - Itse

Äärimmäisen sympaattinen sarjakuva-albumi suomalaisen miehen itsetutkiskelusta, musiikista ja vähän muustakin. Suositeltavaa luettavaa, etenkin jos edellinen Ura-albumi otti ja kolisi. Mukana tulee myös maan mainio CD, joten kannattaa melkeinpä ostaa omaksi!

Sadie Jones: Ehkä rakkaus oli totta

Tässäpä teos, johon erinnäisten arvostelujen ja blogitekstien perusteella oletin hurahtavani sekunneissa ja ahmivani hetkessä. Pidinkin kirjaa yöpöydällä pitkään ja odottelin sitä oikeaa hetkeä avata kirja kaikessa rauhassa. Ennakko-odotusten petaaminen ei yleensä kannata, sillä vain sabotoi lukukokemuksen. Niin myös nyt. Vaikka Jonesin romaani oli itsessään oikein hieno ja tarinakin jaksoi kiinnostaa alusta loppuun, en jaksa olla tästä erityisen innoissani. Harmittaa, koska tässä oikeasti oli kaikki kaipaamani palaset kohdallaan. Itsessään Ehkä rakkaus oli totta on nimittäin todella kauniisti kirjoitettu, ihmissuhteita, ystävyyttä, teatterimaailmaa, elämän omituisia yhteensattumia ja nurjia puoliakin käsittelevä romaani. Henkilöt tuntuvat realistisilta omine vikoine ja kamppailuineen - ja tekevät välillä niin tyhmiä päätöksiä, että tekisi mieli ottaa kauluksista kiinni ja ravistella oikein kunnolla. Ihan kuten oikeassakin elämässä. Annan siis varovaisen suosituksen. Ehkä rakkaus oli totta kannattaa lukea, mutta ei asettaa etukäteen minkäänmoisille jalustoille. Ehkäpä itsekin tartun tähän kirjaan vielä myöhemmin, sitten joskus, sattumalta.

Joe Hill: Sydämen muotoinen rasia

Jostain syystä minusta oli tosi hyvä idea lukea Joe Hillin varsin brutaali haamuromaani kesälomalla ja vielä uudessa paikassa, jossa olin yksin yötä. Ei näin. Keskiössä on ikääntyvä death metal -muusikko Jude, joka keräilee kaikenmoista makaaberia roinaa. Kun nettiin sitten ilmestyy myyntiin ihan oikea aave, se on pakko ostaa. Ja siitä piina sitten alkaa. Kauhu on vaikea laji kirjallisuudessa. Alkuasetelma on usein paperilla vähän hölmö ja silti pitäisi uskottavasti maalata lukijan silmien eteen oikeasti pelottavia kuvia vetämättä överiksi. Harvat onnistuvat. Uudemmista kirjailijoista suosikkini taitaa olla John Ajvide Lindqvist, mutta Sydämen muotoinen rasia tuo enemmän mieleen Marko Hautalan. Tässäkin kirjassa tapahtuu paikoin ylilyöntejä, mutta ehdin lukiessa myös oikeasti ällöttyä, pidättää hengistystä ja pelätä. Vastapainoksi myös viihdytyin, sillä Hill tarjoaa riemukkaita viittauksia todellisiin muusikoihin ja tapahtumiin, kuten jo kirjan nimikin antaa ymmärtää. Seuraavaksi aion lukea Sarvet. Kunhan on turvakaveri koko ajan lähietäisyydellä.

Jos et nyt muista, miltä Marty Feldman näytti.

Marty Feldman: eyE Marty

Marty Feldmanin naama on tuttu kaikille, mutta herran elokuvaura on ainakin minulle tuntemattomampi ja vasta kirjan myötä ymmärsin, miten ison vaikutus Feldmanilla on ollut siihenkin brittikomiikkaan, jota itse säännöllisesti kulutan. Onko snippet-sanalle hyvää suomenkielistä vastinetta? Feldmanin jäämistöstä löytynyt omaelämäkerta koostuu juuri niistä, lyhyemmistä ja pidemmistä tuokiokuvista elämän varrelta. Feldmanin tyyli on jutteleva, eikä asia etenke kronologisesti ja väliotsikoita käytetään säästeliäästi. Tämä oli siis minulle lyhyydestään ja runsaasta kuvien käytöstä huolimatta minulle yllättävän työläs luettava, vaikka läpeensä mielenkiintoinen olikin. Lempiosioni käsittelivät lapsuutta, kuuluisat kasvot muovannutta sairautta ja aivan huikeaa Loretta-vaimoa. Niiden rinnalle olisin toivonut lisää konkreettisia tarinoita elokuvaurasta ja kollegoista, mutta hyvä näinkin.