John Irving: Garpin maailma
Tämäpä oli ongelmallinen kirja lukea: tykkäsin kerronnasta ja tarinasta, mutta en Garpista - joka ymmärrettävästikin oli vahvasti läsnä tarinan kaikissa vaiheissa. Koska päähenkilö otti päähän ainakin kolme neljäsosaa kirjasta, sen lukeminen eteni tosi hitaasti. Onneksi tarina oli täynnä herkullisia sivuhahmoja, jotka olivat Garpia helpompia lähestyä, minkä lisäksi teksti itse on todella hienosti kirjoitettua. Neljäkymmentä vuotta vanhaksi teokseksi romaani on monin paikoin yllättävän (ja pelottavan) ajankohtainen, joskin sanasto on osittain pahasti vanhentunutta, joten uusi suomennos voisi olla paikallaan. Kiinnostavaa onkin, että lukupiirissä kirjaa pallotellessamme keksinkin yhtäkkiä paljon positiivista sanottavaa, vaikka alkujaan en halunnut puhua kirjasta ollenkaan! Eli itse asiassa Garpin maailman lukeminen oli kokonaisuutena lopulta paljon mielenkiintoisempi kokemus kuin miltä lukuvaiheessa vaikutti.
Satunnaista pohdintaa: muistan nähneeni romaaniin perustuvan elokuvan joskus lapsena ja kokeneeni Garpin jo silloin todellä ärsyttäväksi. Vaikuttiko tämä hämärä muistikuva nyt vuosikymmenten jälkeen lukukokemukseen vai enkö vain kerta kaikkiaan siedä Garpia?
Satu Rämö: Islantilainen voittaa aina
Nopealukuinen ja hauska kirja Islannista suomalaisen maahanmuuttajan näkökulmasta. Itse tykkäsin eniten arkielämän kuvauksesta, mutta kirja valotti hienosti myös pankkikriisin käytännön vaikutuksia ja sen jälkimaininkeja, joista ei ainakaan Suomen mediassa ole kovin laajasti kerrottu. Samoin maan historiasta tuli opittua jos jonkinlaista melkeinpä vahingossa! Lämmin suositus, jos haluaa tuulettaa päätään ja samalla avata uusia näkökulmia siihen eksoottisimpaan Pohjoismaahan. Tosin kirja aiheuttaa vakavaa tarvetta matkustaa Islantiin ja pulikoida kuumissa lähteissä.
J.K. Rowling, Jack Thorne & John Tiffany: Harry Potter ja kirottu lapsi
En ole kovin hyvä lukemaan näytelmiä, mutta tätä oli yllättävän helppo seurata. Vanhoista kirjoista tutut hahmot toimivat lähinnä sivurooleissa, mutta oli kuitenkin hauskaa päästä kartalle, mihin itse kukin oli vuosien saatossa päätnyt - tosin vaikkapa Ginnystä olisin lukenut mielelläni enemmänkin. Varsinaisesta juonesta en ihan hirveästi välittänyt, mutta Potter-romaanien henki oli saatu vangittua uusista hahmoista ja formaatista huolimatta oikein hyvin ja itsenäisenä kokonaisuutena tarkasteltuna tarina oli mielestäni ihan mainio kuvaus julkkisvanhemman lapsen kasvukivuista ja oman identiteetin löytämisestä. Parasta olisi kuitenkin ollut nähdä tämä näyttämöllä! Ehkä oikeudet joskus heltiävät vielä Suomeenkin.
Patricia Cornwell: Murhamiehen muotokuva
Murhamiehen muotokuvassa Cornwell esittää oman teoriansa siitä, kuka Viiltäjä-Jack oikeasti oli (minimaalinen spoileri, joka käy ilmi jo kirjan ensimmäiseltä sivulta: kuvataiteilija Walter Sickert). Vaikka tutkimustyötä onkin selvästi tehty ja perustelut hyviä, kirja tuntui lukiessa omahyväiseltä, röyhkeältäkin, eikä myöskään jätä minkäänlaista mahdollisuutta siihen, että kirjoittaja olisikin johtopäätöksissään väärässä. Jos siitä pääsee yli, kirjalla voi olla paljonkin annettavaa: minulle parasta antia oli kuvaukset siitä, miten Britannian poliisivoimat, rikospaikkatutkinta, tekniikka, sairaalat ja muut asiat ovat kehittyneet aimo harppauksin 1800-luvun vuosikymmennillä ja sen jälkeenkin. Hauskaa oli myös tajuta, miten suoraan vaikkapa Whitechapeliin on poimittu varsinaisten murhien lisäksi viitteitä todellisista tapahtumista, joista ei sarjaa katsoessa ollut mitään hajua.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti