Kaikkea sitä. Joudun tällä hetkellä terveyssyistä tarkkailemaan jokaista suupalaa poikkeuksellisen tarkasti. Tiedostan hyvin, ettei tämä ole mikään maailman suurin ongelma, mutta kylläpä silti korpeaa.
Toisaalta suren kaikkia niitä ravintolaruokia, joita en nyt voi syödä. Toisaalta en uskalla syödä juuri mitään, kun kaikki ruoka vähän pelottaa. Kävelin tänään Ison Myyn läpi ja Arnoldsin donitsit, joita en ole syönyt varmaan lähemmäs vuoteen, huutelivat nimeäni viekottelevasti vitriinistä.
Eniten haastetta on siinä, että olen viime vuosina tietoisesti opetellut pois vanhasta kalorilaskenta- ja laihdutusmielentilasta, mutta nyt aivoja pitää viritellä niille taajuuksille taas kerran. En haluaisi, se oli ennenkin vähän ahdistavaa aikaa. Tykkään kovasti ruuasta, mutta en millään haluaisi ajatella sitä koko aikaa.
Onneksi meillä on arkiruokavalio melko hyvissä kantimissa eli käytännössä tämä tarkoittaa vain ylimääräistä tarkkaavaisuutta ja tarkempaa suunnitelmallisuutta. Ja vaihtamista rasvattomaan maitoon. Kyllä tässä siis taaplataan eteenpäin, yksi päivä tai jopa ateria kerrallaan. Ja ehkä vielä saan tänä vuonna syödä laskiaspullankin, jos nyt jaksan kiltisti skarpata.
 |
| You said it, Ron. [Kuva] |
Siihen asti tarvitsen muuta ajateltavaa. Mihin Netflix-hömppään sitä sukeltaisi seuraavaksi? Muuten aloittaisin Parks & Recin alusta, mutta siinä syödään vohveleita ja calzoneja koko ajan.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti