lontoo 5.-8.8.

Olen jo seonnut laskussa, kuinka monta kertaa olen käynyt Lontoossa. Yli viisi, alle kymmenen? Tällä kertaa reissu oli kuitenkin oikeasti erilainen, sillä olin ensimmäistä kertaa matkalla seurassa, joka oli käynyt Lontoossa aiemminkin. Toisin sanoen näin siis Big Benin kyllä etäältä ja täytin arvontalipukkeen Leicester Squarella, mutta muuten ns. normaalipysäkit jäivät väliin.

Eväät matkustavat Lontooseen Megabusissa. Pikkujuustot pihistetty hotellin aamiaiselta.

Hotellimme Montana Excel valikoitui sijainnin sekä hinnan perusteella ja olin pitkin kesää vaihtamassa majoitusta, kun erinnäiset sivustot olivat pelästyttää minut kuoliaaksi. On kuulemma huono palvelu, todella epähygieeninen paikka ja alue turvaton ja meluisa, viereinen puistikkokin huumediilereitä täynnä. Onneksi en vaihtanut. Vastaanotossa ollut puolalainen nainen otti meidät ystävällisesti vastaan, huone oli todella siisti, samoin jaetut vessat. Korttelin päässä olevan asema-alueen häly ei kantautunut hotellille. Argyle Squarella ei myöskään nähty mitään epäilyttäviä diilereitä, lähinnä vaan harmittomia vanhoja setiä, joita ei suomalaisturistin läsnäolo voisi vähempää kiinnostaa.

Hotellin miinuksena todettakoon, että ilmastointia ei ollut, joten minulla oli fyysisesti aika paha olla huoneessa, kuten kosteassa ilmassa aina. English breakfast -buffetaamianen olisi varmasti ollut isompi hitti matkan alku- eikä loppupuolella. 

King Cross on alueena kätevä, koska asemalta on helppo pääsy käytännössä minne vain. Tiistai-iltana tosin valittiin jalat: syötiin lähella olevassa tapasravintolassa, käyskenneltiin Regent's Parkiin (miten en olekaan onnistunut menemään sinne ennen?) ja jatkettiin siitä vielä Camdenin Brewdogiin. Rakastin Camdenia teininä, nykyään High Street on minusta lähinnä pelottava. Sivukujilta löytyy kuitenkin vaikka mitä mainiota, ja ilta-aikaan market-aluekin on kiinni ja liikkeellä lähinnä paikallisia. Suosittelen siis iltavisiittä Camdeniin, jos se on vielä kokematta. Melkoisen erlainen meininki päivän turistimassoihin verrattuna.

Tältä ilmesesti näyttää epäsiisti ja turvaton hotelli.

Camino ja astetta parempi illallinen.

St John's Lodge Garden Regent's Parkissa.

Matkan ainoa, sittemmin käsitteeksi muodostunut Brewdog-kuva otettin Camdenissa. 

Näin jälkikäteen reissun suhteen harmittaa eniten, etten päässyt teatteriin. Aloitin psyykkauksen jo hyvissä ajoin, mutta kun lopulta sain myöntävän vastauksen teatterikaiholleni, kaikki toivelistalla olevat näytelmät olivat jo loppuunmyytyjä tai sellaisissa hintaluokissa, ettei kannattanut lipuista enää haaveilla. Osallistuttiin myös arvontaan, jossa olisi voinut voittaa edullisemmat liput The Book of Mormoniin - peruslipuista halvin kun on 49,50 puntaa - mutta valitettavasti onnetar ei nyt suosinut matkailijaa.

Museossa sentään käytiin. Keskiviikkona Marko halusi viedä minut South Kensingtoniin ja nohevana tyttönä muistin, että Victoria & Albert Museum sijaitsee kivenheiton päässä asemalta. Sinne siis. Menneistä matkailuista viisastuneina ei edes lähdetty harhailemaan sattumanvaraisesti, vaan valikoitiin ne tärpit, jotka halusimmekin nähdä. Victorian ja Albertin tarjonnasta suunnattiin siis katsomaan Japani-kokoelmaa ja edesmenneen teatterimuseon esineistöä, joka nykyään majailee V&A:n tiloissa. Matkalla tilasta toiseen tuli toki nähtyä paljon muutakin. Itse olisin halunnut nähdä myös hääpukunäyttelyn, mutta erillisliput olivat sen hintaiset, ettei niitä siinä nälkätilanteessa kannattanut maksaa.

Victoriasta & Albertista edettiin Markon suunnitelman mukaan South Kensingtonin katuja kohti Kensington Gardensia. Pakollisena pysähdyksenä oli High Streetin Whole Foods Market, josta ei ollutkaan poistuminen ihan pian. Sanat ei riitä kertomaan niitä kierroksia, joilla silmäni pyörivät kaupan kahdessa kerroksessa kuopissaan (enkä edes mennyt erilliseen juustohuoneeseen). Mahat kuitenkin olivat sen verran täynnä lounasleipää ja kakkua, että selvisimme etapista vain 18 punnalla. Eväät paperikassissa siis Kensington Gardensiin, Led Zeppelinit soimaan, guacamole, nachopussi ja luomuolut auki.

Hanna yrittää kuvata suuria rakennuksia liian läheltä, vol 1.

Hanna yrittää kuvata suuria rakennuksia liian läheltä, vol 2.

Tuntemukset liikkuvat akselilla "miksi meillä ei ole tällaista?" -
"onneksi meillä ei ole tällaista."

Takuuvarma vinkki Britannian tallaajalle: vaikka tekisi mieli sipsiä ja kaljaa,
muista AINA ostaa evääksi myös purkki sekalasia hedelmiä. Et kadu.

Itsehän toki meinasin vähän stressata, mitä kaikkea siinä puistossa käytetyssä puolessatoista tunnissa olisi ehtinyt tehdä, mutta taisi tulla istuskelu Markolle tarpeeseen. Itse pääsin avustamaan jotain maisemarasteja suorittavaa tyttöä ottamalla valokuvia, joten en sentään ollut täysin hyödytön.

Puistohengailun päätteeksi käytiin ihmettelemässä vähän Bayswaterin turistiryysistä ja suunnattiin sitten tutkimaan Notting Hillin meininkejä. Toiveena oli löytää mikä tahansa puistoläntti, jolle istahtaa lepuuttamaan jalkoja, mutta Notting Hill tosiaan on surullisen kuuluisa yksityisistä, lukituista puutarhoistaan. Ilkivallan takia edes kirkon pihalle ei ollut turistilla asiaa. No, tulipahan käytyä Notting Hillin huipulla ja syötyä oikeassa italialaisessa ravintolassa gnocchia. 

Torstain korkkasin Quentin Blaken näyttelyllä, joka sijatsi vain vartin kävelymatkan päässä hotellilta Kings Crossin aseman toisella puolella. Kävi sitten ilmi, että siellä toisella puolella sijaitsi käsittämättömän viihtyisä aukio, jossa oli gallerioita, veneranta, yliopiston kuvataiteen laitos, aurinkotuoleja ja etnistä ruokaa. Eikä Marko tietenkään ollut mukana! Miksi ne kaikkein hienoimmat löydöt tekee aina yksin? Näyttely itsessään oli aika ihana, mutta kovin suppea. Blake oli valinnut yhdeksän kirjaa (vain kaks Dahlia), joiden kuvitusten syntyä itse avasi ilahduttavan eloisissa teksteissä. Noottia silti House of Illustrationille: Blake on eittämättä yksi brittien rakastetuimmista kuvittajista, eikä myyntiin oltu teetetty yhtään printtejä! Tai pinssejä! Kirjoja oli paljon, mutta niiden lisäksi valikoimista löytyi vain muutama kuivakka postikortti ja ylihintanen kangaskassi. Sääli. Olisin mieluusti kehystänyt seinälleni Blaken tai pari.

Mikä tämä on? Missä minä olen?

Näyttelyssä ei saanut kuvata, mutta tässä vaiheessa en vielä tiennyt sitä.

Näyttelystä suunnattiin pettymään West Endin lippuluukuille ja pienen marttyyrihetken jälkeen tallattiin urheasti Southbankille etsimään Tate Modernia. Ottaen huomioon, miten äänekkäästi Marko kammoksui Cardiff Bayta, minusta on hauskaa, miten hyvin Marko viihtyy Southbankilla. Minun mielestäni ne ovat paikoin hyvinkin samanhenkiset. Vaan mikäs siinä strollaillessa alkuiltapäivän auringossa ja löytyi se Tatekin lopulta. Alan ymmärtää, miksi kaikki siellä käyneet tutut ovat fiilistelleet Tate Modernia jo vuosia, ihana museo! Ja toisin kuin monet Lontoon jättimuseot, olisi teoriassa mahdollista käydä läpi iltapäivän aikana. Itse jaksoimme käydä läpi kaksi kokoelmakerrosta eli nähtävää jäi vielä seuraavallekin kerralle. Mieluusti menen takaisin.

Tate Modernin aula oli jo itsessään varsin vaikuttava.

Kahvilan terassin näkymissä ei myöskään ole valittamista.

Kun emme voittaneet lippuja Book of Mormoniin, poikekesimme Sohoon oluelle ja pohtimaan illan kuvioita. En tiedä, mikä aivopieru se oli, mutta jostain syystä päätettiin suunnata ihan China Townin kupeesta takaisin Southbankille syömään. BFI:ssä oli meneillään Dr Who World Tour ja muutenkin alueella tapahtui yhtä jos toista eli suomeksi sanottuna ei oikeasti mahduttu yhtään mihinkään. Southbank tuntui loputtomalta. Oltiin jo luovuttamassa London Bridgen kohdalla ja hyppäämässä metroon, kun noin 50 metriä ennen asemaa Marko bongasi pienen intialaisen. Nälkäkiukun ja epätoivon aiheuttaman riidan sijaan lopputuloksena olikin siis huippuhyvä korma-annos, joten ei sitten kuitenkaan voine valittaa. Osataan se curry muuallakin kuin Brick Lanella.

Viimeinen päivä pyhitettiin Itä-Lontoolle. Pyörittiin Spitalfieldsin kojuilla etsimässä viimeisiä tuliaisia ja päätettiin kuluttaa viimeiset tunnit kävelemällä Shoreditchiin tutkailemaan katutaidetta. En ollut aiemmin käynyt Shoreditchissa, hauskaa aluetta. Vielä vähän rupuista, mutta kovasti trendistymässä. Pahoin pelkään, että muutaman vuoden sisällä sielläkin näyttää Camden High Streetiltä, mutta vielä toistaiseksi Shoreditchissä voi käydä aistimassa urbaania estetiikkaa. Sattumalta bongasin vielä Brewdogin ennen kuin kurvattiin takaisin tubelle ja näin istahdettiin rauhalliselle päiväkaljalle vielä ennen Heathrow'n hirveyksiin lähtemistä.

Portal - CitizenKane - 2014. Dedicated to my late son Joe who took
his own life a year ago today June 21 - 2013. Hare Krsna.

Shoreditchin Brewdog, sisustuksellisestii suosikkini.

Kaiken kaikkiaan siis oikein hyvä reissu, mutta tosi rankka. Aika vähän tuli paikallisten kanssa jutusteltua ja kierreltiin erikseen minimaalisen vähän eli käytännössä vietettiin pari viikkoa 24/7 toistemme seurassa. Tsempattiin tosi hyvin koko matkan ajan, mutta kuten asiaan kuuluu, Helsinki-Vantaalla sitten räjähti ja matka Joensuuhun oli vähän kauhea. Suomea kuultiin ensimmäisen kerran tubessa matkalla Heathrow'lle, joten vaikka puhuttiin valitettavan vähän englantia reissun aikana, ei tullut sentään puhuttua ylimääräistä suomea.

Säiden kanssa sattui järjetön tuuri: isoin sade tapahtui bussimatkalla Cardiffiin ja vaikka perillä vielä sateli, se lakkasi ennen kuin ehdittiin hotellista uudestaan ulos. Sateenvarjon avasin kai kerran, etsiessäni pesulaa Bristolissa. Brittien hömppäohjelmaputket pelastivat väsyneet matkailijat iltaisin, ja vaikka ymmärränkin, että paikallisia yhteisöjä ahdistaa isojen ketjujen ylivalta, Tesco Express on iltapalaa haikailevan matkailijan paras ystävä.

Olen tosi tyytyväinen Bristoliin ja Cardiffiin matkakohteina, joskin olen vakuuttunut, että Wales ansaitsisi ihan kokonaan oman reissunsa. Seuraavalla saarivisiitillä voisin kuitenkin keskittyä pohjoiseen ja Skotlantiin, tai ehkäpä Cornwalliin. Ja Lontoon teatteriliput varaan etukäteen, tuli seuralta hyväksyvää mielipidettä tai ei.

Britannia tuntuu oikeastaan jo toiselta kodilta ja siellä on ihana käydä. Tämän viikon olen kuitenkin viettänyt okein tyytyväsenä pääasiassa omassa kodissani Joensuussa ja iloinnut juomakelpoisesta kahvista, vetävistä vessoista ja oikeudestani kävellä käytännössä mihin tahansa haluamaani puistikkoon ja metsikköön ihan mieleni mukaan.

cardiff 2.-5.8.

Bristolista on vain tunnin bussimatka Cardiffiin, joten vaikka matkaan ei lähdetykään aamuvarhaisella, ehdimme lauantain puolellakin ihan kiitettävästä hahmottaa kaupunkia. Minä tykkäsin Cardiffista tosi paljon, Marko ei tainnut olla ihan yhtä fiiliksissä.

Myös Cardiffssa yövyimme Ibis-ketjun hotellissa, tosin tällä kertaa valinta oli Ibis Budget. Perushotellista se erosi lähinnä pelkistetymmällä sisustuksella ja vedenkeittimen puuttumisella. Jostain syystä myös lavuaari oli huoneen puolella eikä vessassa. Todella edulliseen hintaansa nähden kuitenkin aivan kelpo hotelli suht hyvällä aamiaisella. Ympäristö oli pirun karu, mutta kävelymatka oli lyhyehkö sekä keskustan että Bayn suuntaan eli meidän kannaltamme sijainti oli erinomainen.

Lauantai-iltana tutustuttiin vähän molempiin: paikannettiin keskustan turisti-info ja syötiin noutolounas linnan kupeessa olevassa Bute Parkissa. Illemmalla käveltiin Bayn ympäristössä sekä lähimaaston asuinalueilla ja palattin vielä keskustaan syömään. Suhteellisen lyhyistä välimatkoista siis puhutaan, vaikka illalla jalat olivat aika kakettina.

Linnan Animall Wall, aina yhtä ihana.

Bute Parkin portilla, takanani häämöttää Thai-festarit.

Cardiffiin oli ennalta vain yksi suunnitelma: minulla oli sunnuntaiksi lippu Baylla sijaitsevaan Dr Who Experienceen. Sen yhteydessä oli myös puolentoista tunnin opastettu kuvauspaikkakävely. Kierros oli minulle vähän pettymys, koska opas tuntui vähän mekaaniselta ja muutenkin tuntui olevan kauhea hötä päällä. Pientä triviaa tarttui sentään korvan taakse ja kannatti lähteä, koska Experiencen lipun yhteydessä kierrokselle tuli hintaa viisi puntaa. Samalla tul Bayn rakennukset ja maasto mukavasti tutuksi. Ehdottomasti parasta kierroksella oli kuitenkin mukana ollut viisivuotias, joka tiesi Dr Whosta enemmän kuin opas ja loppuryhmä yhteensä. "You know way too much about Dr Who for a 5-year-old", totesi pojan äiti ennen kierroksen alkua. Isä ei sanonut mitään, mutta hymyili polleana vieressä.

Kesätilpehööri peittää Roald Dahl Plassin repeämän ajassa ja avaruudessa.

Itse Experience oli ihan vekkuli, joskin sellainen paikka, jonka olisin mieluusti kokenut jonkun kanssa. Alun "interaktiivinen" osuus oli selvästi suunnattu lapsille, mutta kyllä aikuistakin hykerrytti hypätä Tardisin kyytiin, kun lattiat alkovat kallistua ja täristä. Ja puhuvia Dalekejakin oli, tui! Ilmesesti uuden Tohtorin myötä myös Experience regeneroituu, eli jos ikinä menen takaisin, vastassa onkin jo Capaldi.

Interaktiivisen osuuden jälkeen oli näyttely, joka koostui pääosin sarjan tarpeistosta. Vanhaa tavaraa on säästynyt jonkin verran, mutta pääpaino oli luonnollisesti viime vuosien esineistöllä. Sarjassa hirviöt ja muut örnyt lähinnä naurattavat, mutta kieltämättä ne olivat aika kuumottavia siinä ihmisen kokosina metrin päässä. Olisin toivonut ehkä enemmän videota ja muuta taustamateraalia, mutta onneksi sentään Delia Derbyshirestä eli alkuperäisen tunnarin soittajasta oli minidokkari tarjolla. Ihan mahtava! En ikinä ajatellut, että jo 60-luvulla on ollut mahdollista tehdä niin nykyelektron kuuloista musiikkia ties millä värkeillä. Aika teräsnainen se Derbyshire, sanon.

Myös Matt Smith -vahaukko oli aika kuumottava. Ja yllättävän lyhyt!

Tästä puhumattakaan. Kääk!

Ilman seuralaista kokemus jäi siis aavistuksen hengettömäksi, mutta olen tosi tyytyväinen, että menin. Onneksi ystävällinen sielu nappasi minusta kuvan Tardisin kanssa, kun tarpeeksi keräsi rohkeutta. Ylipäätään huomasin, että noin viikko vaaditaan siihen, että kielitaito palautuu perustasolta siihen, että pystyy tuottamaan lauseita kuten "Excuse me, would mind taking my picture with the Tardis, please? I'm here alone and would really like one." Tämä taitaa koko reissulta olla myös se hetki, josta olen eniten ylpeä.

Muuten kivan päivän päätteeksi söin sunnuntai-iltana söin reissun ankeimman aterian, kun Marko halusi kebabia ja valikoidun chip shopin valikoimaan minulle sopivia vaihtoehtoja oli tasan kaksi. Tykkään kyllä fish & chipsistä, mutta annos ei ollut parhaasta päästä ja muutenkn upporasvassa paistetut asiat alkoivat tulla korvista ulos. Onneksi bongattiin Tesco Express, niin sain vielä tuoreuksia iltapalaksi.

Maanantaina hypättiin taas junaan ja suunnattiin kohti Merthyr Tydfiliä, joka sijaitsee noin tunnin bussimatkan päässä Cardiffista. Walesin keskellä sijaitsee pinta-alaltaan noin Iisalmen kunnan kokoinen luonnonsuojelualue Brecon Beacons, johon Marko ehdottomasti halusi käydä tutustumassa. Valitettavasti Cardiffista kulkeva Brecon Bus on lakkautettu tänä vuonna, joten alueelle pääseminen ilman omaa autoa on huomattavan hankalaa. Merthyr Tydfil on kuitenkin Brecon Beaconsin reunamilla ja sieltä käsin on pääsy mm. Brecon Mountain Railwaylle ja muutamille patikointireiteille.

Itse olen kovin fiiliksissä höyryjunista ja luulin, että Mountan Railway matkakohteena oli jo sovittu. Edellisenä iltana Marko alkoi kuitenkin pohtia "miten sinne metsään pääsee". Ilmoitin suostuvani vaihtoehtoiseen matkasuunnitelmaan, jos Marko selvittää miten sinne pääsee. Tarkin suunnitelma oli mennä (sattumalta myös) Merthyr Tydfiliin junalla, "ettii toi golfkenttä ja suunnata mestoille". Koska tarkempaa tietoa sen enempää golfkentän kuin kyseisten mestojen sijainnista ei Markolla ollut, valitsimme höyryjunan. Perillä huomasimme, että samainen bussi 35 olisi kuljettanut meidät myös golfkentälle, sillä se sijaitsi aivan Pantin aseman vieressä. Päätimme silti mennä junalla ja palata takaisin tutkimaan kävelyreitit ajelun jälkeen.

Juna itsessään oli ihan mahtava, mutta reitti hienoinen pettymys. Mentiin siis samaa rataa 35 minuuttia yhteen suuntaan ja sitten palattiin samaa reittiä 35 minuuttia takaisin. Juna Cardiffista Merthyr Tydfiliin oli maisemallisesti melkein hienompi kokemus! Onneksi olin siis ihan fiiliksissä itse höyryjunasta. Samassa vaunussa ollut poika hihkui koko menomatkan "oh, this is so much fun!" Jaoin tunteen, mutta aikuisen tyynesti - eli hihitellen ja napsien loputtomia kuvia junan ikkunasta. Reissuun sisältyi kaksi pysähdystä jaloittelulle, valokuville ja toisella pysäkillä myös kahville. Olisimme myös voineet jäädä vaeltamaan välipysäkeille ja palata illan viimeisellä junalla, mutta koska lähtöaseman lähellä oli näkynyt hienompia maisemia, menimme suoraan takaisin samalla junalla.

Paluun jälkeen huomasimme olevammekin yhtäkkiä ihan sippejä. Patikoinnin sijaan seikkailtiin siis hetki Pantin todella hienolla vanhalla hautausmaalla ja palattiin bussilla keskustaan ja junalla illaksi Cardiffiin.

"Illaksi Cardiffiin" tarkoitti joka ilta käytännössä ruokaa ja poistumista ajoissa paikallisten alta pois. Ei siis ehditty todistamaan mitään rähinöitä, mutta sellainen kutina jäi, ettei walesilaisten maine aggressivisena baarikansana ole ihan tuulesta temmattu. Brewdogissa käytiin sentään lauantaina sampleri testaamassa ja matkan neljästä Brewdogista Cardiffin baari oli ehdottomasti suosikkini. Mahtavaa palvelua ja erinomainen tunnelma. Samplerin oluet valittiin enemmän Markon makumieltymysten mukaan, mutta hauska kokemus silti.

Cocoa Psycho, Jackhammer, Brixton Porter, Hardcore IPA

En välttämättä haluasi Bayllakaan käyskennellä myöhään yöhön, sen opin pikasesta alkuillan pubipysähdyksestä lauantaina. Muuten Bay tuntui lähinnä valtavalta karnevaalilta, jota korosti Roald Dahl Plassille rakennettu tivolin ja hiekkarannan yhdistelmä. Minusta Bay oli mainio, mutta Marko kuvaili sitä useampaan otteeseen kauheaksi turistipaikaksi. Epäiltiin tosin, että se on se paikka, johon kaikki lähialueiden ihmiset tulevat viettämään iltaa perheen ja kavereiden kanssa. Ainakin minä kuulin hämmentävän vähän mitään muuta kieltä kun englantia. Lapsia näkyi myös tosi paljon kaikkialla ja itse asiassa sekä Dr Who Experiencessä että höyryjunassa olin vähän kummajainen, kun olin liikenteessä ilman lapsia.

Ehkä älyttömin paikka.

Nyt jälkíviisaana totean, että Cardiffissa kannattaa viipyä ainakin kolme päivää. Yhtenä koluaa keskustan, toisena Bayn ja kolmantena vaikka Penarthin, Caerphillyn tai jonkun muun lähellä olevan paikan. Mehän teimme sen virheen, että yritimme kävellä Penarthiin sunnuntaina, kun olin ensin tallannut nelisen tuntia Dr Who -asioita. Tarvottua tuli varmasti kymmenisen kilometriä, mutta Penarthin keskustaan ei koskaan päästy ennen uskon loppumista. Illalla hotellihuoneessa muistin, että minulla olisi ollut kartta laukussa.

Penarthin satamasta Cardiff Baylle menevä silta oli silti kokemus itsessään, joten ei missään nimessä mennyt hukkaan tämä reissu. Seuraavalla kerralla menen perille asti. Silloin saatan myös käyttää bussia.

Penarth häämöttää kukkulalla, mutta sen taaimmalla laidalla.

Tämä EI ole Penarthn keskusta. Huippu paikallisten ukkojen asuttama pubi
löyty kuitenkin kulman takaa. Siellä joivat sunnuntaikaljaa ja fiilistelivät
Beatlesia. Kolalla ei päässyt ihan samoihin tunnelmiin.

Penarthin sataman ja Bayn väli on 1,5 mailia siltaa ja rantaa. Melko eeppiset maisemat.

ps. Koska annoin Bristolistakin telkkarivinkin, todettakoon, että kolmen jakson perusteella Torchwoodin Cardiff on ihanan tunnistettava, joskin mnun Cardiffiani asteen tummempi ja synkempi.

bristol 28.7.-2.8.

Yhdestä lomapostauksesta tulisi massiivinen, joten päätin jakaa matkajorinani kaupungeittain. Jostain syystä reissun jälkimainingeissa päässäni on pyörinyt eniten Cardiff, mutta jospa kuitenkin edetään aikajärjestyksessä.

On aina vähän riski viedä toinen ihminen itselleen tärkeään paikkaan. En jotenkin jaksanut luottaa siihen, että Bristol puhuu puolestaan, vaan poukkoilin ympäri kaupunkia yrittäen näyttää kerralla kaiken, vaikka fakta on, ettei viidessä päivässä voi mitenkään kaikkea ehtiä. Vieläkin vähän kirveltää, että Fishponds, vanha kampukseni, Cotham/Redland ja Bedminster jäivät koluamatta, viimeisestä näin jo untakin. Itse olisin mieluusti myös käynyt tutustumassa St Paulsin, joka jäi vaihtoaikana vähän mysteeriksi.

Vaan paljon ehdittiinkin, joten ei ehkä kannata valittaa, vaikka kuinka olisinkin päässän vakuuttunut, että Markolle jäi täysin väärä kuva kaupungista.

Ensimmäisenä iltana istuin V-Shedin terassilla, katselin jokea ja mietin, miten paljon rakastankaan niitä rantoja ja maisemia. En ollut edes tajunnut, miten paljon olin sinne ikävöinyt. Itse asiassa tajusin vasta matkaa suunnitellessa, miten hyvin Bristolissa aikanaan ylipäätään viihdyin. Parempi myöhään ja niin edelleen.

Ensimmäisen illan ensimmäiset ei-Wetherspoon-oluet.

Ensimmäiseksi pitänee kiittää hotellia: Ibis on brittiläinen omppuhotelleita vastaava ketju. Ei siis mitään ihmeellistä, mutta siistit huoneet, edullinen hintataso ja kaikin puolin asiallinen meininki. Meidän Ibiksemme sijaitsi Bristolin Millenium Squarella, joten paljon keskemmälle tai parempien yhteyksien päähän ei olisi voinut päästä. Huonoa tässä oli se, että joka päivä "pieni lepotauko hotelllilla" venähti kahden, kolmen tunnin mittaiseksi. Onneksi brittitelevisio on ympäri vuorokauden varsin viihdyttävä, monta uutta hömppäsarjasuosikkia löytyi jalkojen lepuuttelun lomassa.

Olin suunnitellut ensimmäiselle päivälle noin 10 kilometrin kävelylenkin, joka olisi kulkenut tärkeimpien kaupunginosien läpi ja jättänyt muut päivät vapaaksi nostalgisesta sightseeingistä. Reitti lähti Brandon Hillin kautta kohti Cliftonia, jonka kruununa toimii tietyst huikean hieno silta. Marko bongasikin netistä, että sillan toisella puolella on Ashton Court, jolla sijaitsee yksi Bristolin viidestä frisbeegolfradasta. Eipä siinä, kiekot laukkuun ja menoksi.

Ashton Court oli hieno, mutta tulipa taas muistettua, että kartalla näkyvä iso vihreys on yleensä todellisuudessa ihan helvetin iso vihreys. Kun rata siis lopulta löytyi puiston toiselta laidalta, oltiin jo ihan poikki ja huumori vähissä. Asiaa ei auttanut, että rata oli auttamattoman huonost merkitty ja osittain kirjaimellisesti pusikossa. Marko kokeili kahta koria ja luovutti. Pettyneinä ja kärttyisinä suuntasimme lähimmästä portista ulos, hyppäsimme ensimmäiseen keskustaan viemään bussiin ja lopetimme sightseeingin siihen. Vaan tulipahan ylitettyä Suspension Bridge viimeinkin omin jaloin. Taisi olla aikakin. Lisäksi ennen siltaa pysähdyimme Cliftonissa varhaisaamun eväitä paremmalle aamiaselle, eikä kauan odottamani Eggs Florentine ainakaan pettänyt. Nam nam! 

Jätskitauko Ashton Courtin laidalla.

Nam, nam!

Cliftonin laidalta.

Florentinen tarjoillut Primrose Café löytyy noin kaikilta netin "Bristolin parhaat aamiaiset"-listoilta eli ihan hyvä tuuri kävi, kun siihen törmättiin. Muuten syötiin aika sekalasia sapuskoita. Bristolin hittejä olivat ehdottomasti vaihtoaikaisen kaverini Patrycjan valitsema Social Café Stokes Croftissa ja Markon bongaama falafelpaikka St. Nick's Marketilla. Minun haavelistallani ollut Bristol Beer Factoryn ravintolalaiva oli vähän lannistava kokemus niin ruuan, juoman kuin hintatasonkin suhteen, mutta tulipahan pyörähdettyä Hotwellsissä, jonne pääsi hotellilta mahtavaa satamabulevardia pitkin.

(Mainittakoon kutenkin, että toisessa pubissa juomani BBF:n milk stout, joka esiintyy postauksen ensimmäisessä kuvassa vasemmalla, oli erinomaisen hyvä olut. Grain Barge ei varmaankaan ollut vain se paras valinta.)

Hotwellsin rantaraitti keskustan suuntaan.

Ahh Tootsin pieni kahvisoppi St Nicholas Marketin sydämessä.

Parhaan aamiaisen tittelin saaa Temple Meadsin juna-asemalta löytyneen pikkukahvilan toast & jam (£1.50). Kaksi voissa uitettua jättimäistä leipäpalaa mansikkahillolla mauistui lohturuualta ja ennen kaikkea piti mahan täynnä melkein koko Bathin tallaamisen ajan. Marko valitsi pekonisämpylän, jolla ei ilmeisesti ollut kumpaakaan edellä mainituista vaikutuksista. Välipaloista kunniamaininta Ahh Tootsin erinomaiselle pistaasi-appelsiinikakulle, vaikka tuju kahvi aiheuttikin närästyksen loppuillaksi.

Vaihtoaikana en juuri Bristolin museotarjonaan tutustunut, joten nyt päätin valloittaa muutama vuosi sitten satamaan auenneen M Shedin. Ihan ykkösmuseo! Eläväisellä ja mielenkiintoisella tavalla oli valaistu Bristolin historiaa eshistoriallisilta ajoilta nykypäivään. Paljon nippelitietoa ja esineistöä oli tarjolla, eikä tunnelma ollut yhtään kuivakka takka tiukkapipoinen. Lemppareikseni nousivat asukkaiden lyhyet kertomukset omista kaupunginosistaan. Vaihtuvana näyttelynä oli Wallace & Gromit from the Drawing Board, jota en suostunut missaamaan, vaikka sinne erikseen pitikin maksaa. Näyttely oli äärimmäisen sympaattinen, mutta vuoden 2005 tulipalosta johtuen varhaisempien elokuvien osalta harmillisen suppea.

Bussiin olisi päässyt sisällekin!

Perhaps a little Wensleydale...

M Shedin jälkeen hengiteltiin hieman ja suunnattiin Bristolin osuuden ainoalle ennakkoon varatulle etapille eli Wherethewallin opastetulle katutaidekierrokselle.

Vaihtoaikanani Banksy oli juuri singahtanut maailmanmaineeseen ja toki kävin silloin kaikki keskikaupungin julkiset Banksyt koluamassa. Asukkaat ovat ymmärtääkseni aina olleet avoimia katutaiteelle, mutta Banksyn myötä Bristolin kaupunkikin ottaa nykyään katutaiteen avosylin vastaan ja on viime vuosina käyttänyt sitä myös turismin lippulaivana. Katutaidetta näkee siis nykyään ydinkeskustassakin huomattavasti aiempaa enemmän. Wherethewall on kuitenkin kaupungista itsenäinen, oikeasti Stokes Croftin maalauspiireistä ponnistava yhteisö. Olen aika vakuuttunut, että oppaamme oli tateilija itsekin, vaikka tämä ei tietenkään käynyt ilmi, sen enempää kuin tyypin nimikään. Joka tapauksessa opas oli häkellyttävän asiantunteva sekä hyvä ja karismaattinen puhuja (ja huomattavan söpö, hihi), joten parituntinen kierros sujui kuin siivillä, vaikka monet teoksista oltiinkin onnistuttu bongaamaan vahingossa ympäriinsä tallaten.

Tämä jannu toimii nykyään Coldplayn hovitaiteilijana.

Koditon mies havainnoi ihmsiä ja alkoi kuvata näkemiään
tunteita tikku-ukoilla. Näitä nähtiin myös Lontoossa.

Useamman taitelijan yhteisteos on kasvanut pala palalta.

Stokes Croftista tämäkin.

Pikkuinen Dalek ei jostain syystä kuulunut viralliseen opastukseen. Mutta niin söpö!

Kyllä siitä kahdeksan puntaa ilokseen maksoi, ja ymmärrän, miksi kierros on Tripadvisorissakin kolmanneksi suositelluin vinkki Bristolissa piipahtavalle.

Perjantana päätettiin vaihtaa vielä pikaisesti maisemaa ja hyppäsimme Bathiin vievään junaan. Markoa aina ärsyttää, kun olen suunnitellut tekemisiä etukäteen, mutta Bathissa totesin, että ärsytyksestä huolimatta se kannattaa. Emme siis keksineet mitään järkevää tekemistä ja päädyimme kiukuttelemaan tihkusateeseen keskelle turistimassoja. Loppupeleissä kiersimme viehättävän pienen kävelyreitin, istuimme puistossa, löysimme hylätynoloisen hautausmaan, näimme fossiileja, söimme kehnon lounaan ja upotimme pienen omaisuuden kirjakauppaan. Eli kiukuttelua ja lounasta lukuun ottamatta ihan hyvä päivä. Hassutti, kun yhtäkkiä tajusin kävelleeni Annan kanssa melkein saman reitin 2007, kun päädyimme muutamaksi tunniksi Bathiin ilman suunnitelmia. Silloin kyllä muistaakseni syötiin parempaa ruokaa. Tai ehkä söimme vain kaljaa.

Bathin Pulteney Bridge on aina yhtä symppis.

Satunnaiset kivat top 3:

- Opettelin käyttämään itsepalvelupesulaa. Jostain syystä se oli minusta äärimmäisen mukavaa.

- Syötiin vikana iltana Wagamamassa. Muuten vähän tylsä valinta, mutta otin naposteltavaksi valkosipulilla ja chilillä maustettuja edamamepapuja. Parasta!

- Maltoin alusta asti ostaa pubeissa half pinteja, joten sain maistella monia olusia päätymättä vararikkoon tai hulvattomaan humppeliin. Eläköön aikuisuus!

Ihanaa käydä pitkästä aikaa! Bristolin tunnelma on ainutlaatuinen ja kaikissa kaupungnosissa omanlaisensa meininki. Kaiken kaikkiaan maanantaista lauantaihin oli ihan fiksu veto viettää Bristolissa. Helsingin kokoisessa kaupungissa riittäisi näkemistä ja tekemistä pitemmäksikin aikaa, mutta Markon hermojen kannalta taidettiin olla nyt ihan riittävän pitkään. Vähempi aika perillä taas olisi tehneet minusta hirviömäisen matkanjohtajan. Iltaelämä jäi harmillisen vaisuksi: Fleecessä ei ollut mitään mielenkiintoista, Ramshackleen ei jaksettu eikä Marko oikein innostunut Old Dukesta. Thekla oli valitettavasti varikolla, mutta maalla sijaitsevassa popupissa pyörähdettiin. Odotettiin klubi-iltaa molemmat, mutta aika antikliimaksiksi se osoittautui. "Seuraavalla kerralla meennään sitten siihen oikeaan laivaan", sanoi Marko. Taisi olla hyvä reissu siis molemmilla.

Oma Breakdancing Jesus, Stokes Croftissa tietenkin.
Banksyn Mild Mild West löytyy tuosta vastapäätä.

ps. Jos joku miettii, miltä Bristolissa minusta näyttää, suosittelen Netflixistäkin löytyvän Being Humanin ykkös- ja kakkoskautta. Sarja on paikoin vähän huttua, mutta kaupunki on tunnistettava ja minun silmissän iautenttinen. Vähän harmi, että kolmoskaudella porukka siirtyy Barryyn. En ole itse katsonut vielä niin pitkälle, mutta voisin silti kuvitella, ettei Walesin maisemissakaan mitään vikaa ole.

reissunainen

No hyvinhän se meni. Tarkoituksena oli bloggailla reissun päältä lähinnä kuvamuodossa. Innoissani olinkin jo aloittamassa Bristol Street Art Tourin kuvapäivitystä, kun tajusin, ettei kameran ja lainapadin väliin ole sopivaa puuhaa. Se siitä sitten. Onneksi kuvat odottavat kamerassa purkajaansa sitten Suomessakin.

Bristol oli huippu, mutta aika raskas. Monta vanhaa suosikkipaikkaa jäi koluamatta ja kampusaluekin morjestamatta, mutta paljon ehdittiinkin - myös lounas vielä Bristolissa majaa pitävän vaihtoaikaisen kaverin kanssa!

Alkuviikko meni nopeasti ja nyt ollaankin jo Walesin puolella. Kaupunki on pienehkö, mutta jalat on kävelty irti jo ensimmäisenä iltapäivänä.

Tähän asti reissulla havainnoitua:

• Bristolissa kaikki nuoret ihmiset eivät näytä enää samalta, vaan kaiken näköisiä ja tyylisiä ihmisiä tuli vastaan tämän tästä. Baariin en silti vieläkään osannut pukeutua.
• Cardiffin baareihin en halua edes yrittää pukeutua. Vaikka muualla meininki muuttuu, täällä vähemmän on edelleen enemmän. Paitsi miesten parroissa. Niiden suhteen enemmän on enemmän.
• Cardiffin uunituore Brewdog on parempi kuin Bristolin. Parasta palvelua aikoihin.
• Halvalla syöminen on täysin mahdollista, mutta nälkäisenäkin kannattaa yrittää pitää järki mukana. Historiallisen kaupungin keskustassa hostellin baari ei välttämättä ole se paras valinta. Ja kyllä, ruuassa on kuin onkin mahdollista olla liikaa juustoa.
• Itsepalvelupesula on ystävä, mutta pesuaine kannattaa viedä mukanaan. Ja katsoa reitti kartasta huolella ennen kuin ampaisee matkaan.
• Lokit tosiaan on kaikkiruokaisia. Eilen Bathissa näin, kuinka lokki ahtoi nielustaan alas kokonaisen lepakon.

Tänään käytiin vilkaisemassa nopeasti Cardiff Bayn meininkejä. Melkoista karnevaalit. Huomenna kuitenkin heti aamusta takaisin, Dr Who Experience siellä odottaa kokijaansa. Aijai! 

heinäkuun luetut

Kesäkuun maailmantuskalukemisten jälkeen marssin kirjastoon ja pyysin tutulta kirjastonhoitajalta neuvoa. Kerroin kaipaavani kevyempaa ja mukaansatempaavaa luettavaa, joissa mielellänä voisi olla jotain yliluonnollista tai kummaa. Mukaan kirjakassiin valikoitui listan kaksi ensimmäistä teosta.

Eileen Favorite: Sankarittaret
Tämä kirja myytiin minulle lupaamalla, että se on kiva kirja, jossa eri tarinoiden sankarittaria ilmestyy äidin ja tyttären kotiin. Periaatteessa kuvaus pitkin paikkansa, sillä se on tarinan alkuasetelma. Mihin en ollut varautunut oli nuoren tytön joutuminen psykiateriselle osastolle, raiskausteemat purkaminen ja yleinen naiseuden kokemisen ongelma, kun tulee automaattisesti määritellyksi miehen kautta. Yllättävästä vakavuudestaan huolimatta hyvä kirja silti, vaikka sankarittaret jäävätkin harmillisen pienelle huomiolle, eikä omia suosikkeja mahtunut mukaan juurikaan. Alkuasetelma kantaa kuitenkin mukanaan loppuun asti ja kirjan lukee sujuvasti. Ei tämä varmastikaan kuolemattomana klassikkona mieleeni jää, mutta eipä kaikkien kirjojen tietysti tarvitsekaan.

Sarah Winman: Kani nimeltä jumala
Tässäpä kirja, joka pakenee kaikkia genremäärittelyjä. Nuoren naisen kasvukertomus 60-luvun lopuilta 2010-luvulle kulkee Lontoosta Cornwalliin, sieltä New Yorkiin ja takaisin imaisten lukijan mukaansa hujauksessa. Winmanin maailma on täynnä rumaa, mutta silti taianomainen ja kummallisen viehättävä. Tapahtumat ovat enimmäkseen surullisia, itse asiassa ihan kauheita, mutta siitä huolimatta tarinassa vallitsee ihana tunnelma, eikä kirjaa tee mieli laskea kädestään. Lisäksi Winman sitoo kirjan tapahtumat lähihistorian käännekohtiin ja tuo tarinan lähelle omaa todellisuutta. Lämpimästi suosittelen.

Hanna Hauru: Liian pienet sandaalit
Pieniä tarinoita naiseuden ongelmista ja moninaisuudesta. En itse asiassa ole varma, olenko lukenut tämän aiemminkin, vai tuliko tyylistä ja tarinoista mieleen joku muu. Aika vahvat mielleyhtymät esimerkiksi Rosa Liksomin tuotantoon syntyi kyllä Haurun pikkunovelleja lukiessa, tosin sillä erotuksella, että suurin osa Haurun tarinoista päättyi iloon ja toivoon, Liksomin kanssa kun sellainen on (muistaakseni) aika harvinaista herkkua. Hyvästä kirjoittajasta kielii se, että vaikka tarinat olivat pääsääntöisesti 3-5 sivua pitkiä, mutta silti jokaisen kertojaan syntyi jonkinlainen suhde. Haurua luen mielelläni siis lisää jatkossakin.

Marko Hautala: Itsevalaisevat
Sain suosituksen Marko Hautalasta jo alkukeväästä ja nyt viimeinkin muistin lainata kirjastosta ensimmäiseni. Siinä ei kauan nokka tuhissut, teksti oli nopealukuista mutta tarinakin mukaansa tempaava. Olen 90-luvun nuori ja kasvanut erilaisten kulttien pelossa, ehkä siksikin Itsevalaisevat osui ja upposi. Tutumpien kulttien sijaan keskiössä on kalan kultti ja myytti, josta juontaa myös kirjan nimi. Kirja pureutuu aika tiukasti kipeisiin sosiaalisiin ongelmiin ja tuo sitä kautta kultin lähelle. En tiedä, onko tyylilaji lähimpänä kauhua, fantasiaa vai dekkaria, mutta kirjan löydät ihan tavan romaanihyllystä. Hae se sieltä, et kadu.

Alice Munro: Kerjäläistyttö
Sain tämän Markolta alkukesästä. Olin toki huomioinut Munron Nobelin, mutta en varmaankaan olisi tajunnut ostaa kirjaa itse. Episodimainen kerronta imaisi minut mukaansa lentokoneessa ja myöhästymisestä huolimatta matka sujui kuin siivillä (höhö). Keskiössä ovat tavalliset vihaiset ja arjen tapahtumat. Välillä ei tapahdu mitään ihmeellistä, välillä puhutaan erittäin isoista mullistuksista. Munron kerronta laittaa kaikki tapahtumat kuitenkin samalle viivalle. Ihanan sujuvaa ja hyvää tekstiä, jonka pariin palaan varmasti mielelläni myöhemminkin.

Kysy siis kirjastonhoitajalta neuvoa. Se kannattaa. Myös kavereiden suositukset toimivat.