perjantai 7. marraskuuta 2014

jonkun toisen kehossa

Olen käynyt tällä viikolla jäsenkorjauksen jälkeen kerran swingtunnilla ja kerran zumbassa. Outo kokemus. Tuntuu nimittäin kuin yrittäisin liikkua jonkun toisen kehossa. 

Tanssitunnilla huomasin, että selkäni liikkuu eri tavalla kuin ennen, enkä oikein osaa käyttää sitä. Lisäksi ilmeisesti etenkin oikean jalan jänteet hakevat vielä paikkaansa, sillä tiistaina muutama vähän varomattomampi askel vihlaisi nilkassa ihan todella häijysti.

Ei sillä, että kovin varomaton olisinkaan, sillä en luota oikeaan polveeni nyt ollenkaan. Ilmeisesti se ei ole aiemmin suoristunut ihan kokonaan ja nyt kun jänteitä on liikuteltu paikoilleen, tuntuu koko ajan - jopa kävellessä - siltä, että polvi yliojentuu. Näin ei tietysti tapahdu, mutta en silti oudon tunteen takia uskalla vauhdikkaammin mennessä varata sille täysillä painoa. Ihan viisasta tietysti, koska eilen muutama satunnainen liike aiheutti polvessa ihan rehtiä kipua.

Tiistain tanssitunnilla olin lähinnä pää pyörällä liikkuvasta yläselästä, rennommista hartioista ja ylipäätään kaikesta uudesta, joten ei niin paljon haitannut, etten pysynyt sen kaiken keskellä muiden mukana. Eilen sen sijaan lähinnä v*tutti. Minullahan on zumbassa kaksi vaihdetta: joko hypitään ja hikoillaan täysillä tai sitten jäädään kotiin viettämään sohva-aikaa. Eilen kuitenkin piti kaikki tehdä puoliteholla - ja silti kotiin päästessä jalat olivat ihan tärinäkunnossa.

Päättelin, että on parempi pysyä jumppamaailmasta pois, kunnes jalat tuntuvat taas omilta. Onneksi ensi viikolla on Rokumentti, joten ei tuottane ongelmaa.

tiistai 4. marraskuuta 2014

hyvä ostos: lidlin vegetuotteet

Tykkään laittaa ruokaa ja väkertää ties minkälaisia papupyörykkä- ja pihvitaikinoita. Ei silti ole mikään salaisuus, ettei aina jaksa, pysty tai ehdi, eikä pakastinkaan ole pohjaton. Silloin on apuna kaupan valmiit tai puolivalmiit tuotteet. Paitsi että lihattomalle ruokailijalle on edelleen Suomessa tänä päivänä valitettavan vähän vaihtoehtoja tarjolla.

Esimerkiksi niitä kylmähyllystä löytyviä kasvispyöryköitä on tullut vuosien varrella syötyä kyllästymiseen asti. Monet valmiit kasvispihvit ovat oikeasti aika kamalia. Hälsans Kökin tuotteet on hyviä, kun haluaa syödä "liharuokia", mutta kieltämättä hinta tuntuu välillä aika suolaiselta.

Maija vinkkasi viime kesänä Lidlin Freshvale-soijatuotteista, jotka on ovelasti piilotettu kylmähyllyyn keskelle makkaroita ja leikkeleitä. Silloin ostin "lihapullia", jotka eivät ihan vakuuttaneet, mutta ajoivat kyllä asiansa sekä grillivartaissa että pastakastikkeessa. Viime perjantaina mukaan tarttui heräteostoksena paneroituja kasvispihvejä.

Oho! Ehkä parhaita valmiita kasvispihvejä, joihin olen tässä maassa törmännyt. Uunissa paistaessakin pinnasta tuli mukavan rapsakka ja yksi pihvi riitti ainakin minulle mainiosti aterialla. Ja paketissahan on siis kaksi, joten seuraavan päivän lounaskin oli sitten eilen valmiiksi laitettu. Joku mausteinen kastike kun olisi vielä ollut läiskäistä viereen, niin oltaisiin oltu vielä suurempien riemujen äärellä.

Solahtaa myös kätevästi eväsrasiaan lisukkeiden kera.

Ihan näiden pihvien perusteella olen valmis suosittelemaan niitä muitakin tuotteita. Kaikki paketit maksavat 1,99€, joten vaikka muut eivät niin huipuiksi osoittautuisikaan, ei mene kokeiluluontoisista ostoksistakaan ihan vararikkoon.

Viikonloppuna jäi muuten taas tähteeksi ärsyttävä määrä sosekeittoa: liian vähän yhteen annokseen, mutta liikaa santsattavaksi. Sain lopultakin aikaiseksi googlettaa "sosekeittoa tähteeksi" ja johan löytyi ties mitä vinkkejä, miten sen saa hyödynnettyä. Päädyttiin lisäämään joukkoon mausteita, kananmuna, raastettu peruna, kaurahiutaleita ja korppujauhoja ja kah, melkoisen herkulliset kasvispihvit syntyivät käden käänteessä. Mitä lie keittiömagiikkaa.

maanantai 3. marraskuuta 2014

lokakuun luetut

Agatha Christie: Helmeilevä kuolema
Minulla oli ennen paha tapa lukea Christieltä pelkkiä Poirot-kirjoja. Koska niitä  ei ole loputtomasti, laajensin sittemin Marpleihin. Vieläkin minun on vaikeaa tarttua niihin dekkareihin, joissa kumpikaan hahmo ei esiinny. Helmeilevä kuolema oli taas kuitenkin passeli esimerkki siitä, että Christie on Christie ilman tunnetuimpia salapoliisejaankin. Eli takuuvarma. Tykkäsin.

Salla Simukka: Punainen kuin veri
Salla Simukan Lumikki Anderson on päähenkilö, jota olisin rakastanut teininä. Menneisyyden riivaama, ulkopuolinen tarkkailija, hyvä kaikessa erikoisessa ja ikävuosiaan vanhempi älykkö. Koska kuitenkin olen jo yli kolmekymppinen, lukiessa lähinnä nauratti rikosvyyhteen sattumalta sotkeutuneen Lumikin aina uudet aluevaltaukset, nokkeluudet ja selviytymistaktiikat. Tästä huolimatta Lumikki-sarjan avaus Punainen kuin veri oli menevä ja koukuttava nuorten jännitysromaani ja varmasti tulen vielä tarttumaan myöhempiinkin osiin. Bonusta kotimaisuudesta: laadukasta suomalaista nuortenkirjallisuutta ei voi olla liikaa.

Päivi Artikainen et al. (toim): Rakkaani, romaanihenkilö
Hauska pieni kirjanen, jossa parikymmentä suomalaista esittelee itselleen rakkaan fiktiivisen henkilön. Mukana on kirjailijaa, toimittajaa, kirjastonhoitajaa ja vielä Atrian toimitusjohtajakin (ja bloggaaja: Isyyspakkauksestahan minäkin tämän kirjan toki alunperin bongasin). Osa teksteistä oli hienosti rakennettu ja houkuttivat henkilöstään kertovan romaanin pariin, mutta osa perustui liikaa oletukseen, että tarina on jo tuttu. Esimerkiksi lapsuuteni idoli Tuija Lehtinen vesitti romaanihenkilönsä tarinan täysin: ainakaan minun ei tee mieli enää tarttua L.M. Montgomeryn Siniseen linnaan, sillä Lehtinen näytti avaavan kaikki tärkeät juonenkäänteet tekstissään. Sen sijaan esimerkiksi Hanna Johde kertoo Nick Dunnesta riittävän epämääräisesti, ettei Kiltti tyttö (tai siihen perustuva Gone Girl -leffa) mene pilalle. Parhaimmillaan jutut perustuvatkin nimenomaan lukijan ja hahmon suhteeseen, ei hahmon tarinaan. Suosittelen tirkistelyluettavaksi niille, joita kiinnostaa, miten ammattikirjoittajat ja intohimoiset lukijat kirjallisuushahmoihin suhtautuvat,

Robert Galbraith: The Cuckoo's Calling
J.K. Rowling kirjoitti salanimellä dekkarin kokeillakseen uudenlaista kirjailijapersoonaa, mutta ei pääse koira karvoistaan. Dekkari oli nimittäin kieleltään ja kerronnaltaan takuuvarmaa ja tuttuakin tutumpaa Rowlingia. Kokonaisuutena Cuckoo's Calling on genressään erittäin tyylipuhdas sekä hyvässä ja pahassa. Toisaalta se on vähän mielikuvitukseton: minua ainakin vähän jo väsyttää kovaksikeitetty etsivähahmo, vähän elämässä eksynyt, talousvaikeuksien kanssa painiskeleva, yhteiskunnan ulkopuolinen mies, jolla ei ole mitään hävittävää ja siksi yllättää kaikki pärjäämällä lopultakin nappaamassaan työtehtävässään erinomaisesti. Toisaalta taas tarina on koukuttava, juonenkäänteitä piisaa ja murhaajaa saa arvuutella omaksi ilokseen viimeisille sivuille asti. Eli kyllä minä tähän imaistuin ja tykkäsinkin aika paljon. Lisäksi Lontoo-kuvaus on kaupunkia tunteville superherkullista.

Sophie Hannah: Nimikirjainmurhat
Agatha Christien kuolemasta on jo niin kauan, että hahmot ovat tekijänoikeuksista vapaita ja uusi Poirot-mysteeri tosiasia. Ihan sujuva romaani ja paikoin (etenkin lopun yhteenvedossa) hahmona tunnistettava Poirot. Paino sanalla paikoin, sillä romaanin isoimmat ongelmat liittyivät nimenomaan päähenkilöön. Christien kirjoissa aina harmittaa, ettei Poirot tunnu olevan tarinoissa erityisen läsnä, ja tässä taas Poirot tuntui olevan läsnä koko ajan. Eli vaikka Hannah oli onnistunut vangistemaan Poirot-mysteerien tunnelman romaaniin ihan asiallisesti, joku tuntui koko ajan olevan ihan himpun verran pielessä. Se on varmaan sitä Christien taikaa. Minulla on kuitenkin juuri nyt suuri tarve 1900-luvun alkupuolen pukudraamalle ja vetäville dekkareille, molempiin 20-luvulle sijoittuva Nimikirjainmurhat vastasi aivan kelvollisesti.

Terry Pratchett: Lyödään rahoiksi
En ole suurikaan Pratchett-diggari, mutta jokin Moist von Lipwigin (tai suomeksi Tahmee von Lipwigin, en hyväksy muuten oivallisesta suomennoksesta huolimatta) hahmossa ja seikkailuissa viehättää. Luulin Going Postalin olevan itsenäinen tarina, mutta sitten törmäsinkin sattumalta jatko-osaan. Tämä pankkimaailmaan sijoittuva tarina ei ollut minusta yhtä vetävä kuin postiympäristössä tapahtuva edeltäjänsä, mutta von Lipwig on silti von Lipwig, Pratchettilla on tärkeää asiaa, juoni kannatteli vaivattomasti alusta loppuun, eikä vauhtia tai vaarallisia tilanteita puutu. Toki onnistuin bongaamaan jo Helsingin rautatieaseman kirjakaupasta kolmannen osan. Luen varsin mielelläni senkin. Ja toivottavasti näistä molemmista jatko-osista tulee vielä Richard Coylen tähdittämä televisioversio. Hiihihihi.

keskiviikko 29. lokakuuta 2014

jäsenkorjauksessa vol. 2

Viime viikon jäsenkorjauksen jälkeen en enää uskaltanut rusautella selkääni auki tuttuun tapaan, etten aiheuttaisi enempää mahdollista vahinkoa nikamille ja lihaksistolle. Toisin sanoen kuuntelin selkäni vointia paljon normaalia enemmän ja niinpä tulin myös noteeranneeksi, miten paljon siihen sattuu. Ihan koko ajan.

Valitin asiaa tauotta maanantai-illan ja eilen sitten Markon kannustamana soitin työkaverin suosittelemalle jäsenkorjaajalle. Sain ajan samalle illalle.

Paikan päällä ensin vähän nauratti, kun juustoiset slovarihitit soivat panhuiluversioina, yrttiöljy tuoksui ja katossa oli sinisellä kankaalla ja jouluvaloilla toteutettu tunnelmavalaistus. Sitten vilkuilin seiniä, joita peittävistä kuvista tajusin, että hoitaja ei ole vain työkaverini suosittelema, vaan lisäksi huippu-urheilijoiden suosima jäsenkorjaaja. Tuntui kieltämättä vähän hölmöltä olla ilman virallisesti diagnosoituja oireita huippuammattilaisen vastaanotolla, mutta kun sinne oli jo tallustellut, ei voinut enää peruakaan.

Ensimmäisenä makoilin tärisevässä sängyssä, joka rentoutti ja lämmitti kropan hoitoa varten. Sitten ruksauteltiin paikoilleen polvien ja käsivarsien jänteet. Ei saakuri, miten paljon jälkimmäinen sattui. Siinä vaiheessa ei panhuilukaan enää paljon naurattanut, kun piti kirjaimellisesti purra hammasta oikean olkapään käsittelyn aikana. Pahoin pelkään, että uusinta on luvassa, koska tuntuu siltä, että sain jänteet pois sijoiltaan jo illalla kotona ja nyt käsi meinaa koko ajan puutua. 

Kuten ounastelinkin, pahimmat ongelmat löytyivät kuitenkin alaselästä, missä riittikin työtä erilaisten lukkojen ja jumien muodossa. Lukkoja oli toki yläselässäkin ja niskastakin löytyi retkahdusvamma. Puolivälissä hoitaja totesikin, että laittaa nyt kuntoon, mitä pystyy ja uskaltaa, seuraavalla kerralla tehdään sitten loput. Eli niinhän siinä kävi, että palaan klinikalle maanantaina.

Tästä voinee päätellä, että sinne taisi sitten oikeasti ollakin asiaa, vaikken huippu-urheilija olekaan.

Tänään on selkään sattunut kovasti, mutta kyseessä taitaa olla se kuuluisa hyvä kipu. Ainakaan nikamat eivät tunnu vaativan juurikaan poksauttelua ja verikin mitä ilmeisemmin kiertää taas vähän vapaammin päänkin suunnalla. Lisäksi nyt on kädessä B-vitamiinit, testattavana muotoutuva tyyny ja lapulla vankka suositus muotoiltujen pohjallisten hankkimisesta. 

Itse hoito maksaa 60€/kerta, mutta jos päädyn ostamaan koko setin tyynyineen kaikkineen, on kyseessä reilun 200 euron potti.  Jos siitä on pidemmällä aikavälillä apua ja tervettä tilaa voi ylläpitää ihan liikunnalla ja hieronnalla, se on pieni raha se. Pessimistiä tietysti pelottaa se, että olen muutaman kuukauden päästä ihan juntturassa taas.

Toistaiseksi olo on kuitenkin erilainen ja innolla jo odottelen, miltä maailma huomenna näyttää. Toivottavasti kirkkaammalta. Vedin viime yönä kevyet yhdeksän tunnin yöunet ja silti tänään väsyttää ihan käsittämättömiä määriä ja olen tarkkaillut ympäristöä aika sumuisin silmin. Toinen kiinnostava sivuhuomio: samoin kuin torstain hoidon jäljiltä, makeanhimo on tänään valtava. Koska hoidot kuitenkin perustuvat siihen, että kuona-aineet lähtevät liikkeelle, ei ole tuntunut kauhean järkevältä ahtaa kroppaa täyteen sokeria ja lisäaineita. Tummasuklaaluumut toimivat kompromissina.

Jos lukijoissa on Joensuun alueella olevia vinokroppaisia, klinikka on Tiedepuistolla sijaitseva Stress Away. Toistaiseksi suosittelen. Tarkistetun mielipiteet saa muutaman viikon kuluttua.

sunnuntai 26. lokakuuta 2014

työrutistuksen jälkeen

Syksyn iso työrutistus takana, työntekijän takki tyhjä. Menin eilisillan päätteeksi kaukaa tulleen kaverin seuraksi yhdelle oluelle noin kymmentuntiseksi venähtäneen työpäivän jälkeen. Yksi tuoppi puolestaan venähti lopulta kolmeksi. Olin ihan asialliseen aikaan kotona ja unessakin, mutta se ei enää ehtinyt tätä päivää pelastaa.

Muistutus itselle: valtaisan työrupeaman tai muun ison ponnistuksen jälkeen paras nollauskeino on telkkari, pannullinen teetä ja rauhallisen illan jälkeen toivottavasti pitkät unet. Heräilin nimittäin pitkin yötä ja stressiunien määrä ei taida olla ainakaan yhden käden sormilla laskettavissa.

Henkisen ja fyysiisen väsymyksen lisäksi olo on iltaa kohden ollut enenevässä määrin kuumeinen, mutta lämpöä ei ole. Kaiken kukkuraksi onnistuin kai syömään aamulla jotain lievästi pilaantunutta (raejuustoa? soijajogurttia?) ja koko päivän on ollut ällö olo ja kaikki ruuat maistuneet pahalta. 

Varsinainen juhlasunnuntai.

Lupaus itselle: alan taas pitää parempaa huolta jääkaapin sisällöstä ja elintarvikkeiden syömisestä asianmukaisessa ajassa.

Onneksi sunnuntaipäivässä odotti myös uutukainen Hercule Poirot -romaani. Ei ole synkkenevän syksyyn sopivampaa kirjallisuutta kuin vanha kunnon whodunit. Tai tässä tapauksessa siis uusi whodunit, mutta tunnelmahan se on, mikä ratkaisee. Ensi viikolla voisin viritellä valotkin ikkunaan.