Kesäkuun kirjat

David Walliams: Herra Lemu

Herra Lemu osoittautui ihan yhtä valloittava kuin keväämmällä lukemani Poika ja mekko! Lähtökohtakin on yhtä yksinkertainen: 13-vuotias, yksinäinen Chloe ystävystyy lemuavan (ei siis vain haisevan, vaan todella lemuavan) kiertolaisen kanssa. Simppeliä kehystarinaa seuraa reippaasti salailua, paljon silmät avaavaa keskustelua ja lastenkirjalle tyypillisesti vähän kohellustakin - opetusta unohtamatta. Kertomusta säestävät taas kerran Quentin Blaken ihana kuvitus.  Kuten parhaat lastenkirjat, Herra Lemukin on täysin mahdollista ahmaista kerralla, mutta sen herättämät ajatukset jäävät päähän pyörimään paljon pidemmäksi aikaa. Tiivistetysti: ihana David Walliams. Ihan mahtavaa, että on nykykirjailija, joka kirjoittaa lämpimästi, ymmärtävästi, painokkaasti ja hauskasti nykymaailman ilmiöistä ja ongelmista. Se on minusta tärkeää. Toivottavasti kirjat löytävätkin tiensä mahdollisimman monen lapsen ja aikuisen lukemistoon. Itse olen ainakin ehtinyt suosituksia jaella vähän joka suuntaan.

Paula Havaste: Yhden toivon tie

Yhden toivon tie on Kaksi rakkautta -romaanin jatko-osa ja sijoittuu niin ikään jatkosodan aikaan. Edellisen osan kohdalla kiittelin sitä, että lukija pysyy tukevasti sota-ajan tarinassakin kiinni arjessa eikä lukeminen tunnu raskaalta, mutta toisin oli tämän kanssa. Toisin sanoen: apua, miten raastavaa luettavaa Yhden toivon tie paikoin on! Edellisestä osasta tutun Annan tarina jatkuu, mutta rinnalla kulkee pikkusisko Oilin tarina ja sen kautta taas laajempi narratiivi: mitä tapahtui naisille, jotka lähtivät sotasairaaloihin töihin? Miten kävi saksalaisten sotilaiden suomalaismorsianten? Havaste kirjoittaa taitavasti ja vaikka minun oli vaikea pitää Oilista, tarina syö lukijaa sisältä ja rintaa puristaa. Onneksi Annan arjen kuvaukset palauttivat välillä vähän leppoisampiin tunnelmiin.

Luin tätä muuten samaan aikaan, kun ei kovin kaukana kotioveltani harjoiteltiin Wihuri2015-tunnelmissa. Telkkarissa haastateltiin nuoria miehiä, jotka kertoivat, miten siistiä harjoituksissa on, etenkin kun sotilasura on haaveissa. Pahalta tuntui. Ei ole siistiä, jumalauta. Ehkä tässä maailmanajassa ja poliittisessa ilmapiirissä eläminen juuri tekikin Yhden toivon tiestä erityisen ahdistavan lukukokemuksen. Suosittelen silti. Tämö on tärkeä kirja.

Graham Moore: Kuolema Sherlock-seurassa

Kuolema Sherlock-seurassa on ihan toimiva kesädekkari: sujuva, nopeatempoinen ja riittävän kevyt. Kirja kuljettaa kahta tarinaa rinnakkain. Toinen sijoittuu vuoteen 2010, kun Sherlock Holmes -fanaatikko ja kirjallisuudentutkija Harold alkaa selvittää Sherlock-seuran tapaamisen pääpuhujan epäilyttävää kuolemaa. Joka toisessa luvussa taas Holmesiin leipiintynyt Arthur Conan Doyle selvittää nuorten naisten murhasarjaa Lontoossa vuonna 1900. Jälkimmäinen oli minusta Haroldin juonikuviota mielenkiintoisempi, jonka lisäksi Doylen seikkailujen lomassa tulee runsaasti ajankuvaa sekä asiaa 1900-luvun alun poliittisesta ilmapiiristä, etenkin naisasialiikkeestä. Tarinoita yhdistää paitsi Sherlock-tarinat, myös kutkuttava linkki: murhattu Alex Cale väitti löytäneensä Doylen kadonneen päiväkirjan juuri tarinan kattamalta ajanjaksolta. Mitäpä jos kaikki menikin juuri näin? Tästä ajatusleikistä pidän.

Loppusanoissa Moore itse asiassa paljastaakin, että kirjan sivuilla esiintyy paljon faktaa, ja toki Doylen panos Scotland Yardin avustamiseksi on ihan tunnustettu tosiasia. Valitettavasti Arthur Conan Doyle ja Bram Stoker ratkomassa rikoksia hämyisillä kujilla ei taida olla tosipohjaista tarinointia, mutta minusta asetelma on riemukas. The Imitation Gamenkin kynäillyt Moore on nykyään tunnetumpi käsikirjoittajana ja toivonkin, että tästä romaanista tehdään miehen itsensä kirjoittama BBC-filmatisointi. Välittömästi!

Anneli Kanto: Pyöveli

Suosituksia Pyövelistä on kuulunut useammaltakin suunnalta, eikä tosiaankaan turhaan. 1600-luvun Pohjanmaa on ajallisesti ja etenkin aatteellisesti kaukana nykylukijasta, mutta se ei tämän kirjan tenhoa poista, päinvastoin. Lukijan eteen asetettu maailma on karu. Pyöveli on kylässä pakollinen paha, karsastettu mutta yhteisön toiminnan kannalta tarpeellinen henkilö. Kädet ovat ajan asenteiden edessä sidotut: pyövelin pojasta tulee pyöveli, tyttärestä pyövelin vaimo. Tarinaa kerrotaan paitsi pyövelin pojan Johannin, myös tuomari Wisanderin ja apteekkari Eggertsin näkökulmista ja se tuokin tarinaan lisää ulottuvuuksia. Näkymät eivät silti ole välttämättä paljon lohdullisemmat, ellei rohkaistu huijaamaan.

Tässä romaanissa ei verta ja suolenpätkiä säästellä. Välillä tekikin pahaa lukea kidutusvälineiden tarkkoja käyttökuvauksia, mutta vielä pahemmalta tuntui vaikkapa seurata, miten viisas ja harkitseva mies ajautuu katkeruuteen ja osaksi noitavainojen sokeaa joukkohysteriaa. Noitavainot eivät onneksi saa kirjasta kohtuuttomasti tilaa, sillä ne olivat yksinäisyyden kuvauksen, moraalipohdinnan ja kohdattujen pettymystenkin jälkeen minulle kirjan raskainta ja turhauttavinta luettavaa. Kannon kynä on ilahduttavan sujuva, luvut lyhyitä ja rytmitys toimii, joten kirjassa etenee nopeasti, mutta ote ei herpaannu. Hyvä kirja, mutta raskas ja surullinen. Ei kesäkirjaksi ehkä se kaikkein paras, mutta toisaalta itse olen iloinen, että luin tämän nimenomaan valoisaan aikaan - kaamosoireiden kourissa tämä olisi voinut olla ihan liikaa. Lämmin suositus, jos kirjallista gorea suinkin kestää.

Suku, seitsemänkymppiset ja Serial

Joskus parin päivän vapaakin voi tuntua todella pitkältä. Viime viikonloppu sattui lukeutumaan niihin hetkiin, vaikka varsinaista luppoaikaa ei ollutkaan.

Perjantaina iltajuna kuljetti minut Etelä-Suomeen iskän seitsemänkymppisten kunniaksi.

Synttärisankari joskus keväällä mietti, että jos parikymmentä vuotta sitten joku olisi sanonut iskän elävän 69-vuotiaaksi, saati täyttävän vielä seuraavatkin pyöreät, ei olisi itse uskonut. Näin kuitenkin kävi, joten juhlan paikka oli. Ja tietysti muutenkin. Yritin nimittäin muistella, onko iskä juhlinut itseään ikinä elinaikanani. En ainakaan muista.

Isommat kahvitukset oli hoidettu jo paria viikkoa aiemmin, joten nyt oltiin pienemmällä porukalla: isän sisarukset, siskoni, siskon perhe ja minä. Paikkana sukutila, tarjoiltavana salaattia ja perunamakkaraa, kahvia ja kääretorttukakkua. Ja puolukkapikkuleipiä, joista joskus ajattelin tehdä sukujuhlien tavaramerkkileivonnaiseni. Viimeksi taisin viedä niitä suvulle 2011. Vahva suoritus.

Lämminhenkinen tilaisuus kaikin puolin. Minä olen tyytyväinen ja ilmeisesti sankarikin. En ollut ainoa, jonka mielestä tällaiset lounastapaamiset pitäisi ottaa tavaksi, vaikka osa joutuukin tulemaan paikalle kauempaa. Toivotaan, että saadaan aikaiseksi! Tosin sitten en kyllä syö perunamakkaraa edes maltillista määrää. Niin hyvää kuin paikallusherkku taas olikin, rasvan määrä ja laatu oli pääasiassa kasvisravinnolla elävälle aika tuhti kokemus.

(Vähemmän fiinit mutta ehdottoman omannäköiset juhlinnat ovat onneksi perinne: Viisikymppisiksi vein iskän Korkeasaareen ja annoin sankarin valita ravintolan, jossa syödään. Mentiin Aleksanterinkadun Heseen kala-aterialle.)

 

 

 

Ehdin myös korkata edellisessä postauksessa tuskailemani kesäteatterikauden. Teatteri Perä, Lapatossun juttuja, 8 euroa - vielä on pelivaraa kesän budjetissa.

Takaisin kotiin minut kuljetti Onnibus, joka oli yllättävän mukava matkustaa: ihan oivallinen penkki ja toimiva ilmastointi. Matkustusmukavuutta olisi lisännyt, jos bussi ei olisi ollut tupaten täynnä. Onneksi One Direction ei keikkaile Suomessa ihan alvariinsa eli ehkä tätä kyytiä uskaltaa hyödyntää vielä vastaisuudessakin. En pysty bussissa lukemaan, mutta Serial podcast viihdytti matkaajaa koko matkan ja loppui sopivasti Sirkkalan liikenneympyrässä. Isoin miinus tulee saapumisajasta: vaikka olikin kuva, ettei Karkkilasta tarvinnut aamutuimaan lähteä ja sai kyläillä rauhassa, 23.40 perillä on kyllä aamulla töihin menevälle ihan turkasen myöhään.

Olen nyt nukkunut pari yötä kuin tukki ja päivät odottanut sitä, että pääsen nukkumaan. Ehkä vapaiden pituuteen (tai vaikutelmaan niiden pituudesta) ei vaikutakaan matkailuetäisyys vaan simppelisti se, ettei lapsiperheessä tule nukuttua ihan järjettömästi.

Perhekeskeisesti meni tämä reissu, enkä valitettavasti ehtinyt nähdä kavereita ollenkaan. Toisaalta en ollut nähnyt siskon perhettä melkein kahteen kuukauteen, joten laatuaika oli tarpeen. Ja kamera lauloi.

Kesälomalla ohjelmassa sitten toivottavasti molempaa sosiaalisuutta. Ei siihenkään ole enää kuin kaksi viikkoa!

Valintojen välissä

Sisäiset ristiriidat ovat viihdyttäviä, mutta toisaalta uuvuttavia. Jatkuvassa konfliktissa elämässäni on se Hanna, joka nauttii säästäväisestä ja terveellisestä elämästä. Vastassa on huoleton hedonisti ja herkuttelija.

Viikottain kamppailevat myös se, joka nauttii liikunnasta ja tykkää seurata edistymistään sekä se, joka kuulee sohvan kutsuvan noin seitsemänä iltana viikossa.

Loman lähestyessä debattia käy aktiivisesti se, joka potee ilmastoahdistusta ja syyllisyyttä sekä se, joka haluaa nähdä vähintään kaikki Euroopan pääkaupungit hetikaikkitännenyt.

Näin kesäteatterikauden kynnyksellä ajankohtaisin taitaa kuitenkin olla se Hanna, joka haluaa tukea paikallista kulttuuriskeneä ja harrastelijatoimintaa - sekä se toinen ei haluaisi maksaa penniäkään paskasta vähemmän laadukkaasta kesäteatterista. Eikä hyvästäkään kohtuuttomia summia. 

Ennen kesäteatteria kerran.

Muistan kun joitain vuosia sitten kärvisteltiin Katjan kanssa kammotusnäytelmän toinenkin puoliaika hampaita kiristellen, koska lippu oli maksanut kaksikymppiä, eikä poiskaan raaskinut lähteä. Jälkeenpäin ajateltuna olisi varmaan kannattanut ja ajatella se sijoituksena omaan mielenterveyteen. Silloin kuitenkin päätin, että tämä saa jäädä viimeiseksi kerraksi, elleivät olosuhteet muuhun pakota.

Teatteri ja etenkin kesäteatteri on usein melkoista arpapeliä. Ihmiset viihdyttyvät kovin eri asioista, eikä loppuunmyydyt katsomot kerro yhtään mitään. Itse en jaksaisi enää yhtään tarpeetonta takapuolta, ylitsevuotavaa kiroilua, päälleliimattua pikkutuhmailua tai humoristista känniörvellystä. Aina välillä sitä miettii, miksi ihmiset maksavat koheltamisesta kesäteatterissa jumalattomia summia, mutta sisällä ns. oikeassa teatterissa se koetaan ala-arvoiseksi ja lippuhinnoista napistaan tauotta ties missä tekstaripalstoilla.

Tänä kesänä olisi ihan lähiympäristössä tarjolla kerrankin vaikka mitä kiinnostavaa perinteisen hurlumhein rinnalle. Viimeisen vuoron matkustajia, Kirsikkatahraa, Tukkijokea, Romeon ja Julian tarinaa, Retrotyttöjä ja Laulavia sadepisaroita - näin muutamia mainitakseni. Pakko on raakata ja rankallakin kädellä. Mutta miten? Kavereita esiintyy useammassa, joten sekään ei riitä valintaperusteeksi.

Kesäteatterin jälkeen toiste.

Pakko on myös miettiä hintaa. Voiko kesäteatterilippu maksaa nykyään jo 25 euroa? Riittääkö sillä hinnalla katsojia kaikille? 

Onneksi edullisempiakin on joukossa. Viidelläkympillä näkisin vaikkapa Viimeisen vuoron matkustajat, Kirsikkatahran ja Tukkijoella ja joisin vielä kahvitkin jokaisessa siihen päälle. Tai sitten voin valita kaksi kalliimpaa ja muiluttaa oman teen termarissa sisälle. Tai sitten voin jättää kesäteatterin kokonaan väliin ja investoida kuusikymppiä kaupunginteatterin sarjalippuun ja nähdä sillä kaikki syksyn esitykset.

Viimeinen oli vitsi. Tavallaan. Noin mainion sarjalipun hankin nimittäin joka tapauksessa.

Juhannus kuvina

Ihmiset aina pyörittelevät silmiään, kun sanon, että minusta kaupunkijuhannus on oikeasti aika kiva asia ihmisen elämässä. Niin tänäkin vuonna. 

Torstaina haettiin viimeiset keskiviikon kauppareissulta unohtuneet ruuat, saunottiin pitkän kaavan mukaan ja katsottiin hömppää. Kiitos vartalosavi ja Chris Hemsworth!

Perjantaina leivoin kaksi piirakkaa, söin vointiini nähden aivan liikaa, näin kokon ja keksin monta monituista drinkkiä Jennan kotibaarissa. Raparperisiirappi ja gini tykkäävät toisistaan, samoin gini, Pisang ambon ja ginger ale. Kuka olisi arvannut?

Lauantaina pyörähdettiin antikliimaksiksi osoittautuneessa tivolissa ja munkkikahvilla Jokiasemalla, jonka jälkeen suunnattiin Kuhasaloon grillaamaan. Keksin kokeilla nektariininpuolikkaiden grillaamista tikun nokassa. Hyvin onnistui, suosittelen lämpimästi. Tervetulleena käänteenä vietettiin loppuilta Netflixin parissa sohvalla. Sense8 oli kolmen jakson perusteella mainio, lämmin suositus sillekin.

Nukutun yön jälkeen hurautettiin vielä sunnuntain kunniaksi päiväretkelle Parikkalan patsaspuistoon ja Iloisen pässin maalaispuotiin, jonka jälkeen heitin aivot narikkaan Jurassic Worldin parissa. Päivän paras osio: Radio Suomen sunnuntaiohjelmat ja maalaispuodin fish & chips tuoreesta kuhafileestä. Jumankekka. Pysähdyn Iloisen pässin luona kuutostietä ajellessa toistekin. Patsaitakin oli kiva tervehtää yli kymmenen vuoden tauon jälkeen. Seuraavan kerran ehkä sitten hämärän aikaan.

Jurassic World on ehtinyt parissa viikossa meemiytyä niin pahasti, että sitä oli vaikea katsoa vilpittömästi. Ei se mitään. Dinosauruksia, Chris Pratt ja kivoja viittauksia alkuperäiseen, varsin hyvää viihdettä. Ei ole silti ensimmäisen Jurassic Parkin voitannutta! 

Perjantai-iltana olo oli flunssan kannalta kertakaikkisen kamala, mutta siitä huolimatta (vai juuri sen takia?) juhannusvapaat lepposine tekemisineen tulivat enemmän kuin tarpeeseen. Fyysisestikin olo on vähän parempi, vaikka öisin ja aamuisin olen edelleen ihan hirviömäisessä kunnossa.

Tulevan viikon projekti on siis paitsi tuhota jääkaapista ne ruuat, joita ei jaksettu syödä ja lisäksi ajaa loputkin kipeilystä hornantuuttiin. En jaksa tätä enää, varsinkin kun kesä vaikuttaisi viimeinkin näin kesäpäivän seisauksen kunniaksi tulleen. 

Olen kokeillut jo inkivääriä ja lämmintä juotavaa, käsikauppalääkkeitä, sohvaa, ulkoilua, lepäämistä, siivoamista, jumppaa, saunaa ja alkoholia. Huomenna olkoon vuorossa järeämmät aseet. Reseptiyskänlääke odottaa jo pöydällä.

Voi tosin olla, etten jaksa ruokiakaan sen enempää. Onnistuttiin ostamaan 65 eurolla asioita kahdelle ihmiselle kolmeksi päiväksi. Viisaus ei asu meissä. 

Kesäkiukku ja kuinka se selätetään

Viime viikko oli harvinaisen pyllystä. Oli nestehukkaa, takapakkia, PMS-oireita, itkeskelyä, unohtunutta syömistä, ylenkatsomista ja yleistä inhottavuutta. Niiden valossa unohtuu keskiviikon Breakfast Club ja leffavisa, torstain piristävä kyläily vanhalla ystävällä ja perjantain Matkustelu. Tosin Kuopio-matkailuakin varjostivat sekä omat että Maijan erinnäiset särkytilat, vaikka urheasti tallattiinkin ostosparatiisin käytäviä koko päivä.

Koko viikon tuntui siltä, että jotain peruuttamatonta pahaa tapahtuu hetkenä minä hyvänsä. Lauantai-iltana tulin kivoista juhlista aikaisin kotiin ja sain päänsäryn, joka ei talttunut edes vahvoilla Panadoleilla. Ihmekö tuo, kun se puhkesi jonkinlaiseksi puolituiseksi flunssakukaksi vuorokautta myöhemmin. Nyt silmät ei halua tarkentaa, päätä särkee, kurkku on kipeä ja olo kuumeinen, mutta nuhaa tai lämpöä ei ole. Wuppiduu.

Sisuunnuin. Ei tämä kesä nyt näin voi mennä, en suostu. 

Siispä eilen sitten ostin lennot Prahaan. Tänään varasin hostellinkin. Nyt laulaa Pinterest.

En ole matkustanut yksin sitten vuoden 2008, joten taitaa olla korkea aikakin. Eilisen jälkeen olen jo ymmärtänyt, ettei viisi päivää riitä mihinkään, kun kiinnostavaa nähtävää on ihan liikaa ja kerrankin voin nähdä kaiken haluamani ajattelematta matkakumppanin mahdollista matkakestävyyttä. Haluan nähdä linnan ja vanhan kaupungin, black light -nykytanssia, Klementinumin jännän kirjaston, Kutná Horan luukirkon ja sitten on tieytsti kaikki kirkot, katakombit, galleriat, pienpanimokierrokset, jazzbaarit ja mitä vielä.

Herääkin kysymys, miten ihmeessä en ole edes ajatellut käyväni Prahassa aiemmin. Nytpä on hyvää aikaa ja erinomainen syy kerrankin suunnitella oikein sydämeni kyllyydestä.