Kun ei huvita

En nyt tiedä, miksi itsensä raahaaminen liikuntaharrastuksiin tuntuu taas niin tuskaisen vaikealta.

Kummastuttaa, koska liikunta itsessään ei ole pakkopullaa ja sen jälkeinen olotila kyllä tiedossa. Mutta kun ei vaan huvita lähteä liikkeelle.

Eilen sain huijattua itseni salille pakkaamalla saunakamat mukaan, mutta loppuviikosta sekään ei välttämättä enää toimi.

Reipas Ampelmann yrittää kovasti tsempata.

Kaikki kai tiivistyy siihen, että arki tuntuu taas tosi tukkoiselta, vaikkei nyt ole edes erityisesti kiireitä. En saa mahdutettua päähäni, miten ehtisin saman viikon aikana käydä normaalisti töissä, harrastaa liikuntaa, käydä ihmisten äilmoilla, hoitaa kotihommat sekä viettää rauhassa aikaa yksin ja kaksin. Mistään kun en malttaisi luopua.

Eilen pääsin töistä kolmen jälkeen ja "ylimääräinen" tunti teki kyllä ihmeitä - vaikka tiskivuori oli siitäkin huolimatta tänään melkoinen.

Pakkasin nyt kuitenkin huomista varten salikamat mukaan töihin, vaikka tiedänkin huomenna sohvan huutavan nimeäni, kun tämäkin ilta meni pois kotoa. Ehkä tämäkin first world problem vielä rutiinilla selätetään.

Kikärts bollar

Ruuanlaittojaksamisessani on taas vajetta. Kaikki tuntuu liian vaivalloiselta, hitaalta tai epäeettiseltä, eikä luomutomaattimurskaan tehtyä linssikeittoakaan jaksa kovin montaa päivää putkeen syödä.

Koska tiedän, että siellä ruudun takana on muutama muukin samankaltaisesti oirehtiva ruuanlaittaja, kerron teille ilouutisen:

Risentan kikhernepyörykät ovat oikeasti aika hyviä!

"Lainasin" kuvan Risentan sivuilta.

Ollaan yleensä liian skeptisiä ostaaksemme puolivalmisteita, mutta näiden kohdalla uteliaisuus ja mukavuudenhalu voitti.

Paketti on hintava (maksettiin siitä muistaakseni vajaa viisi euroa), mutta siitä riittää kyllä syömistä lisukkeista riippuen 3-4 annokseen. Monet aineksista on luomuviljeltyjä, eikä seoksessa ole edes jemmattuna palmuöljyä. Maku on hyvä ja mehevä, eikä välttämättä vaadi kastiketta, mutta tahinista ei ollut haittaa. Rakenne oli näin puolivalmisteeksi oikein onnistunut, joskaan ei falafelasteikolla täydellinen. Vaivattomuudesta ei ole omakohtaista kokemusta (hehe), Markon mukaan aktiivista kokkailuaikaa vaadittiin alle vartti. Kannattaa kokeilla!

Risentan valikoimista löytyy myös pähkinäiset kikhernepihvit ja kvinoapihvit. Meillä testataan seuraavaksi niitä.

//

Syömäni ja tekemäni ruoan eettisyys nostaa kyllä verenpainetta. Muun muassa mainittua palmuöljyä löytyy jostain käsittämättömästä syystä noin kaikista lempituotteistani - jopa Carr'sin vesikekseistä! - enkä muista tuoteselosteita kaupassa sen varuilta syynätä. 

Lisäksi testasin Hesarin sivuilla viime viikolla Itämeri-jalanjälkeni ja vaikka tulokset jäivätkin roimasti alle suomalaisten ja jopa itäisen asuinkuntani keskimäärän, ei leväntuotantoni ihan pientäkään ole. En ehkä syö punaista lihaa tai älyttömiä määriä kasvatettua kalaa, autoile älyttömästi, lennä viikottain ympäri Suomea tai asu jättimäisessä talossa, mutta syyllinen löytyy maitotuotteista. Kahden hengen taloudessamme kuluu maitoa, jugurttia, rahkaa ja juustoa ihan naurettavia määriä.

Korjausliike ei olisi pahitteeksi.

Tammikuun luetut

Carrie Fisher: Wishful Drinking

Fisherin muistelmat ovat olleet lukulistalla jo pidempään, mutta kun kirja (vähemmän yllättäen) oli joka paikassa esillä vuodenvaihteessa, tartuin toimeen. Vastoin tapojani ostin tämän e-kirjana puhelimeen ja siihen tarkoitukseen se olikin sopivan pituinen. Kaikin muin tavoin 176 sivua oli kuitenkin aivan liian vähän, sillä Fisherin juttuja olisi lukenut mielellään vähintään tuplasti sen verran ja enemmänkin. Haikea olohan tämän lukemisesta tuli, mutta toisaalta Fisherin eloisa kieli, kuiva huumori, itseironia ja iso kasa painavaa asiaa on niin vetävä yhdistelmä, että Wishful Drinkingin olisi helposti ahmaissut yhdeltä istumalta. Seuraavaksi listalla HBO:n dokumentit ja The Princess Diarist.

Indrek Hargla: Apteekkari Melchior ja pyövelin tytär

Olen tykännyt Melchior-kirjoista pääasiassa sen takia, että Hargla osaa nivoa yhteen fiktiota ja keskiajan kuvausta melko saumattomasti: samalla kun uppoutuu dekkariin, oppii vahingossa monenmoisia asioita Tallinnan (ja Euroopan) historiasta. Pyövelin tyttäressä tämä ei kuitenkaan toteutunut yhtä sulavasti, lähinnä tuntui kuin historialliset alustukset olisivat olleet muusta tarinasta irrallisia tai höttöisesti päälleliimattuja anekdootteja. Ehkä siksi tämä ei myöskään kolissut yhtä kovaa kuin aiemmat osat, vaikka ihan oiva tarina muuten olikin. Melchiorit toimivat itsenäisinä romaaneina, mutta niissä kulkee jatkuvana juonena päähenkilön sairaus - tai Wakensteden suvun kirous - johon viitataan aika ajoin ja siitä paljastetaan uutta tietoa sääteliäästi, mutta juuri sen verran, että lukijan uteliaisuutta kutkuttaa. Pyövelin tytär loppuu tässä suhteessa sen tasoiseen cliffhangeriin, että seuraavakin pitää ottaa lukuun pian.

Kari Korhonen, Aki Kaurismäki & Giorgio Cavazzano: Ankka vailla menneisyyttä

Enpäs muista, koska olisin viimeksi lukenut Aku Ankkaa ja siitä johtuen oli vaikea saada kerronnan rytmistä kiinni. Kirjassa ensimmäisenä ollut nimikkotarina oli siis mielestäni auttamattomasti liian lyhyt, kun taas viimeisistä tykkäsin huomattavasti enemmän. Kaiken kaikkiaan viihdyin kirjan kanssa silti oikein hyvin. Olen vähän kehno ankisti kommentoimaan itse sarjakuvaa tai sen laatua, mutta hauskasti taipui kaurismäkeläinen ilmaisu mielestäni Ankkalinnaan.

Agatha Christie: Miss Marplea ei petetä

Takuuvarma Christie, takuuvarma Marple, tuo ikäkriiseilijän toteemieläimistä parhain. Pakkasin mukaan lomalle, täydellinen valinta. Olen nähnyt varmaan kaikki Marple-filmatisoinnit, mutta kirjoja olen lukenut selvästi vähemmän (olen keskittynyt Poirot-kirjoihin) ja tähänkin taisin tarttua ensimmäistä kertaa. Ihanaa että Christien aarrearkusta löytyy edelleen ammennettavaa! 

Antti Holma: Järjestäjä

Kateellista vähän kieltämättä ärsyttää, että Antti Holma on niin hyvä monissa asioissa, mutta Järjestäjä on totta tosiaan monet kehunsa ansainnut. Kirja sisältää tunnistettavia karikatyyrejä, piikittelevää huumoria ja kiinnostavan kurkistuksen ammattiteatterin kulissien taakse. Kaikki tarjoillaan niin sujuvasti kirjoitetussa paketissa, että minulla ainakin kesti hyvä tovi sisäistää, että romaanin minäkertoja Tarmo on monilla tasoilla ongelmallinen ja inhottava tyyppi - eivätkä muut Tarmon silmien läpi nähdyt hahmot vastavuoroisesti ole ollenkaan niin mustavalkoisia kuin ensivilkaisulta luulisi. Tarmon ihastuksen Danielin tajunnanvirtaan kurkistetaan pitkin kirjaa, mutta loppupuolella koko teksti karkaa muodostaan ja luulin hetken, etten ymmärtänyt loppua. Tapahtumat kuitenkin kypsyivät päässäni ja nyt tuntuu siltä, että olen taas kartalla. Kiinnostava ilmiö! Ja omiaan herättämään toiveita, että Holma jatkaa myös romaanien parissa jatkossa. 

Paluu Berliiniin

Palasin viikko sitten kolmen yön äiti-tytär-matkalta Berliinistä ja normaali arki on taas päällä. Moni on kysellyt, mitä kaikkea tehtiin ja nähtiin, mutta jostain syystä tällä kertaa kertominen on ollut tosi vaikeaa.

Otettiin tässä myös noin 28 selfietä.

Käytin matkan varaamiseen ensimmäistä kertaa Expediaa, koska sieltä sai matkapaketin ihan naurettavan halvalla. Suorat lennot parhaisiin lentoaikoihin ja kolme yötä kolmen tähden hotellissa maksoi meille 209 € per naama. Kieltämättä viimeiseen asti jännitin, onko kaikki mennyt oikein ja pitääkö maksaa ties mitä kaupunkiveroja vielä päälle, mutta hyvin näytti Expedia mystisen halpoine tarjouksineen toimivan.

Ludwig van Beethoven oli sitä paitsi oikeasti oikein oiva kolmen tähden hotelli, siisti ja viihtyisä, eikä sijainnissa Kreuzbergissa ihan Hermannplatzin metroaseman kupeessa tai nettisivuilla hehkutetussa aamiaisessa ollut tosiaankaan valittamista. Ainoa keksimäni moite liittyy huoneissa ja käytävissä oleviin pelletauluihin, jotka olivat oikeasti poikkeuksellisen kamalia.

Tsekkaa jos et usko.

Berliini on valtava. Jokainen metroaseman ympäristö tuntuu olevan oma pikku keskustansa, eikä tarvittavia palveluita tarvitse kauaa hakea. Jos ihan ydinkeskustaa ei lasketa, turistikohteet ovat kuitenkin kaukana toisistaan ja matkoihin saa varata aikaa - ja eksymisvaraa. Jalat kestivät muuten hyvin kaiken kävelyn, mutta pohkeet menivät ihan juntturaan ja sain ne venyteltyä auki vasta monta päivää reissun jälkeen.

Valitsimme (meille) maltillisesti neljä kohdetta kummallekin päivälle. Sunnuntaina lähdettiin katsomaan Alexanderplatz, DDR-museo, holokaustin muistomerkki ja Brandenburgin portti. Koska Berliini toimi koko ajan eri suuntaan kuin kummankaan aivot, eksyttiin tunniksi muutaman sadan metrin matkalla Alexanderplatzilta DDR-museolle. Huonoa: olin aivan jäässä, kun lopulta päästiin perille. Hyvää: eksyttiin ihanaan Nikolaivierteliin, joka oli kaikin puolin viehättävä löytö, eikä varmaan oltaisi tajuttu mennä sinne oma-aloitteisesti. Koska aikaa ja jaksamista vielä oli, suunnattiin alkuillasta vielä katsomaan itäpuolelle Berliinin muurin graffitigalleriaa.

Terkkuja muurilta sinne Atlantin toiselle puolelle.

Maanantaina lähdettiin liikkeelle lännestä (tai idästä, koska ajettiin U-Bahnilla väärään suuntaan ja kadotettiin taas tunti) ja käytiin kurkkaamassa Story of Berlin. Sen jälkeen etappeina oli vielä lounas Currywurst Museumissa ja Checkpoint Charlie sekä käveleskelyä museosaarella (voi miten lähellä sunnuntaina oltaisiin oltu). Päätettiin vielä lennosta lähteä katsomaan Neuvostoliiton muistomerkkiä Treptowiin ja siitä vielä Juutalaisen museon kautta illalliselle. Pakko sanoa, että tuli ahnehdittua vähän, koska ravintolaa etsiessä oltiin jo superpoikki, eikä museon hienosta Golem-näyttelystäkään jaksanut enää nauttia täysillä. Lempiasiani olikin kolmelle screenille heijastettu installaatio, jossa oli golem-tulkintoja elokuvista aina Der Golemista Tähtien sotaan ja Ex Machinaan.

Holokaustin muistomerkki, hämmentävä paikka.

Story of Berlin ja kuvaannolliset kirjaroviot.

Pakollinen turistikuva.

Hienoja paikkoja kaikki. Story of Berlin käynnistyi vähän hitaasti, mutta loppuvaiheessa olin ihan imussa, vaikka ei edes keretty paikan alla olevaan bunkkeriin asti. DDR-museo taas oli niin täynnä asiaa, että siellä olisi hyvinkin voinut käyttää koko kaksi päivää. Ja museosaaren museoihin ei edes menty! Kaupungista lempipaikkani oli Kurfürstendamm (jolle tietenkin eksyttiin Story of Berliniä etsiessä) Charlottenburg-Wilmersdorfin alueella. Ihan mahtava pikku-Pariisi!

Vaikuttavin kokemus kaiken kaikkiaan oli kuitenkin Neuvostoliiton muistomerkki, hämmentävä puistokokonaisuus neuvostoestetiikkaa, kaiken kruununa liki kymmenmetrinen neuvostosotilaan patsas. Luulin paikan päällä sitä vielä Staliniksi - ja kasvojen muodossa olikin huomattavasti nuorta Josefia - mutta sotilasstatus selittää sen, miten puistokokonaisuus patsaineen päivineen on edelleen olemassa. Kaikesta teki vielä omituisempaa se, että olin puistossa illan hämärtyessä täysin yksin. Vasta kääntyessäni takaisin paikalle saapui muutama muukin turisti.

Kivijalassa on täysikorkuinen huone.

Näkymä puiston portilta päätyyn.

Yllättävän hyvin toimi taktiikkani olla tutkimatta liiaksi etukäteen. Tavoitteinani oli DDR-museo ja currywurst, molemmat sain. Toisaalta meillä oli kummallakin Berliini-oppaat mukana eli kiinnostavien käyntikohteiden etukäteen bongailua pystyi harrastamaan turhankin hyvin myös iltaisin hotellilla.

Join matkan aikana monta olutta, mutta tämä oli ainoa vihreä.
Makuna tuoksumatara. Currywurstia sai myös vegenä.

Ainoa mitä olisi ehkä kannattanut bongailla etukäteen olivat ravintolat. Oppaissa ja blogeissa suositellut ravintolat eivät enää olleet olemassa, eikä Googlen kautta bongatutkaan olleet mitenkään takuuvarmoja ja pari kertaa meinasi epätoivo iskea. Syötiin joka ilta hotellin huudeilla: kreikkalainen oli vähän huti mutta joka tapauksessa kokemus (kaikki muut olivat kreikkalaisia ja polttivat sisällä), mutta intialainen ja etenkin viimeisen illan italialainen itse tehtyine pastoineen ihan huippuja. Lounaiden kanssa oli vähän enemmän ongelmaa, mutta hengissä pysyttiin ja mahatkin täynnä.

Mausteinen intilainen ja etenkin jälkkäriksi nautittu tuore minttu-sitruuna-
inkivääri-hunajatee pelasti flunssalta. Koko setti molemmilta yhteensä noin 25 €.

Nämä yllättivät:

- Valtavat turistimassat tammikuussakin.

- Kerjäläisten ja musikanttien määrä julkisissa kulkuneuvoissa.
- Metroasemat olivat myös hämmentävän epämääräisiä muuten siistissä kaupungissa.
- Tuoksumataralla ja vadelmalla maustaminen on juttu.

- Hyytävä viima.

- Ihan mahtava asiakaspalvelu.

- Ratikkakarttaa ei saa mistään.

- Uskalsin mennä DDR-museossa Trabant-simulaattoriin ihmisten nähden.

- Holokaustin muistomerkin koko (ja kyllä, siellä urpoilevat turistit). Käsittämätön paikka.
- Saksalaiset pukeutuvat mukavan kotoisasti, suomalainen turisti ei pompannut joukosta.

Tyytyväinen Trabant-kuski ennen kuin käynnistin simulaattorin. Voi hyvä luoja.

Jälkiviisaana totean, että olisi minilomallekin kannattanut varata kolmas kokonainen päivä, sillä kaupungilla on kokoa. Kaiken kaikkiaan reissu oli kuitenkin hyvä alkukosketus Berliiniin, toivottavasti pääsen vielä joskus sinne takaisin - ja reissaamaan Saksassa muutenkin. Tosin seuraavan kerran voisi mennä vähän lämpimämmillä keleillä tai ainakin kunnon toppatakissa. Ehkäpä Alexanderplatz ja museosaarikaan eivät ole silloin enää remontissa.

Arkistojen aarteita

Voi apua.

Osittain tämän viikon Scribble.nu-pohdintojen ja osittain kaverin jättämän (ilmeisen lähtemättömän) internetjalanjäljen uudelleen esiin nousemisen seurauksena päädyin kaivamaan Internet Archivesta omaa verkkohistoriaani. 

Blogini satunnaiset arkistot vuosilta 2002-2008 imaisivat syövereihinsä hyväksi aikaa ja sepä olikin seikkailu.

Selaamisen herättämät aktiiviset ajatukset:

1) Onpa silloin ollut isot murheet ("Ryan Philippe roolitettu Dorian Grayksi, noooooo!").

2) Miten sitä onkin osannut kirjoittaa niin sujuvaa ja eläväistä englantia? Minne se taito katosi?

3) Minulla oli kiehtova tapa horista niitä näitä tekstin yhtenäisyydestä välittämättä.

4) Pakko se on kerätä kohta kuolevalta domainilta vanhat blogimerkinnät talteen ja ehkäpä muokata ne vielä luettavaankin muotoon.

Harmittaa kyllä, että ulkoasut eivät ole tallessa missään. En nimittäin ollut hassunhauskojen leiskojen tekijänä yhtään pöllömpi. Sain palautettua pari kokonaista ulkoasua kuvineen. Toisessa on Lasse Kurki, toisessa korillinen tomaatteja.

Heippa Suvi!

Myös: "Note to self: Doing absolutely phantastic dance moves while listening
to Von Hertzen Brothers after a few glasses of punch may lead to dislocated body
parts. In other words, my poor left hip joint." Vuoden 2006 minulla on viisaus.

Ulkoasuista rakkaimpia olivat muistaakseni Monty Python, Jack Skellington, Monsters Inc ja Colin Farrell. Mutta mitä aarteita sieltä löytyisikään, jos oikein kunnolla pääsisin kaivelemaan! Miksi en tajunnut arkistoida niitä itse?

Jos nyt ei lasketa sitä, että astelen taas muistojen polkua ties missä yhteyksissä, joku henkisen puolen konmaritus on ollut viime aikoina menossa. Tärkeimpinä saavutuksina olen siis irtisanonut Imagen tilauksen (edelleen hyvä lehti, mutta en ikinä muista lukea sitä) ja sen iänikuisen domainini. Käytännössä se tarkoittaa noin 200 euron säästöä vuositasolla, mutta olokin on vähän kevyempi.

Ei vain pidä keventää liikaa. Siispä nyt pitää muistaa ottaa kaikki domainille vuosia sitten survotut aarteet talteen ennen kuin helmikuu taittuu maaliskuuksi. Pelkään pahoin että siihen pitää varata kokonainen päivä, ellei parikin.