Huhtikuu meni turhan nopeasti, mutta kirjarintamalla se jostain syystä tuntui kestävän ikuisuuden.
Paul Auster: Illuusioiden kirja
Ovela ja kerrassaan oivallinen kirja! Ehkä postmodernein ikinä lukemani opus olematta silti ollenkaan postmodernin tuntuinen. Olisi hienoa tietää, huomaavatko yliopiston penkit (tai ainakin humanistiset tieteet) välttäneet lukijat lukevansa täysveristä tieteellistä analyysia täysin kuvitteellisesta näyttelijästä ja tuotannosta? Itseltä hujahti kymmenen sivua huomaamatta ja vieläkin sydämeni meinaa särkyä ajatuksesta, ettei Hector Mannia ole oikeasti olemassa. Suosittelen ehdottomasti elokuvaihmisille ja kirjallisuudentutkijoille sekä matkalukemiseksi kaikille, jotka eivät jaksa lukea pelkkää hömppää. Tosin Illuusioiden kirjan lukeminen aiheuttaa myös pakottavan tarpeen kuunnella tätä levyä.
Nicholas Sparks: Kuuntele vain muistojasi
Ottaen huomioon, miten paljon rakastan Notebook-elokuvaa, tuntuu vähän omituiselta, etten ole koskaan edes ajatellut lukevani kirjaa, johon se perustuu. Nyt luin. Harmi. Jotenkin stereotyyppisesti oletin, ettei miehen kirjoittamassa rakkausromaanissa olisi sitä kammottavaa "Noahin miehekkäät lihakset pullistelivat seksikkäästi hänen kireän ja märän paitansa alta"-huttua, joka yleensä tulee minun ja muuten kelvollisten rakkausromaanien väliin. Mutta oli siinä. 186 sivun pituuteen nähden vielä huomattavan paljon. Yhyy. Ei muutenkaan niin intensiivinen ja koskettava kuin olisin odottanut.
Paul Auster: Illuusioiden kirja
Ovela ja kerrassaan oivallinen kirja! Ehkä postmodernein ikinä lukemani opus olematta silti ollenkaan postmodernin tuntuinen. Olisi hienoa tietää, huomaavatko yliopiston penkit (tai ainakin humanistiset tieteet) välttäneet lukijat lukevansa täysveristä tieteellistä analyysia täysin kuvitteellisesta näyttelijästä ja tuotannosta? Itseltä hujahti kymmenen sivua huomaamatta ja vieläkin sydämeni meinaa särkyä ajatuksesta, ettei Hector Mannia ole oikeasti olemassa. Suosittelen ehdottomasti elokuvaihmisille ja kirjallisuudentutkijoille sekä matkalukemiseksi kaikille, jotka eivät jaksa lukea pelkkää hömppää. Tosin Illuusioiden kirjan lukeminen aiheuttaa myös pakottavan tarpeen kuunnella tätä levyä.
Nicholas Sparks: Kuuntele vain muistojasi
Ottaen huomioon, miten paljon rakastan Notebook-elokuvaa, tuntuu vähän omituiselta, etten ole koskaan edes ajatellut lukevani kirjaa, johon se perustuu. Nyt luin. Harmi. Jotenkin stereotyyppisesti oletin, ettei miehen kirjoittamassa rakkausromaanissa olisi sitä kammottavaa "Noahin miehekkäät lihakset pullistelivat seksikkäästi hänen kireän ja märän paitansa alta"-huttua, joka yleensä tulee minun ja muuten kelvollisten rakkausromaanien väliin. Mutta oli siinä. 186 sivun pituuteen nähden vielä huomattavan paljon. Yhyy. Ei muutenkaan niin intensiivinen ja koskettava kuin olisin odottanut.
 |
| Myös elokuva-Noahin lihakset pullistelevat märän paidan alla. |
Harper Lee: Kuin surmaisi satakielen
Klassikkoprojekti etenee hyvällä ja tärkeällä kirjalla. Koska olen ilmeisesti elänyt tynnyrissä, en ollut varautunut asioiden käsittelemiseen lapsen näkökulmasta, mutta se oli itse asiassa melkeinpä välttämätöntä takaamaan, ettei kirjaa lukiessaan ahdistunut kuoliaaksi. Mustien hahmojen kuvaus jäi varsin latteaksi, mutta luulenpa kirjan olevan tehty ensisijaisesti valkoisen väestön silmiä avaamaan ja siinä se onnistuu. Päällimmäinen tunne onkin loppujen lopuksi aika sama kuin Paistettujen vihreiden tomaattien kohdalla: onneksi en syntynyt sata vuotta sitten syvään etelään. Lisäksi pohdin, onkohan tästä tehty uutta suomennosta Maija Westerlundin vuoden 1961 suomennoksen jälkeen. Käännöksessä ei ollut mielestäni mitään vikaa, mutta pieni modernisointi saattaisi tuoda kirjalle uutta lukijakuntaa nuoremmista.
Tuomas Kyrö: Miniä
Mielensäpahoittaja on parin kesän takainen hittituote myös minulle, joten pakkohan tämä oli viime viikolla kirjan ja ruusun päivänä saada. Samasta syystä tosin suhtauduin Miniään aika skeptisestikin: mennäänkö nyt sieltä, mistä aita on matalin? Melkein yhdeltä istumalta kirjan kuitenkin luin. Ei kirjassa eikä usein arkielämässäkään ole hyviä eikä pahoja ihmisiä, on vain erilaisia ihmisiä. Mielelläni minä tämän hyllyssäni jatkossakin säilytän, ellen sitten lahjoita seutukirjastolle.
Tuomas Kyrö: Miniä
Mielensäpahoittaja on parin kesän takainen hittituote myös minulle, joten pakkohan tämä oli viime viikolla kirjan ja ruusun päivänä saada. Samasta syystä tosin suhtauduin Miniään aika skeptisestikin: mennäänkö nyt sieltä, mistä aita on matalin? Melkein yhdeltä istumalta kirjan kuitenkin luin. Ei kirjassa eikä usein arkielämässäkään ole hyviä eikä pahoja ihmisiä, on vain erilaisia ihmisiä. Mielelläni minä tämän hyllyssäni jatkossakin säilytän, ellen sitten lahjoita seutukirjastolle.
Minäkin luin (tosin kuukautta aiemmin) Satakielen (tai tarkemmin ottaen Mockinbirdin, ero täytyy tehdä, koska Miran mukaan kyseessä ei taida varsinaisesti olla samat linnut). Kiitos tästä kuuluu eräällä tavalla Sailalle, koska hän halusi nähdä leffan, jota toki ei voinut katsoa ennen kirjan lukemista (tämä on tauti, johon ajattelin mennä jossain vaiheessa kysymään apua YTHS:ltä).
VastaaPoistaMutta rakastin kirjaa. Lapsen näkökulma oli hyvin piristävää, mutta ei estänyt varsin kiperienkin aiheiden käsittelyä mitenkään. Onneksi en SF:n ( :p) lukijana edes nykyään huomaa latteita henkilöhahmoja. :)