Merkittävää: olen käynyt viimeisen viikon aikana kahdesti elokuvissa.
Vielä merkittävämpää: molemmat olivat kotimaisia elokuvia.
Erityisen merkittävää: molemmat elokuvat olivat dokumentteja.
Nyt on siis Monsterimies ja Ulvilan murhamysteeri nähty.
Molempien jäljiltä jäi hämmentynyt ja vähän ravisteltu olo. Monsterimiehen kohdalla tunne oli positiivisempi.
Lordista kertovaan Monsterimieheen menin ilman kummempia odotuksia. Ihastuin elokuvaan kovasti ja olin jo hehkuttamassa sosiaalisen median eri kanavat täyteen elokuvasuosituksia, kunnes törmäsin Putaansuun monisanaisiin kommentteihin siitä, miksi elokuva oli hanurista. Ei sitten huvittanutkaan. Mutta toteanpa vain, että sympaattinen ja mukaansatempaava dokumentti, oli päähenkilön siviiliminän mielipide mikä tahansa. Toivottavasti yleisö löytää sen sitten viimeistään television välityksellä.
Ulvilan murhamysteeri herätti sitten vähän enemmänkin ajatuksia. Marssin teatteriin median kautta muodostuneen kuvan myötä salaa vakuuttuneena Anneli Auerin syyllisyydestä (kaikillahan meillä tästä mielipide on), mutta ulos lähdin kyllä pää pyörällä. Elokuvantekijän mielipide ei jää epäselväksi ja luonnollisesti vaikuttaa myös katsojan tulkintaan. Asiaa pitääkin pureskella vielä ennen kuin (ehkä) osaan sanoa asiasta mitään järkevää,
Ei sillä sinällään ole väliä. Vaikka lähtökohtaisesti dokumentissa keskityttiin Ulvilan tapahtumiin, kyti pinnan alla paljon asiaa suomalaisesta rikostutkinnasta, oikeusjärjestelmästä, mediapelistä ja hyvä veli -verkostoista. Mietittiinkin lähtiessä, että jonkun rahat ja kunnia on pakko olla jutussa kiinni, eikä se siitä johtuen tule ikinä selviämään julkisesti.
Ahdistaa. Eniten suren koneiston rattaisiin jääneitä lapsia.
Ja kyllä, kevennykseksi googlettelimme peiteseppoa illan ratoksi.
Sanoisin kuitenkin, että ahdistuksestakin huolimatta on ilahduttavaa, että ns. kansandokumentteja on tarjolla teatterilevityksessä entistä enemmän. Mielellään näistä maksaa.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti