Huhtikuun luetut

Paul Auster: Näkymätön

Sain tämän äidiltä ajat sitten, mutta Marko sanoi luettuaan sen sisältävän niin paljon raskaita teemoja, ettei ehkä kannata minun lukea. Uskoin tähän asti. Ja oikeassahan Marko tavallaan olikin. Toisaalta Austerilla on hyppysissään käsittämätön taito kirjoittaa oikeasti kamalista asioista (tässä tapauksessa sairaista valtasuhteista, taposta ja insestistä) ilman, että lukijalle liian paha olo. Ihan sujuvasti tämä siis eteni, vaikka aina välillä pitikin pysähtyä ihmettelemään, että mitähän kummaa sitä juuri tuli lueskeltua. Nimenomaan lueskeltua, ei luettua, Austerin kirjat kun tuntuvat aina jotenkin vaivattomilta. Näkymätön itse asiassa kiteyttikin Austerin hyvät puolet: soljuvan kielen ja huomaamattaan mukaansatempaisevan tarinankerronnan, vaikka tämä ei samalla tamalla imaissutkaan minua mukaansa kuin vaikka Illuusioiden kirja tai Sunset Park - eikä vallannut ajatuksia samalla tavalla.

Tina Fey: Bossypants

Edellisen kuun Poehler-Kaling-parivaljakon jälkeen tämä nykykoomikkomuistelmien klassikko oli itsestäänselvä askel. Olen seurannut Tina Feyn uraa aika laiskasti, mutta ihanan paljon tarttumapintaa löytyi minunkin kaltaiselleni lukijalle. Brutaalin avoimesti Fey kertaa menneisyytensä epävarmuuksia ja kipeitä kohtia, mutta lukeminen ei tunnu tirkistelyltä vaan lähinnä siltä, että kuuntelisi kaverin juttuja kahvikupin äärellä, Tina tuntuu tutulta ja muuttuu tutummaksi koko ajan. Teksti heijastelee hienosti kirjoittajaansa: tyyli on mukavan kuivakka, kunnes yhtäkkiä ilmekään värähtämättä ammutaan reippaasti yli. Tykkään aina lukea uran alkutaipaleesta: mitkä olivat ne valinnat, jotka auttoivat polulla eteenpäin, mitä ratkaisuja olisi taas kannattanut jättää tekemättä. Silti (tai siksi) enenevässä määrin ihmettelen, miten amerikkalaisessa (televisio)komediaskenessä kukaan on selvinnyt suurin piirtein järjissään tai ylipäätään edes hengissä. Armoton maailma. Kirja on muutaman vuoden vanha ja esimerkiksi 30 Rockin alkutaipaleesta puhutaan paljon. Etenkin nyt kun katsoin lukemisen rinnalla Netflixistä Feyn uusinta sarjaa The Unbreakable Kimmy Schmidtiä, toivon että jatko-osa muistelmiin on jossain tulevaisuudessa.

Mrs Stephen Fry's Diary

Hmm, kirjastossa kirjailijaksi on merkitty Stephen Fry, mutta Fryn omasta bibliografiasta tätä ei löydy! Mikä tietysti johtuu siitä, että kirjan takana on Edna, Stephen Fryn salattu vaimo, jota olen seurannut Twitterissä jo pidemmän aikaa. Sinällään ihan kepoinen kirja, johon on yllättävän hyvin saatu rakennettua draaman kaarta, kun ottaa huomioon, että keskivertomerkintä on alle 10 riviä pitkä. Luin aamupalan ääressä ja välillä iltaisin Hypnotisoijan vastapainoksi ja siihen tarkoitukseen tämä oli oikein passeli. Ei ihan niin nokkela kuin olisi voinut olettaa. Rouva Fry toimiikin minulle edelleen parhaiten Twitterin välityksellä.

Lars Kepler: Hypnotisoija

Kirjamaailma kohisee Joona Linnasta ja päätin hypätä dekkarijunaan minäkin, jos nyt vähän myöhässä. Pelkästään ensimmäisen romaanin perusteella en ihan ymmärrä, mistä kohina johtuu, vaikka ihan laadukas kirja Mankellin hengessä olikin kyseessä. Itse päädyin tarinan imuun vasta viimeisellä kolmanneksella. Ehkä kirjoittajat eivät vielä tässä vaiheessa tienneet, että tästä tulee sarja, sillä itse Joona Linna jää Hypnotisoijassa aika etäiseksi ja äkkiseltään luulisi, että hypnotisoija-Erik olisi se sarjan kannalta keskeinen henkilö. Mutta ehkä Joonaankin kasvaa kiinni sarjan edettessä? Kyllä minä ainakin toisen vielä luen...

Aiheen vierestä: Minua ei lakkaa naurattamasta se, että Keplerin salanimen takaa löytyy pariskunta Alexander Ahndoril  ja Alexandra Coelho Ahndoril. Se on melkein yhtä hassua kuin se, että (viihdelaulaja, ei säveltäjä) Engelbert Humperdinckin oikea nimi on Arnold Dorsey.

David Walliams: Poika ja mekko

No olipa ihana! Bongasin tämän viime kesänä Quentin Blake -näyttelystä, mutta unohdin sen olemassaolon sittemmin. Nyt kirja on suomennettu ja pyörinyt kirja-aiheisissa blogeissa ja Instagramissa pitkin kevättä eli muistin jopa varata sen kirjastosta. Kyllä kannatti. Quentin Blake aiheuttaa tietysti välittömän mielleyhtymän Roald Dahliin, mutta tyylillisestikin samankaltaisuutta löytyy. Dahl ei ehkä olisi kirjoittanut pojista ja mekoista, mutta asetelma erilaisesta lapsesta puolustamassa paikkaansa maailmassa ymmärtämättömien aikuisten keskellä on kovin tuttu. Poikien ja tyttöjen roolien sekä sosiaalisten paineiden lisäksi sivutaan jos jonkinlaista rikkonaisista perheistä monikulttuuriseen yhteisöön. Kieli on eloisaa ja ote ilkikurisuudessaan sopivan humoristinen. Walliams suhtautuu niin lapsihahmoon kuin lukijaan suhtaudutaan lämmöllä ja ymmärryksen pilkahdus suodaan sille ilkeimmällekin aikuiselle. Olisipa tällainen kirja ollut jo silloin kun itse olin lapsi. Pääasia että se nyt on kirjoitettu. Lämmin suositus.

Kuva

Kirjan on suomentanut Jaana Kapari-Jatta ja se on tuttuun tapaan ilahduttavaa laatutyötä eli käännöstä lukee mielellään. Walliamsilta on suomennettu lisäksi Herra Lemu, jonka aion lukea seuraavaksi. Gangsta Grannyn käännöstä odotellessa!