vähemmän eeppinen joulu

Tähän piti tulla eeppisen hieno ja tunnelmallinen joulupostaus postikorttimaisine valokuvineen ja hauskoine anekdootteineen. Koska totuus kuitenkin on, että tänä(kin) vuonna vietin suurimman osan joulusta verkkarit jalassa ruokapöydässä tai sohvalla, eeppisille linjoille on vaikea päästä.

Ajatusteni joulukuvien henki.

Ollaan Markon kanssa ihmetelty, miten vähällä yleisellä hössöttämisellä kaikki meni, vaikka toki sekä Milla että minä hössötettiin hieman tahoillamme. Mikään ei mennyt pilalle, joten raivareiltakin vältyttiin - mitä ihmettä, tehtiin sentään juustoa. Lisäksi tein ihan jumalaista taatelikakkua, josta tullee tulevaisuuden pimeän ajan vakkarileivonnainen. Sain vain hyviä lahjoja ja lisäksi ehdin lukea, pelata lautapelejä ja siinä sivussa juoda muutaman lasin hyvää punaviiniä, joten viime vuonna kaipailemani joulufiilis taidettiin ihan kiitettävästi saavuttaa.

Juustopuuhissa.

Näiden kahden melkein julkaisukelpoisen kuvan lisäksi olisi vielä kasa yritelmiä ikuistaa puoliksi syöty piparinen joulukuusenkoriste, mutta niiden laatu on näitäkin otoksia sumeampi. Melkoinen herkkusuu taitaa olla tuo Paavo. Ihan kuin olisi sukuunsa tullut. Eh.

Piparkakkupuuhissa.

Herkuista puheen ollen, paras tänä vuonna antamani joululahja (Dymo-jääkaappimagneetin ja hattivattipiparimuotin lisäksi, mutta ne olivatkin joulukeijun tervehdyksiä) taisi mennä iskälle. Aatonaattona valtasimme iskän keittiön vajaaksi kolmeksi tunniksi ja lopputuloksena oli pakastin täynnä apetta kevättalvelle: 3 annosta tomaattikeittoa, 3 annosta janssoninkiusausta, 4 annosta makkarakeittoa ja 5 annosta lihapullia. Ja koska puuhastelu oli paitsi hyödyllistä myös varsin hauskaa, lupasin täydentää pakastinta vuoden mittaan. Harvoin kuitenkaan on mahdollista tehdä perusruokia isoissa annoksissa niin, ettei joudu itse syömään samaa pöperöä viikkoa (oma pakastin kun on täynnä marjoja ja soseita).

Omaan keittiöön on myös sovittu semiterveellinen kuukausi. Siinä sivussa voin opetella käyttämään lahjaksi saamaani pakuriteetä.

muistoja matkan varrelta, tai: jokela

Vein tiistaina itseni töiden ja leffaillan välissä syömään ulos. Tarkoituksena oli tilata annos, jota Katja lauantaina kuvasi "täydelliseksi ruuaksi". Tilasin siis kuhaa, perunamuusia ja Pöllö-oluen. Ruoka oli niin hyvää, että melkein itketti. En tosin ollut ainoa, jonka silmäkulmissa kyyneleitä näkyi tiistai-iltapäivän kunniaksi. Badding soi jukeboksista ja herkistyin muistelemaan vanhaa ystävää.

Ei minulla Jokelasta mitään eeppisiä tarinoita kerrottavaksi ole, mutta iso kasa muistoja kuitenkin.

Jokela oli joskus toinen kotini. Sinne mentiin iltaisin yhdeksältä ja poistuttiin kolmelta. Soitettiin jukeboksia, parannettiin maailmaa, kerrottiin puujalkavitsejä ja juotiin milloin kaljaa, kahvia tai kolaa. Kunhan ei tarvinnut olla kotona.

Jokelassa kävin ensimmäisellä livekeikallani Joensuussa kevättalvella 2004. Artistit olivat Ville Härkönen ja Ville Leinonen, jotka silloin käsittääkseni esiintyivät yhdessä ensimmäistä kertaa. Viimeiseksi ei jäänyt. Päälläni oli äidin vanha Rauhanpuolustajien paita. Aiemmin samana päivänä kävin katsomassa Puhu hänelle nyt epämääräisellä tauolla olevassa Elokuvakerho X:ssä, joka toimi Montussa, jonne ei enää ole pääsyä. Ostimme Suvin kanssa irtokarkkeja Niskakadun kioskista, sitäkään ei enää ole.

25-vuotissyntymäpäiväni. Nuorilta näytämme.

Vuosien varrella olen tavannut Jokelassa käsittämättömän määrän uusia ihmisiä, monet paikallisia, joihin ei muualla oikein päässyt tutustumaan. Osasta on muotoutunut tärkeitä ihmisiä elämääni (moi vaan, Aino). Viimeksi kaverustuin uuden ihmisen kanssa Jokelassa kolmisen viikkoa sitten.

Samojen seinien sisällä on myös monta vanhaa tuttavuutta syventynyt ystävyyksiksi. Välillä olen kuullut paljon enemmän kuin olisin halunnut, välillä taas iloisesti juuttunut suustani kiinni niin, että olen myöhästynyt seuraavasta sovitusta tapaamisesta (olettaen että vanha Amarillo lasketaan tapaamiseksi). Koskaan narikkaan lähtiessä ei tiennyt, minne päätyy seuraavaksi.

Kaupungin paras portsari jäi jo eläkkeelle, mutta muistan tämän kantaneen huolta hyvinvoinnistani, ainakin silloin, kun Katja lähti eri aikaan pois muussa seurassa. Jos aina tulee samaan aikaan, lähtee samaan aikaan ja jättää takinkin vielä samaan narikkaan, en ihmettele, jos henkilökunta vetää siitä omat johtopäätöksensä.

Kun viimeinkin valmistuin, siirsin valmistujaiseni Jokelaan. Meillä oli pöytävaraus. Söin etanoita, muikkuja ja köyhiä ritareita. Loppuilta istuttiin karvalakkipuolella. Laitoin jalkaan retrokorkkarit, joista irtosi pohja jo matkalla.

Etanapannu maisteriutumisen kunniaksi. Maijan kuva.

Olen vienyt Jokelaan kaikki muualta käymään saapuneet vieraat. Pelasin Annan kanssa sunnuntaishakkia ja monen muun kanssa Master of Musicia. Kahvi on automaatista, mutta hyvää.

Kerran innostuimme pöytäliinapuolella soittamaan pöytärumpuja kunnon toviksi. Meitä ei heitetty ulos, jos ei nyt arvostettukaan. Sen jälkeen kukin poseerasi vuorollaan kuin Christian Bale. Suurta hupia.

Jokelan seinien sisällä ihastuin, petyin ja nurisin pettymyksiäni. Toisinaan minuunkin ihastuttiin ja jouduin tuottamaan pettymyksen, josta varmasti nuristiin jossain toisessa pöydässä. Kukin vuorollaan.

Nolasin itseni monesti. Vain kerran tulkitsin Tuvalua.

Maisteri ja Venla taidevalossa. Maijan kuva.

Kerran jäätiin Katjan kanssa kansantanssin alle. Kirjaimellisesti.

Kun muutin keskustaan, asuin Jokelan naapurissa. Olin iloisesti vessajonossa, kun Millalta tuli viesti, että nyt kotiin, Sinulle on postia alkoi juuri telkkarista. Kävin vessassa ja olin silti alkutekstien aikaan kotona. "Ei kukaan asu noin lähellä!" kuului Millan viestikommentti tähän.

Jokela on talviravintola, koska siellä on kesäisin tuskaisen kuuma. Yhtenä kesäiltana istuimme Markon kanssa tutkimassa NYT-liitteestä Helsingin kesämenoja ja päätimme suunnata läheiseltä mattolaiturilta uinnille. Virta oli viedä. Toiste en samaan paikkaan ole uskaltautunut. Kesämenot osoittautuivat oivallisiksi.

Jos osaisin siirtää puhelimestani rakeisia kännykkäkuvia internetin ihmemaahan, tähän väliin tulisi kuvia siitä illasta, kun sekalaisessa seurueessa poseerasimme Naked-yhtyeen oheistuotteiden (tai lähinnä penaalin) kanssa. Samana iltana seurueelleni on ainoan kerran huomautettu käytöksestä, varsin oikeutetusti. Vanhan nojatuolin selkänoja ei ole tehty edes Allun painoisen miehen istuttavaksi.

Keskeneräinen Christian Bale -imitaatio kesältä 2008.
Katjan kuva. Huomaa Metal-Mika-pinssi.

 

Jokelan mukana menee kaupungin ainoa soittamisen arvoinen jukeboksi. Vuosia laitoin siitä soimaan Derek and the Dominoesin version Laylasta. Myös Ville Leinosen Kristiinojen yö on kuulunut kestovalintoihin. Muistan, kuinka Marko lauloi minulle tutustumisvaiheessa Juicea jukeboksin säestyksellä. Yhdessä vaiheessa Led Zeppelinin Immigrant Song kuului aukottomana osana iltaan, eikä sitä koskaan tarvinnut laittaa soimaan itse.

Viimeksi toissa iltana istuin sohvalla ja pahoitin mieleni puhelinriidasta. Piristykseksi minulle äänitettiin puhelimella herkkä laulu Vankilahäät. Se löytyy nyt YouTubesta - huom! ei sovi kaikille.

Näitä valuisi sormista niin paljon kuin jaksaisi kirjoittaa. Ei mullistuksia vaan pieniä hetkiä elämästä. Luulen että elämään jää samanlainen ulkoistetun olohuoneen kokoinen aukko, kun Kuppilan sulkeutuessa. Koska Palaveri lähtee seuraavaksi, en oikeasti enää tiedä, missä niitä muistoja tästä lähin tehdään.

karjalaisen kulttuurin puolesta

"Vanhat talot kuuluu kaupunkiin!"
"Karjalaisen kulttuurin puolesta!"
"Turha kylä ilman Jokelaa!"

Kävin eilen kurjan työpäivän päätteeksi rymistelymarssimassa itselleni tärkeän asian puolesta. Jokelan kohdalla ei ole kyseessä "joku baari", vaan palanen elävää kulttuurihistoriaa, merkittävä jopa valtakunnallisella asteikolla. Vaan niin äänesti kaupunginvaltuusto suojelupäätöksen vastaisesti. Alkaa enemmän ja enemmän ahdistaa asua kaupungissa, jossa julkisia päätöksiä ohjaa melkein poikkeuksetta raha, eikä vanhalle kulttuurille ja sen moninaisille ilmentymille anneta mitään arvoa.

Kunnallispoliitikon näkökulmasta asiaa on esitelty esim. Krista Mikkosen oivallisessa blogikirjoituksessa.
 
Koska olen aivan liian pahoillani ja tuohtunut tästä päätöksestä ja aivan liian lannistunut muista ympäröivistä kuvioista, keskityn nyt siihen, että kävin sunnuntaina elokuvissa.

Hobitti on siis nähty.

Hyvää: Martin Freeman, comic sidekickistä poikkeavat kääpiökuvaukset, Andy Serkis ja kauniit maisemat (tai siis: voi v*tun Uusi-Seelanti).

Huonoa: Loputtomat kamera-ajot, halvat sienivitsit, kokonaisuudesta irralliset kohtaukset ja lisäykset, elokuvantekijöihin yleisesti iskenyt ahneus.

Kuva napattu Hesarin arviosta.

Bonushupina toimi Bret McKenzie, jonka hahmolla oli nyt jopa nimi ja repliikkejä. Lisäksi iloitsin siitä, että menimme yksimielisesti katsomaan 2D-version. Joensuussa ei käsittääkseni ole tarjolla sitä fiineintä 3D-tekniikkaa, mutta jopa kaksiulotteisina kuvat olivat välillä pyörryttäviä.

Melko ristiriitaisin tuntein elokuvateatterista poistuin: viihdyin vajaat kolme tuntia paikallani varsin mainiosti, mutta en nyt silti tiedä, tykkäsinkö siltikään elokuvasta. Alkuperäinen Hobitti on tyyliltään saturomaani, mutta Jacksonin filmatisaatio tuntui ja näytti alkukohtausten jälkeen enemmän Sormusten herra -elokuvien kopiolta kuin itsenäiseltä teokselta. Tai kuten asian salista poistuessa ilmaisin: "En muistanutkaan, että kirja olisi ollut näin eeppinen."

Toki on myönnettävä, etten ole lukenut Hobittia yli kymmeneen vuoteen ja tarinan tilkkeinä toimineet Sormusten herran appendixit ovat suurimmaksi osaksi tainneet jäädä kokonaan lukematta. Wikipedia on siis pitkin viikkoa saanut paikata niitä aukkoja, joita tietämyksessäni ja muistissani on esiintynyt. Ihan vähän sääliksi käy niitä, joille kirjat ovat täysin vieraita.

Vaikka en allekirjoitakaan Markon kommenttia, että olemme liian vanhoja ollaksemme kohdeyleisöä, jotain jäi fiiliksestä uupumaan. Sormusten herrojen ja jopa niinkin hiljattain kuin viimeisten Pottereiden aikaan odotin kuumeisesti seuraavan osan saapumista teatteriin. Nyt epäilen luulen pelkään vuoden hujahtavan ohi turhankin nopeasti.

(Tämä muuten näyttäisi olevan sadas tänä vuonna julkaisemani teksti. Olenpas ollut ahkerana.)

plip plap

Nurjaa. Mukavia miesartisteja olisi tänään tarjolla Jokelassa, mutta palautin juuri tentin (jonka toisen kirjan sain käsiini vasta eilen), aivot sanoo plipplap ja huomenna on edessä työpäivä 7/7. Olisi äärimmäisen suotavaa, etteivät kevään tenttipäivät osuisi seitsemän päivän työputkien kohdalle. Kun siihen lisää kaikki työ- ja opiskelukuvioiden ulkopuoliset asiat ja huonot uutiset, joita tälle viikolle kasautunut enemmän kuin laki sallii, on lopputulos arvattavissa.

Kohta 00:35-00:56 sovellettavissa myös tämän illan tenttiin. Kirjoituselehdintää en tunnusta.

Sääli. Mutta kai se on tunnustettava, etten hyödytä omaa tai yleistä tunnelmaa nuupahtamalla naama edellä tuoppiini ennen kuin keikka edes kunnolla alkaa.

Tästä huolimatta aion nyt jakaa tämän viikon tärkeän havaintoni:

Katja kirjoitteli aiemmin syksyllä oivan jutun murreasioista. Olen asunut Joensuussa yli 9 vuotta, mutta puhe alkoi ratkaisevasti muuttua vasta joskus neljä, viisi vuotta sitten. Nykyään olen murteellinen sekasikiö: tuplaan konsonantteja ja käytän pi-päätteitä. Housuloita en kuitenkaan käytä ja normipuheessa olen rehdisti mää. Imperfektissä miätein asioita, mutta helevetissä on kyllä kolme e-kirjainta. Pidemmät reissut kotipaikkakunnalle kuulee puheesta heti, mutta pian särmät myös hioutuvat pois, kun pääsen takaisin karjalanpiirakkavyöhykkeelle. Vaan taas olen ilmeisesti ottanut pysyvämmän askeleen pohjoiskarjalaiseen suuntaan, halusin tai en.

Viikon aikana ollaan soiteltu edelleen tiiviisti etelässä majaa pitävien siskon ja tädin kanssa iskän asioista harva se päivä. Olen ollut tosi hämmentynyt siitä, miten halventavasti molemmat isästä puhuvat. Sitten tajusin, missä mättää. Ja kyllä, omista korvistahan se syy löytyi.

Siellä vanhalla murrealueellani on nimittäin oikeasti ihan korrektia sanoa "se" eikä "hän"! Täällä ei ole. Omassa korvassa se jo kalskahtaa pahasti, mutta ei hän-sanankaan käyttö luontevasti taivu - muuten kuin virallisissa yhteyksissä. Huomasin siis itse toistelevani sanaa "iskä" huomattavasti enemmän kuin oikeasti olisi tarpeellista.

Voihan pyllerö, sanon. Kotikaupunki-identiteetin häilymisen kestän kyllä kunnialla, mutta puhe on paha. Joskus ihan todella väsyneenä saatan lipsauttaa myö, mutta muuten olen yrittänyt pitää edes persoonapronomineista kiinni. Pitänee tehdä enemmän töitä, se-pronomini kun näyttää olevan jo menetetty. 

herkästi syttyvää

Vaivihkaisesti joulumieli on vallannut minut. Tekee mieli istuskella kynttilänvalossa, askarrella kaikenmoista ja kirjoitella joulukortteja (viimevuotinen rauhallisen aloittamisen taktiikka taisi tosiaan toimia). Yhdistettynä pimeän vuodenajan herkkumielitekoihin mieli tekee ennen kaikkea tehdä ja syödä luumuleivonnaisia. Eilen jouluinen leivontainnostus kanavoitui isona luumugalettena ja juustosarvina. Päivälliseksi oli briepatonki. Ai miten niin luen taas Pariisiin sijoittuvaa kirjaa?

Perjantai oli tarkoitus omistaa joululahjaostoksille, mutta perinteiseen tapaan onnistuin investoimaan lähinnä uusiin hiustuotteisiin itselleni. Älkää kysykö, kuinka paljon niihin upotin rahaa, en nimittäin halua itsekään tietää. Mutta nyt on lämpösuojaa ja kunnon hoitoainetta ja suoristusrautaa ja hiuspuuteria ja mitä kaikkea. Tiedän kiittäväni itseäni hankinnoistani vielä monesti tänä sähköistyvän tukan vuodenaikana, mutta - myöskin perinteiseen tapaan - pienoinen lahjapaniikki on kohta täällä.

Sain sentään listattua, mitä on jo konkreettisesti olemassa ja mitä ajatuksen tasolla. Vain muutama tärkeä on enää kysymysmerkki, joten ehkä paniikista vielä selvitään. Asiaa auttaisi, jos saisi työhön liittyvät stressitekijät minimoitua ajatuksista edes vapaa-ajalla, ettei ympärillä leijailisi koko ajan harmaa sumupilvi - paitsi siellä kynttilänvalossa, sitä vaan ei harmillisesti voi ottaa mukaan kaupoille.

(Päähäni pomppasi kuva minusta viikko sitten testatuissa Austen-kiharoissa ja kynttelikkö kädessä kävelemässä ylväästi ympäri keskustan kauppoja. Ehkä ihmiset sitten jopa viitsisivät väistää! Olen houkuttunut kokeilemaan.)

Jos jollakin on antaa vinkkejä, kuinka a) kytkeä kello kuudentoista jälkeen työajatukset pois päältä ja b) toimistoaikaan pysyä viilipyttynä ja antaa ärsyttävien asioiden mennä toisesta korvasta sisään ja toisesta ulos, olisin kovin kiitollinen. Olen jonnekin onnistunut hukkaamaan molemmat taidot. Jatkuva valittaminen alkaa nimittäin kiukuttaa jo itseänikin, etenkin kun lähtökohtaisesti pidän työstäni, eli valittaminen johtuu pienemmistä tekijöistä.

Rekrysin ystävän hakemaan Anttilan alesta minulle uuden muumimukin, jos suinkin ehtii ennen sulkemisaikaa. Nuuskamuikkunen voisi toimia ainakin akuuttiapuna aamuissani juuri nyt.

// edit: Tekstin julkaistuani päätin keskittyä vastaan tuleviin mukaviin asioihin ja kah, ulkona olikin mainio ilma ja kaiken kukkuraksi näin Robottitädin bussipysäkillä! Lisäksi sain puhelun, että uudet mukitkin tulivat hankituiksi. Monikossa. Vilijonkasta ei tosin aamun zen-avuksi ole.