Nurjaa. Mukavia miesartisteja olisi tänään tarjolla Jokelassa, mutta palautin juuri tentin (jonka toisen kirjan sain käsiini vasta eilen), aivot sanoo plipplap ja huomenna on edessä työpäivä 7/7. Olisi äärimmäisen suotavaa, etteivät kevään tenttipäivät osuisi seitsemän päivän työputkien kohdalle. Kun siihen lisää kaikki työ- ja opiskelukuvioiden ulkopuoliset asiat ja huonot uutiset, joita tälle viikolle kasautunut enemmän kuin laki sallii, on lopputulos arvattavissa.
Kohta 00:35-00:56 sovellettavissa myös tämän illan tenttiin. Kirjoituselehdintää en tunnusta.
Sääli. Mutta kai se on tunnustettava, etten hyödytä omaa tai yleistä tunnelmaa nuupahtamalla naama edellä tuoppiini ennen kuin keikka edes kunnolla alkaa.
Tästä huolimatta aion nyt jakaa tämän viikon tärkeän havaintoni:
Katja kirjoitteli aiemmin syksyllä oivan jutun murreasioista. Olen asunut Joensuussa yli 9 vuotta, mutta puhe alkoi ratkaisevasti muuttua vasta joskus neljä, viisi vuotta sitten. Nykyään olen murteellinen sekasikiö: tuplaan konsonantteja ja käytän pi-päätteitä. Housuloita en kuitenkaan käytä ja normipuheessa olen rehdisti mää. Imperfektissä miätein asioita, mutta helevetissä on kyllä kolme e-kirjainta. Pidemmät reissut kotipaikkakunnalle kuulee puheesta heti, mutta pian särmät myös hioutuvat pois, kun pääsen takaisin karjalanpiirakkavyöhykkeelle. Vaan taas olen ilmeisesti ottanut pysyvämmän askeleen pohjoiskarjalaiseen suuntaan, halusin tai en.
Viikon aikana ollaan soiteltu edelleen tiiviisti etelässä majaa pitävien siskon ja tädin kanssa iskän asioista harva se päivä. Olen ollut tosi hämmentynyt siitä, miten halventavasti molemmat isästä puhuvat. Sitten tajusin, missä mättää. Ja kyllä, omista korvistahan se syy löytyi.
Siellä vanhalla murrealueellani on nimittäin oikeasti ihan korrektia sanoa "se" eikä "hän"! Täällä ei ole. Omassa korvassa se jo kalskahtaa pahasti, mutta ei hän-sanankaan käyttö luontevasti taivu - muuten kuin virallisissa yhteyksissä. Huomasin siis itse toistelevani sanaa "iskä" huomattavasti enemmän kuin oikeasti olisi tarpeellista.
Voihan pyllerö, sanon. Kotikaupunki-identiteetin häilymisen kestän kyllä kunnialla, mutta puhe on paha. Joskus ihan todella väsyneenä saatan lipsauttaa myö, mutta muuten olen yrittänyt pitää edes persoonapronomineista kiinni. Pitänee tehdä enemmän töitä, se-pronomini kun näyttää olevan jo menetetty.
No joo, meillähän on tuo sama homma - "se" on sama asia kuin "hän". Itse asiassa sanaa "hän" käytetään lähinnä, kun puhutaan toisesta ihmisestä siihen sävyyn, että hän (haha) kuvittelisi olevansa ylempiarvoinen kuin me muut, tavalliset ihmiset. Esimerkki: "No mutta HÄN oli sitä mieltä, että HÄN ei kyllä ala lapioimaan paskaa. Kyllä me muut ainaki lapion varteen tartutaan." Olettaisin, että asiaan liittyy se, että lähinnä vain korkeasti koulutetut ihmiset puhuvat meillä "hän"-sanaa käyttäen.
VastaaPoistaItse en osaa edelleenkään kuin äärimmäisen muodollisissa puhumistilanteissa käyttää sanaa "hän". Esim. jos pitää vaikka rehtoraatin kanssa vääntää läppää. Ja edelleen se kuulostaa yhtä tönköltä ja siltä, että vittuilisin jotain siitä "hänestä". Vaikiaa on.
Joo. Se on tietysti ihminen, kissasta voi sanoa hän.
VastaaPoistaäiti
Haa, tunnistan tuon HÄN-ilmiön! Tosi samalla tavalla sanan käyttö on ennen toiminut minunkin kielessäni.
VastaaPoistaSeurailin omaa puhettani eilen: hän-sana näyttää olevan tarpeen erityisesti puhelimessa. Naamatusten puhuessa käytän edelleen täysin suvereenisi se-pronominia. Paitsi töissä, jossa puhekumppanit ovat pääasiassa natiivipohjoiskarjalaisia. Tästähän kehkeytyy kohta kunnon puherekisteritutkimus.