muistoja matkan varrelta, tai: jokela

Vein tiistaina itseni töiden ja leffaillan välissä syömään ulos. Tarkoituksena oli tilata annos, jota Katja lauantaina kuvasi "täydelliseksi ruuaksi". Tilasin siis kuhaa, perunamuusia ja Pöllö-oluen. Ruoka oli niin hyvää, että melkein itketti. En tosin ollut ainoa, jonka silmäkulmissa kyyneleitä näkyi tiistai-iltapäivän kunniaksi. Badding soi jukeboksista ja herkistyin muistelemaan vanhaa ystävää.

Ei minulla Jokelasta mitään eeppisiä tarinoita kerrottavaksi ole, mutta iso kasa muistoja kuitenkin.

Jokela oli joskus toinen kotini. Sinne mentiin iltaisin yhdeksältä ja poistuttiin kolmelta. Soitettiin jukeboksia, parannettiin maailmaa, kerrottiin puujalkavitsejä ja juotiin milloin kaljaa, kahvia tai kolaa. Kunhan ei tarvinnut olla kotona.

Jokelassa kävin ensimmäisellä livekeikallani Joensuussa kevättalvella 2004. Artistit olivat Ville Härkönen ja Ville Leinonen, jotka silloin käsittääkseni esiintyivät yhdessä ensimmäistä kertaa. Viimeiseksi ei jäänyt. Päälläni oli äidin vanha Rauhanpuolustajien paita. Aiemmin samana päivänä kävin katsomassa Puhu hänelle nyt epämääräisellä tauolla olevassa Elokuvakerho X:ssä, joka toimi Montussa, jonne ei enää ole pääsyä. Ostimme Suvin kanssa irtokarkkeja Niskakadun kioskista, sitäkään ei enää ole.

25-vuotissyntymäpäiväni. Nuorilta näytämme.

Vuosien varrella olen tavannut Jokelassa käsittämättömän määrän uusia ihmisiä, monet paikallisia, joihin ei muualla oikein päässyt tutustumaan. Osasta on muotoutunut tärkeitä ihmisiä elämääni (moi vaan, Aino). Viimeksi kaverustuin uuden ihmisen kanssa Jokelassa kolmisen viikkoa sitten.

Samojen seinien sisällä on myös monta vanhaa tuttavuutta syventynyt ystävyyksiksi. Välillä olen kuullut paljon enemmän kuin olisin halunnut, välillä taas iloisesti juuttunut suustani kiinni niin, että olen myöhästynyt seuraavasta sovitusta tapaamisesta (olettaen että vanha Amarillo lasketaan tapaamiseksi). Koskaan narikkaan lähtiessä ei tiennyt, minne päätyy seuraavaksi.

Kaupungin paras portsari jäi jo eläkkeelle, mutta muistan tämän kantaneen huolta hyvinvoinnistani, ainakin silloin, kun Katja lähti eri aikaan pois muussa seurassa. Jos aina tulee samaan aikaan, lähtee samaan aikaan ja jättää takinkin vielä samaan narikkaan, en ihmettele, jos henkilökunta vetää siitä omat johtopäätöksensä.

Kun viimeinkin valmistuin, siirsin valmistujaiseni Jokelaan. Meillä oli pöytävaraus. Söin etanoita, muikkuja ja köyhiä ritareita. Loppuilta istuttiin karvalakkipuolella. Laitoin jalkaan retrokorkkarit, joista irtosi pohja jo matkalla.

Etanapannu maisteriutumisen kunniaksi. Maijan kuva.

Olen vienyt Jokelaan kaikki muualta käymään saapuneet vieraat. Pelasin Annan kanssa sunnuntaishakkia ja monen muun kanssa Master of Musicia. Kahvi on automaatista, mutta hyvää.

Kerran innostuimme pöytäliinapuolella soittamaan pöytärumpuja kunnon toviksi. Meitä ei heitetty ulos, jos ei nyt arvostettukaan. Sen jälkeen kukin poseerasi vuorollaan kuin Christian Bale. Suurta hupia.

Jokelan seinien sisällä ihastuin, petyin ja nurisin pettymyksiäni. Toisinaan minuunkin ihastuttiin ja jouduin tuottamaan pettymyksen, josta varmasti nuristiin jossain toisessa pöydässä. Kukin vuorollaan.

Nolasin itseni monesti. Vain kerran tulkitsin Tuvalua.

Maisteri ja Venla taidevalossa. Maijan kuva.

Kerran jäätiin Katjan kanssa kansantanssin alle. Kirjaimellisesti.

Kun muutin keskustaan, asuin Jokelan naapurissa. Olin iloisesti vessajonossa, kun Millalta tuli viesti, että nyt kotiin, Sinulle on postia alkoi juuri telkkarista. Kävin vessassa ja olin silti alkutekstien aikaan kotona. "Ei kukaan asu noin lähellä!" kuului Millan viestikommentti tähän.

Jokela on talviravintola, koska siellä on kesäisin tuskaisen kuuma. Yhtenä kesäiltana istuimme Markon kanssa tutkimassa NYT-liitteestä Helsingin kesämenoja ja päätimme suunnata läheiseltä mattolaiturilta uinnille. Virta oli viedä. Toiste en samaan paikkaan ole uskaltautunut. Kesämenot osoittautuivat oivallisiksi.

Jos osaisin siirtää puhelimestani rakeisia kännykkäkuvia internetin ihmemaahan, tähän väliin tulisi kuvia siitä illasta, kun sekalaisessa seurueessa poseerasimme Naked-yhtyeen oheistuotteiden (tai lähinnä penaalin) kanssa. Samana iltana seurueelleni on ainoan kerran huomautettu käytöksestä, varsin oikeutetusti. Vanhan nojatuolin selkänoja ei ole tehty edes Allun painoisen miehen istuttavaksi.

Keskeneräinen Christian Bale -imitaatio kesältä 2008.
Katjan kuva. Huomaa Metal-Mika-pinssi.

 

Jokelan mukana menee kaupungin ainoa soittamisen arvoinen jukeboksi. Vuosia laitoin siitä soimaan Derek and the Dominoesin version Laylasta. Myös Ville Leinosen Kristiinojen yö on kuulunut kestovalintoihin. Muistan, kuinka Marko lauloi minulle tutustumisvaiheessa Juicea jukeboksin säestyksellä. Yhdessä vaiheessa Led Zeppelinin Immigrant Song kuului aukottomana osana iltaan, eikä sitä koskaan tarvinnut laittaa soimaan itse.

Viimeksi toissa iltana istuin sohvalla ja pahoitin mieleni puhelinriidasta. Piristykseksi minulle äänitettiin puhelimella herkkä laulu Vankilahäät. Se löytyy nyt YouTubesta - huom! ei sovi kaikille.

Näitä valuisi sormista niin paljon kuin jaksaisi kirjoittaa. Ei mullistuksia vaan pieniä hetkiä elämästä. Luulen että elämään jää samanlainen ulkoistetun olohuoneen kokoinen aukko, kun Kuppilan sulkeutuessa. Koska Palaveri lähtee seuraavaksi, en oikeasti enää tiedä, missä niitä muistoja tästä lähin tehdään.