Ballo

Sen lisäksi, että olen muutenkin ollut vähän alavireinen, olo on myös fyysisesti ollut aika vetämätön ja turpea. Tutut vaatteet kiristää ja muutenkin tuntuu kummalta. Tänään aamulla kävin salilla pitkästä aikaa ihan oikealla vaa'alla ja totesin, että "pieneksi turvotukseksi" kutsumani tila on kyllä ihan rehtiä elopainoa. 

En yleensä jaksa noteerata muutamaa kiloa sinne tai tänne, mutta nyt kun asia taitaa vaikuttaa myös muuhun olotilaan (ks. ylle), aloin pohtia syömisiäni kunnolla pitkästä aikaa.

Syödään kyllä järkevää ruokaa kahdesti päivässä ja tuoreita kasviksia ja hedelmiäkin ihan ok määrä. Mutta ei kuitenkaan niin paljon kuin ennen. Ollaan laiskistuttu salaatin kanssa, haen helposti jotain valmista lounaalle töihin ja korvaan viikottain välipalan jonkun milloin mistäkin syystä kahvipöytään kantamilla leivoksilla, joista valtaosasta en edes erityisesti pidä.

Kyllähän se jo tässä vaiheessa pitäisi muistaa, etten yksinkertaisesti toimi sellaisella ruokavaliolla.

Miten sitä aina unohtaakin, miten suoraan syömäni ruoka on yhteydessä henkiseen hyvinvointiin? Tänään on ollut aikaa kuulostella omaa oloa ja tuntuu, että kaipaan juuri nyt simppeliä, puhdasta ruokaa. Kannoin siis kaupasta kotiin muun muassa juureksia, hedelmiä, soijamaitoa, maapähkinöitä ja pitkään haaveilemiani ruishiutaleita. Ja sea weed snacksejä perjantain kunniaksi, hihi.

Ehkä se tästä vielä lähtee ja olo normalisoituu.

Mutta tämän pohdinnan pohjalta ilmainen vinkki: jos huomaat himoitsevasi ruispuuroa päivätolkulla, syömisissäsi saattaa hyvinkin olla jotain vähän vinossa.

Teki mieli kursivoida sanat "ruispuuroa", "päivätolkulla" ja "vähän vinossa", mutta en osannut päätää, mikä on eniten painottamisen arvoinen. 

Sukkapari kerrallaan

Huono viikko. Selkään sattuu, töissä huumori ei veny, meno on kuin tervassa tarpoisi ja muutenkin on kaikin puolin tympeä olo. Haaveissani on tällä hetkellä hyvinkin konkreettinen tarve jokseenkin abtraktille asialle eli "muutokselle".

Oikeasti mielekkäät hetket viime päivinä ovat olleet niitä, kun olen huomannut itselleni iloa tuottaneiden puuhastelujen ilahduttaneen myös muita - postin toimittamat pienet villasukat instassa, helpottunut hymy toimitettuani ruokaa tuoreelle vauvaperheelle, sellaiset jutut. 

Nyt siis pohdituttaa, miten saisin kanavoitua tämän tunteen jotenkin laajemminkin arkeen. Miten voi valjastaa sen, ettei ole suurten linjojen vaan pienten tekojen ihminen? Sellainen joka menee sukkapari kerrallaan kohti parempaa huomista.

Näiden vähän hahmottomien toiveiden lisäksi haluaisin juuri nyt seuraavat asiat:

- Kiireetöntä aikaa kotona.

- Ulkoilua auringonpaisteessa.

- Uusia jumppavaatteita.

- Lipaston makkariin.

- Kookosöljyhieronnan.

Ensi viikolla voisi omistaa vähän aikaa ihan vaan itselle. Kampaajan varasin jo.

Kun ei huvita

En nyt tiedä, miksi itsensä raahaaminen liikuntaharrastuksiin tuntuu taas niin tuskaisen vaikealta.

Kummastuttaa, koska liikunta itsessään ei ole pakkopullaa ja sen jälkeinen olotila kyllä tiedossa. Mutta kun ei vaan huvita lähteä liikkeelle.

Eilen sain huijattua itseni salille pakkaamalla saunakamat mukaan, mutta loppuviikosta sekään ei välttämättä enää toimi.

Reipas Ampelmann yrittää kovasti tsempata.

Kaikki kai tiivistyy siihen, että arki tuntuu taas tosi tukkoiselta, vaikkei nyt ole edes erityisesti kiireitä. En saa mahdutettua päähäni, miten ehtisin saman viikon aikana käydä normaalisti töissä, harrastaa liikuntaa, käydä ihmisten äilmoilla, hoitaa kotihommat sekä viettää rauhassa aikaa yksin ja kaksin. Mistään kun en malttaisi luopua.

Eilen pääsin töistä kolmen jälkeen ja "ylimääräinen" tunti teki kyllä ihmeitä - vaikka tiskivuori oli siitäkin huolimatta tänään melkoinen.

Pakkasin nyt kuitenkin huomista varten salikamat mukaan töihin, vaikka tiedänkin huomenna sohvan huutavan nimeäni, kun tämäkin ilta meni pois kotoa. Ehkä tämäkin first world problem vielä rutiinilla selätetään.

Kikärts bollar

Ruuanlaittojaksamisessani on taas vajetta. Kaikki tuntuu liian vaivalloiselta, hitaalta tai epäeettiseltä, eikä luomutomaattimurskaan tehtyä linssikeittoakaan jaksa kovin montaa päivää putkeen syödä.

Koska tiedän, että siellä ruudun takana on muutama muukin samankaltaisesti oirehtiva ruuanlaittaja, kerron teille ilouutisen:

Risentan kikhernepyörykät ovat oikeasti aika hyviä!

"Lainasin" kuvan Risentan sivuilta.

Ollaan yleensä liian skeptisiä ostaaksemme puolivalmisteita, mutta näiden kohdalla uteliaisuus ja mukavuudenhalu voitti.

Paketti on hintava (maksettiin siitä muistaakseni vajaa viisi euroa), mutta siitä riittää kyllä syömistä lisukkeista riippuen 3-4 annokseen. Monet aineksista on luomuviljeltyjä, eikä seoksessa ole edes jemmattuna palmuöljyä. Maku on hyvä ja mehevä, eikä välttämättä vaadi kastiketta, mutta tahinista ei ollut haittaa. Rakenne oli näin puolivalmisteeksi oikein onnistunut, joskaan ei falafelasteikolla täydellinen. Vaivattomuudesta ei ole omakohtaista kokemusta (hehe), Markon mukaan aktiivista kokkailuaikaa vaadittiin alle vartti. Kannattaa kokeilla!

Risentan valikoimista löytyy myös pähkinäiset kikhernepihvit ja kvinoapihvit. Meillä testataan seuraavaksi niitä.

//

Syömäni ja tekemäni ruoan eettisyys nostaa kyllä verenpainetta. Muun muassa mainittua palmuöljyä löytyy jostain käsittämättömästä syystä noin kaikista lempituotteistani - jopa Carr'sin vesikekseistä! - enkä muista tuoteselosteita kaupassa sen varuilta syynätä. 

Lisäksi testasin Hesarin sivuilla viime viikolla Itämeri-jalanjälkeni ja vaikka tulokset jäivätkin roimasti alle suomalaisten ja jopa itäisen asuinkuntani keskimäärän, ei leväntuotantoni ihan pientäkään ole. En ehkä syö punaista lihaa tai älyttömiä määriä kasvatettua kalaa, autoile älyttömästi, lennä viikottain ympäri Suomea tai asu jättimäisessä talossa, mutta syyllinen löytyy maitotuotteista. Kahden hengen taloudessamme kuluu maitoa, jugurttia, rahkaa ja juustoa ihan naurettavia määriä.

Korjausliike ei olisi pahitteeksi.

Tammikuun luetut

Carrie Fisher: Wishful Drinking

Fisherin muistelmat ovat olleet lukulistalla jo pidempään, mutta kun kirja (vähemmän yllättäen) oli joka paikassa esillä vuodenvaihteessa, tartuin toimeen. Vastoin tapojani ostin tämän e-kirjana puhelimeen ja siihen tarkoitukseen se olikin sopivan pituinen. Kaikin muin tavoin 176 sivua oli kuitenkin aivan liian vähän, sillä Fisherin juttuja olisi lukenut mielellään vähintään tuplasti sen verran ja enemmänkin. Haikea olohan tämän lukemisesta tuli, mutta toisaalta Fisherin eloisa kieli, kuiva huumori, itseironia ja iso kasa painavaa asiaa on niin vetävä yhdistelmä, että Wishful Drinkingin olisi helposti ahmaissut yhdeltä istumalta. Seuraavaksi listalla HBO:n dokumentit ja The Princess Diarist.

Indrek Hargla: Apteekkari Melchior ja pyövelin tytär

Olen tykännyt Melchior-kirjoista pääasiassa sen takia, että Hargla osaa nivoa yhteen fiktiota ja keskiajan kuvausta melko saumattomasti: samalla kun uppoutuu dekkariin, oppii vahingossa monenmoisia asioita Tallinnan (ja Euroopan) historiasta. Pyövelin tyttäressä tämä ei kuitenkaan toteutunut yhtä sulavasti, lähinnä tuntui kuin historialliset alustukset olisivat olleet muusta tarinasta irrallisia tai höttöisesti päälleliimattuja anekdootteja. Ehkä siksi tämä ei myöskään kolissut yhtä kovaa kuin aiemmat osat, vaikka ihan oiva tarina muuten olikin. Melchiorit toimivat itsenäisinä romaaneina, mutta niissä kulkee jatkuvana juonena päähenkilön sairaus - tai Wakensteden suvun kirous - johon viitataan aika ajoin ja siitä paljastetaan uutta tietoa sääteliäästi, mutta juuri sen verran, että lukijan uteliaisuutta kutkuttaa. Pyövelin tytär loppuu tässä suhteessa sen tasoiseen cliffhangeriin, että seuraavakin pitää ottaa lukuun pian.

Kari Korhonen, Aki Kaurismäki & Giorgio Cavazzano: Ankka vailla menneisyyttä

Enpäs muista, koska olisin viimeksi lukenut Aku Ankkaa ja siitä johtuen oli vaikea saada kerronnan rytmistä kiinni. Kirjassa ensimmäisenä ollut nimikkotarina oli siis mielestäni auttamattomasti liian lyhyt, kun taas viimeisistä tykkäsin huomattavasti enemmän. Kaiken kaikkiaan viihdyin kirjan kanssa silti oikein hyvin. Olen vähän kehno ankisti kommentoimaan itse sarjakuvaa tai sen laatua, mutta hauskasti taipui kaurismäkeläinen ilmaisu mielestäni Ankkalinnaan.

Agatha Christie: Miss Marplea ei petetä

Takuuvarma Christie, takuuvarma Marple, tuo ikäkriiseilijän toteemieläimistä parhain. Pakkasin mukaan lomalle, täydellinen valinta. Olen nähnyt varmaan kaikki Marple-filmatisoinnit, mutta kirjoja olen lukenut selvästi vähemmän (olen keskittynyt Poirot-kirjoihin) ja tähänkin taisin tarttua ensimmäistä kertaa. Ihanaa että Christien aarrearkusta löytyy edelleen ammennettavaa! 

Antti Holma: Järjestäjä

Kateellista vähän kieltämättä ärsyttää, että Antti Holma on niin hyvä monissa asioissa, mutta Järjestäjä on totta tosiaan monet kehunsa ansainnut. Kirja sisältää tunnistettavia karikatyyrejä, piikittelevää huumoria ja kiinnostavan kurkistuksen ammattiteatterin kulissien taakse. Kaikki tarjoillaan niin sujuvasti kirjoitetussa paketissa, että minulla ainakin kesti hyvä tovi sisäistää, että romaanin minäkertoja Tarmo on monilla tasoilla ongelmallinen ja inhottava tyyppi - eivätkä muut Tarmon silmien läpi nähdyt hahmot vastavuoroisesti ole ollenkaan niin mustavalkoisia kuin ensivilkaisulta luulisi. Tarmon ihastuksen Danielin tajunnanvirtaan kurkistetaan pitkin kirjaa, mutta loppupuolella koko teksti karkaa muodostaan ja luulin hetken, etten ymmärtänyt loppua. Tapahtumat kuitenkin kypsyivät päässäni ja nyt tuntuu siltä, että olen taas kartalla. Kiinnostava ilmiö! Ja omiaan herättämään toiveita, että Holma jatkaa myös romaanien parissa jatkossa.