Tammikuun luetut

Heidi Köngäs: Sandra

Sandra on helppolukuinen romaani raskaasta aiheesta: näkökulma siihen, miten sisällisota kohteli kotirintamaa ja etenkin yhden perheen nuorta äitiä. Nautin yleensä kovasti menneen ajan arjen kuvauksesta ja sitäkin kyllä Sandrassa piisaa, mutta toisin kuin esimerkiksi Paula Havasteen Kaksi rakkautta -romaanin jälkeen, en ajatellut yhtään porkkanavelliä tai silakkalaatikkoa, vain ainoastaan sodan toivottomuutta ja sitä, miten lähellä sadan vuoden takaiset tapahtumat loppujen lopuksi ovat, vaikkei niistä juurikaan puhuta ja näin 80-luvun alussa syntyneen maailma on valovuosien päässä isoisoäitien kokemuksista. Hieno romaani, joka todennäköisesti filmatisoidaan ennemmin kuin myöhemmin. Se on tärkeää, sillä tarina tavoittaa sitä kautta varmasti enemmän ihmisiä, mutta itse en varmastikaan pysty elokuvaa katsomaan.

Lily Collins: Unfiltered: No Shame, No Regrets, Just Me

Tämä oli aika ristiriitainen lukukokemus, mikä johtuu pitkälti siitä, että taidan valitettavasti olla tälle kirjalle liian vanha. Alle kolmekymppisen naisen suuret valaistumiset ja oman polun löytäminen tuntuivat lähinnä korneilta ja turhan aikaisilta. En missään nimessä väitä, että jutut olisivat olleet huonoja, enkä Collinsin kokemuksia. Nuorempana olisin varmasti nauttinut tästä todella paljon ja toivonkin, ettei Collins hylkää kirjoittamista ja tuottaisi myös fiktiota. Seuraavat muistelmat lukisin mielelläni vaikka parinkymmenen vuoden kuluttua!

Carrie Fisher: The Princess Diarist

The Princess Diaristin teksti on taattua Fisheriä: hulvattoman hauskaa ja raadollisen avointa vuorotellen. Harmillisesti kuitenkin luin tätä juuri siinä vaiheessa, kun keskittymiskyky mihinkään kirjalliseen alkoi herpaantua, enkä siksi ehkä nauttinut kirjasta niin paljon kuin jossain muussa tilanteessa olisin todennäköisesti tehnyt. Voin silti suositella, etenkin jos julkkismuistelmat ja Tähtien sota kiinnostaa. Ja kiinnostavathan ne.

Hanskat naulaan

Aaahhaha.

Mitäpä juuri kirjoitinkaan siitä, ettei aivokapasiteetti tunnu riittävän mihinkään ylimääräiseen? 

Kuten minulle eilen ystävällisesti selitettiin, The Disaster Artist on Joensuussa ensi-illassa juuri silloin kuin oli tarkoituskin, 2. helmikuuta. Itselleni vain on tuottanut näille viime metreille asti suunnattomia vaikeuksia ymmärtää, ettei perjantai 2. helmikuuta ole tosimaailmassa ensin tammikuun ja sitten heti uudestaan helmikuun puolella.

Tehokas tiivistys tämänhetkisestä olotilasta:

Työtasiat + viralliset asiat + terveydenhoito = Hanskassa

Kaikki muu = Ei hanskassa

Eilen tämä kaikki nauratti ja tänäänkin vielä vähän, mutta en tiedä kuinka kauan jaksan katsoa asiaa huumorilla. Lohduttaudun sillä, että onneksi tämä hanskallisuus menee ainakin toistaiseksi näin päin, niin olen edes töissä ja tapaamisissa oikeassa paikassa oikeaan aikaan. 

Viikonlopullekaan ei onneksi ole sovittuja menoja (paitsi leffatreffit sunnuntaina, har har). Voisin silloin heittää kaikki kuvaannolliset hanskat naulaan ja omistaa vapaan ajan ensisijaisesti kehon- ja mielenhuollolle.

Siihen asti aion tutkia vapaina hetkinä siivouskaappeja ja säilytysratkaisuja Pinterestistä. Ehkä niistä tarttuu jotain järjestystä päähänkin.

Kultakalan keskittymiskyky

Nyt juuri tuntuu, että asioita on hoidettavana ja mielessä niin paljon, ettei aivokapasiteettini riitä enää mihinkään ylimääräiseen. Keskittyminen mihinkään hyödylliseen tai hyödyttömäänkään on käytännössä olematonta. Yritän lukea lukupiiriin hyvää kirjaa, mutta pääsen eteenpäin vain pari sivua kerrallaan. Vaatekaappi pitäisi raikota, budjetti ja viikottainen kauppalista laatia ajatuksella. Mutta kun ei lähde. Kotona on sentään nyt siistiä, kun rykäistiin sunnuntai-illan kunniaksi kunnon perussiivous yhdessä.

Yritin karkottaa ruuhkaa mielestä ja rentouttavan hömpän toiveessa mentiin torstaina katsomaan The Greatest Showman. Virhe. 

En ikinä tiennyt, että voi olla olemassa puuduttavan tylsä musikaali. Juoni oli genrelle tyypillisesti lattea, mutta toisin kuin yleensä, siihen todellakin kiinnitti huomiota, koska biisit olivat tasapaksuja, koreografiat oudosti kuvattu, puvustus yllätyksetöntä, hahmot mitäänsanomattomia, eikä draaman kaarikaan jaksanut alun jälkeen enää kiinnostaa. Ainoan plussan ansaitsee Zac Efron, joka teki kaiken puuron keskellä varmaa ja hyvää työtä. Joskus näinkin!

Ärsyttää kyllä. Ihan jo siksi, että kun saan viimeinkin pysäytettyä itseni kulttuurituotteen äärelle, se ei olekaan vaivan arvoista. Huonoja elokuvia on toki katsottu ennenkin, mutta sellaisen kohtaaminen leffateatterissa on aina erityisen turhauttavaa. Tarkoituksena oli mennä katsomaan vastapainoksi tänään The Disaster Artist, mutta ilmoitetusta enskaripäivästä huolimatta sitä ei vielä näykään paikallisessa ohjelmistossa.

Onneksi Tapion kevätkauden matineasarja vaikuttaa erinomaiselta. Panostan parempien elokuvien toivossa siihen.

Lusikallinen kerrallaan

Kaikkea sitä. Joudun tällä hetkellä terveyssyistä tarkkailemaan jokaista suupalaa poikkeuksellisen tarkasti. Tiedostan hyvin, ettei tämä ole mikään maailman suurin ongelma, mutta kylläpä silti korpeaa.

Toisaalta suren kaikkia niitä ravintolaruokia, joita en nyt voi syödä. Toisaalta en uskalla syödä juuri mitään, kun kaikki ruoka vähän pelottaa. Kävelin tänään Ison Myyn läpi ja Arnoldsin donitsit, joita en ole syönyt varmaan lähemmäs vuoteen, huutelivat nimeäni viekottelevasti vitriinistä.

Eniten haastetta on siinä, että olen viime vuosina tietoisesti opetellut pois vanhasta kalorilaskenta- ja laihdutusmielentilasta, mutta nyt aivoja pitää viritellä niille taajuuksille taas kerran. En haluaisi, se oli ennenkin vähän ahdistavaa aikaa. Tykkään kovasti ruuasta, mutta en millään haluaisi ajatella sitä koko aikaa.

Onneksi meillä on arkiruokavalio melko hyvissä kantimissa eli käytännössä tämä tarkoittaa vain ylimääräistä tarkkaavaisuutta ja tarkempaa suunnitelmallisuutta. Ja vaihtamista rasvattomaan maitoon. Kyllä tässä siis taaplataan eteenpäin, yksi päivä tai jopa ateria kerrallaan. Ja ehkä vielä saan tänä vuonna syödä laskiaspullankin, jos nyt jaksan kiltisti skarpata.

You said it, Ron.
[Kuva]

Siihen asti tarvitsen muuta ajateltavaa. Mihin Netflix-hömppään sitä sukeltaisi seuraavaksi? Muuten aloittaisin Parks & Recin alusta, mutta siinä syödään vohveleita ja calzoneja koko ajan.

She saved the world a lot

Siitä on nyt vajaa kolme vuotta, kun istuttiin kaverin kanssa leffan jälkeen Surakan baarissa ja päätettiin alkaa katsoa Buffya alusta yhdessä. Eilen katsottiin seiskakauden viimeinen jakso.

Olihan tuossa 144 jaksossa työsarkaa, etenkin kun piti sovittaa kahden eri talouden aikataulut yhteen. Väliin on mahtunut monta kuukausien hiljaiseloa, mutta vastapainoksi myös iso kasa maratoniltoja ja tolkuttomia määriä teetä. 

Aikatauluhaasteista huolimatta voin kyllä suositella isompiakin sarjaprojekteja kaverin kanssa: katsominen pysyy aisoissa kun ei joka päivä ei yksinkertaisesti pysty tuijottamaan telkkaria tuntikausia, mutta samalla saa kivaa (semi)sosiaalista tekemistä niihin iltoihin, kun ei välttämättä oikeasti jaksa tehdä mitään ihmeellistä. Sitä paitsi meidän kohdalla maratonpäiviin liittyi usein hyvää ruokaa eli monesti tuli kokattua jotain järkevää sellaisinkain päivinä, kun muuten olisi syönyt pestopastaa tai lämppäreitä.

Olen seonnut laskuissa, kuinka monta kertaa olen nähnyt kaudet 1-4. Vitosta olen katsonut jo vähemmän ja kutos- ja seiskakausilla taitaa molemmilla nyt tämän projektin päätyttyä olla kolme katselukertaa. Sarja ei mielestäni loppua kohden ole enää vahvimmillaan, mutta huono se ei missään nimessä ole ja se pysyy edelleen lempisarjanani televisiohistoriassa.

Hauskaa on kyllä huomata, miten oma suhde tapahtumiin ja hahmoihin muuttuu vuosien varrella. Aloin katsoa sarjaa ensimmäistä kertaa 16-vuotiaana ja silloin siinä puhuttelivat varsin erilaiset asiat kuin nykyään. Vähän jo kutkuttaa ajatella, miltä se näyttää silmissäni 10-15 vuoden päästä! Todennäköisesti alkukausien dialogi on silloinkin yhtä vahvasti muistissa kuin tällä kierroksella - sen verran vahvasti minut on niiden marinoitu jo vuosituhanteen taitteessa.

(Kuva)

Eilen pohdittiin, että tuntuu tyhjältä, kun pitkään työn alla ollut projekti on nyt saatu päätökseen. Onneksi hätä ei ole tämän näköinen, Angelin ykköskausi korkattiin heti Buffyn loputtua. Sitä odotan mielenkiinnolla jo nyt. Muistan tykkääväni kausista 1 ja 5, mikä tarkoittaa kolmea täyttä kautta yllätyksiä niiden välissä.